.. että Esikoinen soitti äidilleen ja kysyi lainaksi sitä isoa kattilaa, jotta voisi keittää perunoita 25:lle. Muistoissa kangasteli ikivanha painekattilamme, joka muuten on jo aikoja sitten pantu kierrätykseen. Vanhat kattilat näyttävät kasvavan kovasti kokoakin, muistoissa.  

.. että hammas alkoi hälyttää joulunalusviikolla. Ensimmäinen ajatus oli saakohan aikaa lääkäriltä. Matkakin edessä. Hammaslääkärikeskus ei pettänyt, peruutusaika löytyi. Miten pieni osanen ihmisen biologisessa systeemissä hammas onkaan, mutta tehokas oikutellessaan.

.. että poikkesin kirjakauppaan ja suunnistin pokkarihyllylle, matkalukemista näet piti. Hyllyjen välissä mutisin: toi on unelmahöttöä, ton olen lukenut ja ton, ei kiitos murhia eikä sotajuttuja jouluna, tuo on liian paksu, tuossa on liian pieni präntti… Vierellä oli samassa puuhassa toinen lukijatar, joka nyökytti päätään: juuei… einiin…vaan oletkos tämän (Tòibìn: Brooklyn) lukenut, on muuten herkullinen tarina ja hyvää tyyliä. Riemastuin: ja kunnon pränttikin siinä, tämänpä otankin.

.. että naapuri soitti ovikelloa. Toinen meni ovelle ja lyhyen sananvaihdon jälkeen palasi kädessään paperikassi, jossa oli juomaa ja joulukortti. Kiitoksena taannoisesta kyydistä ensiapuun, kuulemma. Toinen oli hämmentyneen näköinen. Ajattelin tuojaa, yksinäisen miehen hahmoa naapurissa.

tänä vuonna Joulun Lapsi

löytyi hylättynä huoltorakennuksen takaa

yksin ja kylmissään

enkeli mikael

sattui kulkemaan siitä

 kuuli itkun ja löysi lapsen

hän riisui siipensä, levitti ne lapsen ylle

ja kutsui taivaallisen sotajoukon

ihmisen lapselle avuksi

enkeleitä on

he sytyttävät toivon kynttilän

joka muistuttaa: älä kulje ohi

myös sinä voit olla enkeli

hänelle joka itkee yksin

*

Jouluna 2013 blogiystäville 

Ellinoora

Olimme juhlassa sunnuntaina. Eräs elämäni keskeisistä instituutioista ihmisineen juhlisti puolivuosisataista taivaltaan. Oli ilo havaita, että yhä on runsaasti ihmisiä, joille kirkko merkitsee elämälle arvokasta sisältöä. Juhlamessu, lohisoppa ja leivoskahvit sekä luontevasti juonnettu,  pönöttämätön päiväjuhla ravitsivat osallistujaa monipuolisesti. Oli oikein hauskaa!

Silloisessa kauppalassa seurakunnan kirkon paikaksi valittiin kaunis mäkialue, jolle 1960-luvun alussa  kaivettiin valtava monttu. Peruskiven kätköön muurattiin raamattu. Sille perustalle alkoi rakentua vuosikymmenelle tyypillinen betoniarkkitehtuuriluomus, jonka suunnitteli edesmennyt arkkitehti Ahti Korhonen. Hänen tyttärensä oli nyt juhlassamme mukana ja kertoi isänsä ponnisteluista rakennusurakan kanssa. Juhlassa haastateltiin myös kahta rakentajaa, jotka muistelivat dramaattista haastetta, jonka erityiskylmä syksy ja kova pakkastalvi loivat betoninvalulle. Työ saatiin kuitenkin tehtyä onnistuneesti.

Puheenvuoroissa tuli esiin miten hyvin arkkitehdin ideat ovat kestäneet aikaa. On kuin kirkko rakennuksena vain paranisi vuosien mittaan. Kaksikymmentä vuotta sitten kirkkorakennusta peruskorjattiin – silloin arkkitehti itse oli vielä prosessissa mukana. Sisätiloihin tuotiin lisää pehmentäviä elementtejä, alttariosa uusittiin ja valaistusta parannettiin. Kirkko sai myös uudet urut, joiden sointi on upea ja ulkoasu kaunis. Kirkko on ollut aina akustisesti oivallinen tila, niinpä siitä on tullut suosittu musiikkitallenteiden äänityspaikka.

Arkkitehtooninen tarina on kuitenkin vain yksi puoli. Kirkon kaunein elementti on siinä kokoontuva seurakunta. En ole ainoa, joka ensi hämmennyksen jälkeen on rakastunut kotikirkkoon. Rakennus ei kanna satojen vuosien perinteitä, mutta se syntyi ja elää seurakunnan mukana. Sanoma kestää ja seinät kestävät tulevillekin sukupolville. Seurakunta pysyy ajasta aikaan, sillä aina on niitä, joiden sydämessä usko Jumalaan syntyy, ja joita yhteyden jano kutsuu koolle kotikirkon suojiin.

