”Tulatuulan tulitulitei, emme erkane konsana ei, mesimarjani, pulmuni, pääskyni mun, paras aarteeni oot sinä mun, minä sun. Mitä toivoisin minä muuta.”

*

Oli Esikoisen ja Rakkaansa 10-anniversary ja Kuopuksen ja Rakkaansa engagement. Mitä toivoisi äitikään muuta kuin onnea, onnea ja myötäisiä tuulia!

Aamun Hesari tarjosi poikkeuksellisen paljon kiinnostavaa luettavaa. Laura Saarikosken Merkintöjä-kolumni Amerikan presidentinvaalien ehdokastaistelun sukupuoliasetelman tiimoilta ja Paavo Teittisen terävä analyysi tasa-arvokysymyksestä niin poliitiikan kuin mediankin näkökulmasta, esimerkiksi. ”Li Andersson ja Elina Lepomäki havainnoillistivat jälleen kerran, miten ongelmallista median suhtautuminen naispoliitikkoihin usein on.”

Olen jo pitkään ollut raivoissani siitä vähättelevästä, tytöttelevästä ja esineellistävästä asenteesta, joka ilmenee erityisesti ukkoutuneiden poliitikkojen ja toimittajien sanavalinnoissa, kun he kommentoivat naispoliitikkojen tekemisiä tai sanomisia, jopa ulkonäköä. Pahin pesäke on TV-ykkösen perjantain Pressiklubi, johon Ruben Stillerin myötävaikutuksella on pesiytynyt kokeneiden miestoimittajien kaarti. Oi sitä ylenkatseellisen setämäisyyden määrää, joka tihkuu nuorta naispoliitikkoa vastaan, kun hänet on kutsuttu paikalle. Taatusti myös eduskunnan hallituksen nuorempi  naisedustajisto ja erityisesti naisministerit ovat saaneet osansa näiden väinämöisten mielipidevallasta.  

Kiitos Paavo Teittinen, arvostan analyysiasi. Surkeaa, ettei mediassa yleisemmin tajuta, että kokemuksen määrä ja sukupuoli ei ole tässä ajassa enää se ainoa oikea mittari, jolla politiikan teon tuloksia ja ajattelun terävyyttä mitataan? Onko kokemuksen marinoiman miesedustajiiston ajantaju hämärtynyt, kun eivät tajua, mitä aikaa eletään? Totisesti, naisedustajan paras puoli ei ole takapuoli, vaan ajatusten, reaalielämän tajun ja näkemysten oikea kohtaanto.

Ukkopuolueeksi nimesi itse  Ilkka Suominen oman puolueensa, jolla ei vieläkään ollut ’munaa’ valita naista puheenjohtajakseen. Tukeeko vasemmistoliiton hyväveliverkosto vastavalittua Li Anderssonia tehtävässään, vai käykö hänelle kuin Mari Kiviniemelle keskustan ukkokaartin toimesta muinoin, jää nähtäväksi. Myötätuulta toivon!  

on niin täyteläinen olo kuin lasten kanssa vietetyn yökyläsession jälkeen vain voi olla. millaisia säitä olikin, tuulta, aurinkoa ja pilveilevää, aamupäivät kuluivat puistoissa ja muu aika vaihtelevasti kymmenien erilaisten puuhien merkeissä Vaarilan tutuissa huoneissa. 

näitä hetkiä en vaihtaisi mihinkään, ovat painonsa kultaa.

Pissismummola sattuu olemaan erään tarmokkaan sepelkyyhkyn reviirillä, mistä johtunee, että tuo kurluttaa kuuluvasti aamuin illoin ja puoliltapäivinkin mitä mieltä hän muiden lähiasujain touhuista on. Onneksi Mummo ei ymmärrä mitä se sanoo, mutta arvaahan tuon. Mummo rohkenee toisinaan sille huomauttaa, että me ja muut ihmisnaapurit ollaan kyllä asuttu tässä ensin, että jos tuo ottaisi sen huomioon eikä niin äänekkäästi ja yhtenään kailottaisi mielipiteitään.