Pimpom-pimpelipom! Oven takana seisoi Pikkuritari rapisevaan kääritty valitsemansa punakukkainen toisessa ja jouluinen pussukka toisessa kädessä. Ooh. Murunen oli nukahtanut tulomatkalla autoon ja ihmetteli silmät sikkaralla äidin sylissä missäs nyt ollaan. Armiaiset kuoriutuivat vanhempiensa avustamina tamineistaan, ja kohtsillään Murunenkin jo suunnisti tutulle leikkikalukopalle aarteita etsimään.

Pussukasta muuten paljastui Vaarille ja Mummelille omistetut kirjat, jotka voi täyttää vaikka kuvilla tai jutuilla. Muru kertoi ylpeänä, että oli ihan itse liimannut kannen koristeet. Kyllä ne olivatkin upeat! Omistuskirjoituksetkin kirjoissa oli, ne oli kirjoittanut Pikkuritari omakätisesti oikein mustekynällä. Se on viisivuotiaalle kyllä hieno saavutus.

Aterian aluksi syötiin salaattia ja rosollia ja jouluajan ensimmäiset kinkkuviipaleet maisteltiin kastikkeen, perunoiden ja kasvispaistoksen kera. Pikkuritari sai ankarasti ponnisteltuaan laskettua peräti kahdeksan hyvältä maistuvaa syötävää tarjolla olevista. Murulle taisi kertyä vähän vähemmän. Hänellä syönti sujuu siihen malliin, että kaikkea halutaan, jos kysyy, mutta lopulta lautasen sisällöllä voisi ruokkia pikkuisen possun, jos semmoinen vain olisi. Ja tähtipullan paras osa on Murusen mielestä ehdottomasti se tähti. Pullasta ei niin väliksi.

Piilosten leikkiminen on ehdottomasti Murun juttu. Pikkuritari keskittyi sillä aikaa piirtelyyn Mummelin lipaston ääressä. Hän tietää mistä laatikosta löytyy värikyniä, vihkoja ja piirustuspaperia.  Pian jo taas soitettiin ja laulettiin, kumpikin erikseen esittivät hienosti joululaulun isin säestyksellä. Ja Muru kertoi ihan oman keksimänsä tarinan, joka oli aika rasavilli.

Mummeli oli seikkaillut Tuomaan markkinoilla ja huomannut siellä eräässä joulukojussa poikatontun ja tyttötontun, jotka tahtoivat Pikkuritarin ja Murusen mukaan. Ehkä Muru keksii vielä ihan oman satujutun villikkotontun joulusta.

Illalla tulimme Musiikkitalosta konsertista, jossa syntyi poikkeuksellinen, taivaallinen tunnelma. Ranskalainen harpputaitaja Xavier de Maistre helkytteli jaloa soitintaan HKO:n solistina ukrainalaisen Reinhold Glieren harppukonsertossa, joka on korvia hivelevän kaunis. Harvoinhan harppukonserttoja kuulee, ei niitä kovin runsaasti ole sävellettykään. Tässä lisäarvoa toi vielä se, että harpisti oli mies. Eikä tihkunut testosteroni, pikemminkin enkelinoloinen oli soittaja, jonka pitkät ja hoikat sormet tanssivat soittimen kielillä. Aplodit olivat sen verran raivokkaat, että saatiin kuulla taidokas ylimääräinen, joka vain vahvisti taivaallista tunnelmaa.

Konsertin loppupuolella kuultiin Bruckneria taas. Tuon hulluuteen päätyneen itävaltalaissäveltäjän viides sinfonia oli varsinaista ”romanttista mekkalaa”, kuten eräs kuulija osuvasti luonnehti.  Sibelius oli aikoinaan hurmaantunut kyyneliin saakka tästä älykkääksi luonnehditusta sävellyksestä. Pitkä sinfonia antoi orkesterilaisille kiitettävästi töitä ja nuori saksalaiskapellimestari Meister sai huiskia täysillä palkkansa eteen. Kuulijat olivat  vallan tyytyväisiä.

Tämä oli syyskautemme viimeinen konsertti. Lähes joka viikko olemme istuneet syyskuulta asti Musiikkitalon tummassa viinitarhassa tuhannen muun musiikinystävän joukossa nauttimassa klassisesta musiikista. Ja käynnit jatkuvat ainakin joka toinen viikko kevätkaudella.  Silloin ohjelmassa on mm. runsaasti Beethoovenia.

Lauantaina Pikkuritari ja Murunen vanhempineen pimpottavat Vaarilan ovikelloa ja siitä alkaakin ihan kokonaan toinen tarina!

Illalla pyry pöllysi pihassa, varsinainen tuprakka. Aamuun mennessä sää lauhtui niin, että nyt on loskaa ja vesijäätä. Puolipäivän aikaan on sumuista ja tihkuu vettä. Äh. Ei tule ulkoilupäivää tästäkään.

Joulu käy mielessä. Mukava ajatus lähteä pois täältä. Säitä ei tietysti arvaa sielläkään, minne. Viime joulun olimme Istanbulissa. Eilisiltana siellä näkyi satavan oikein kunnolla rakeita, ja mestarien liigan ottelu keskeytyi.

– Tiede-lehti kertoo, minä sanon Toiselle, – että istuminen on hengenvaarallista. Huu, miten toimistotyöläiset ollenkaan on hengissä? Entäs etätöissä kotona ahertajat? Ja kirjailijat, toimittajat, nettiriippuvaiset? Toinen siihen: jokainen kuolee joskus. Niinpä se on.

Aamuteemukin ääressä katselen keittiön ikkunasta aamutähteä sinisellä hetkellä. Muutaman tunnin perästä lumiseen pihaan hiipii jo auringon valojuova. Arkiviikko alkaa hyvillä mielin. Vastailen eilen tulleisiin sähköposteihin. Surullisia uutisia ystävältä, oli tiedetty odottaakin. Mietin, mitä se vaikuttaa hänen jouluunsa. Toisenkin ystävän kanssa puhutaan puhelimessa joulusta, millaisena se nyt tulee.

Ajatukset kieppuvat ihmisten luona. Joulutervehdysten lähettäminen ei ole ihan turha perinne. Aina siinä listalla on heitä, joita tapaa niin harvoin ja kuitenkin muistaa. Ei siihen pitkiä tarinoita tarvita, kortti kertoo, että olet olemassa minulle, meille.

Kauniisti lumiset omenapuun oksat kaartuvat naapurin pihassa. Muutaman päivän pakkasilo on nyt tässä, sitten lauhtuu taas. Pääkaupunkiseudun joulukuu on niin tätä.

Viime jouluna olimme Istanbulissa. Erilainen joulu kuin koskaan ennen.

Ensi joulukin on erilainen.

Jo lähtemisen ajatus vapauttaa paljosta täytymisestä, joka liittyy joulun viettoon kotona.

On hyvä välistä astua ulos tutusta. Näkee toisin, kokee joulun eri kulmasta.

Adventti – saapumisen ja lähtemisen odotus.

Ovemme vieressä on punainen lyhty, siinä sinivalkoinen kynttilä. Minkä symboleja lienevätkään alun perin lippumme värit, niistä tuntuu tähänkin aikakauteen yhä tihkuvan raikasta juhlan tuntua. Aattopäivänä pihaan satoi ohuen lumen, jonka himmeää hohtoa ei pitkään aikaan rikkonut ainutkaan jalanjälki. Katselin koskematonta lunta ja sinistä taivaankantta matalan auringon hehkussa. Siinä oli rauha, kansallisen juhlapäivän syvin merkitys.

…aika pois paljonkin vie…

Ensin piti löytää tietyn laulun sanat. Aloin penkoa. Nuottilipaston laatikosta pelmahti esiin melkoinen kasa irrallisia laulunuotteja, omatekoisia ja kopioita toisten tekemistä. Siellähän ne ovat tallella kaikki nämäkin: joululauluvihot, vanhat laulukirjat, poikien peruskoulun musiikkioppaat, peruslied-kokoelmat konservatorioajoilta, isän antamat koraalikirjat, käytetyt nuottivirsikirjat. Ja piano odottaa kärsivällisesti, kansi kiinni.

Miksi laulan enää niin harvoin, mietin. Se oli niin kauan niin iso osa minua. Lapsena lauloin koulumatkoilla ja kotona pyykkituvalla. Nuoruudessa kiehtoi kitara ja hengelliset laulut duettoparin kanssa. Laulutunnit aloitin musiikkiopistossa opiskeluaikana ja lopetin valmistuessa Konservatoriossa kakkostutkintoon. Vielä Esikoisen synnyttyä kävin yksityistunneilla. Oli sooloesityksiä eri paikoissa, duettoesityksiä, nuorisokuoroa, sisarkuoroa, konservatorion kuoroa, kotikaupungin pikkukuoroja ja kirkkokuoro. Viimeinen soolo oli hyvästelylaulu Esikoiselle heidän hääjuhlassaan. Siitä on seitsemän vuotta.

Vuosien mittaan laulu jäi taka-alalle. Kun jäimme eläkkeelle, yhteiset päivämme täyttyivät  uusista jutuista. Ihmisen äänikin ikääntyy vuosien mittaan ja itsekritiikki kasvaa. Kirkossa veisataan messun aikana monta virttä, ehkä siksikin käyn siellä usein. Ja lapsenlapsille laulelu on ihanaa, siihen ei tarvita klassista tekniikkaa ja laulutkin voi keksiä vaikka itse. Laulun ilo saattaa syttyä vieläkin joskus harvoin yksin ollessa, laulut vain ovat muuttuneet. Eikä kiinnostus laulumusiikkiin lopu koskaan.