Pissismummo ja Poikakaveri äkkäsivät Kyyhkyn vuosia sitten lähimetsässä. Siellä tämä eleli kuusten kätköissä hissukseen. Olisikin pysynyt siellä, mutta eihän tämä. On kyllä muuten ihan kelpo lintu, komean kokoinenkin, ei mitään, mutta annas olla, kun kurkkunsa aukaisee. Joskus tämä tulee ihan pihapuumme yläoksalle tarkkailemaan alapuolista elämää. Siinä tämä kyllä on hiljakseen, arvaa ehkä, että saisi tuliset hatkat, jos siinä alkaisi elämöidä. Rajansa kaikella. Nih.

Tulipa mieleen muuan keväinen lomaviikko, jonka P.Mummo muinoin vietti ystävänsä Kriikunan kera Yst. Sosiaalineuvoksen sukulaisen valkoisessa huvilassa Espanjan rannikolla. Kaunista oli ja lämmintä ja viihtyisä oli seura sekä elämänmuoto pohjoisesta viileydestä sinne lennähtäneille. Mutta jo viikon puolivälissä seurue alkoi kaivata takaisin Pohjolaan. Nääs aamun vaaletessa se alkoi ja illan pimenemisen tunteihin asti sitä kesti: puiden lehvästöihin majoittunut tosi pöllö lintu huusi kuin henkensä hädässä: HUHUU HUHUU HUHUU. Että tulipa tässä mieleen.

aina, kaikki, mikä on elävää, kurottautuu valoa kohti, taivasta kohti. pitää muistaa pilvisenäkin päivänä, että valo on, vaikka ei nyt juuri näy.

kun tunnen olevani rikki, ydin on ehjä ja pitää minut koossa. hulmutkaa kukkien liput, ettei ihmisten välillä enää sodittaisi, ei mistään itsekkyyden syystä.

Menneellä viikolla sisältäkin putsattu ja puleerattu menopelimme lähtee kuskaamaan meitä keskustaan asioille. Nyt on hoidettavana melkein koko arsenaali: kalakauppa, marketti, apteekki, kirjasto ja pesulakin. Vain leipomo jää tällä kertaa väliin. Asiat hoituvat, mutta Toinen on vähäpuheinen. Se taas ei ole epätavallistakaan.

Iltapäiväkahvit juotuamme tartun toimeen, joka ei tosiaankaan ole lempipuuhiani, mutta jonka olen ottanut itsenäisen elämäni alusta asti vaivoikseni: nettipankin käyttötilin ja oman exel-kirjanpitoni vertailun. Joskus siinä joutuu metsästämään jotain omasta kirjanpidosta unohtunutta summaa kuin kadonnutta aarretta.

Sitten on hyvä istahtaa pihakeinuun kuuntelemaan tuulen suhinaa vaahteran lehvästössä. Sen suloisempaa ja rauhoittavampaa ääntä ei maailmassani olekaan. Ihmisestä sanotaan: Kun tuuli käy hänen ylitseen, ei häntä enää ole. Sanoisin: Kun tuuli käy lävitseni, olen eniten elossa.  

Oi näitä valon- ja lämmöntäyteisiä päiviä! Askel sisältä vain ja pihan tuoksuva lämmin väreilee ympärillä, ottaa syliin, hukuttaa ihanuuteensa. Vuoden 2014 kalenteristani löysin maininnan: taas huikean lämmin ja kaunis toukouu ja sen jälkeen koleat kesäkuun viikot. – Niinkö se taas menee.

Kausitöitä. Hetkiä lähi-ihmisten kanssa. Poutapilven tapaan purjehtivia ajatuksia kesäviikoista edessä päin. Osaan elää kesää säistä riippumatta, mutta kyllä tämä lämpö niin ihanalta tuntuu, että soisi sen jatkuvan. Kesäkukat, tänään puutarhalta haetut, odottavat pääsyä ruukkuihinsa. Huomenna upotan sormeni multaan. 

tienoon pihat kuohuvat omenankukkia. jasmiinin ja syreenin tuoksu leyhähtää vastaan, kun ovensa aukaisee. unikot ovat rävähtäneet auki. pihan kielonurkkauksessa pilkistää muutama kauniisti kaartuva kukkavana ja ah, miten nekin tuoksuvat.

William Faulkner   Kylä   suom. Kai Kaila       Tammi 1981 (1940)

Faulkner on mestari kuvaamaan tarinansa syntyaikoja ja tapahtumaympäristöä. On kylä jossain ison mantereen jumalanhylkäämässä eteläisessä kolkassa. Kylän uneliaaseen arkeen syntyy pieni poikkeama paikalle ilmaantuvan rupusakin myötä. Nämä etsiskelevät paikkaa johon asettua asumaan. Asettuvatkin ja mullistavat aikojen saatossa koko kylän elämän. Voiko tarinaa enää kutkuttavammin kertoa kuin Faulkner sen tekee! – Parasta tekstiä pitkiin aikoihin, suomennoskin klassikkokirjailijan arvoinen.

*

Helena Sinervo   Armonranta   WSOY 2016

Omia kokemuksia ja historioita käyttävää fiktiota on kirjailijan mukaan tämä Sinervon kolmas romaani. Isän ja äidin tarina, isän sanelemat äänikirjeet tyttärelle, tyttären lapsuusmuistot ja parisuhteen jännitteet rakennusaineina Sinervo luo tiivistä ja todentuntuista tarinaa elämästään kirjailijan taidolla.  – Omaelämäkerran kirjoittaminen fiktiivisin vapauksin ei ole niin helppoa kuin voisi kuvitella. Kertojaksi on tässä asetettu parisuhteen toinen osapuoli. Sinervo säilyttää kirjailijan otteen ja onnistuu luomaan ehjän tarinan.  

*

Karl Ove Knausgård   Taisteluni, Toinen kirja;   Taisteluni, Kolmas kirja     suom. Katriina Huttunen   LIKE 2012, 2013

Norjalaisen kirjailijakomeetan omakohtaisia taisteluita vaiheittain laveasti kuvaavan sarjan toinen ja kolmas osa. Toinen kirja alkaa nykytilanteesta, jossa kirjailija asuu jo Ruotsissa, on saanut Lindan kanssa kolme lasta ja palaa lopussa nykytilanteeseen. Väliosa kertoo Norjasta ja avioliitosta lähdön ja Ruotsiin tulon, Lindan tapaamisen, rakastumisen ja suhteen kehityskuviot. Kolmas kirja palaa kirjailijan lapsuuteen Norjassa. Yksityiskohtaiseen tapaansa Knausgård kuvailee (Kolmas kirja) lapsuusperhettään, leikki- ja koulutovereitaan, kasvuaan teini-ikäiseksi ja elämää norjalaiskylässä. Toinen kirja käsittelee ihmissuhteita, sukua ja ystäviä, joista tärkeimmäksi Ruotsissa nousee Geir. Toisen kirjan mielenkiintoisinta antia ovat pitkät ja perusteelliset keskustelut Geirin kanssa, Ruotsin ja Norjan elämäntavan vertailevat erittelyt aikuisnäkökulmasta sekä omat pohdinnat vahvan vapauden kaipuun ja perhevastuun ristiriidassa.   – Lukemisjärjestyksellä ei ole väliä, sillä osat ovat itsenäisiä eikä elämäntarina etene aikajärjestyksessä vaan vaiheittain. Luin ensiksi Viidennen kirjan, jossa kirjailija kuvaa opiskeluaikaansa, nuoruuttaan ja kirjailijataipaleensa alkuvaiheita Bergenissä. Kirjailija on niin eksentrinen persoonallisuus, että hän tarjoaa itsensä säästämättä noloimpia ja inhorelistisia yksityiskohtia myöten. Sarja on suhdepohdintoihin taipuvaiselle lukijalle tosi antoisaa luettavaa. Kirjailijan kieli on verrattoman elävää, paikoin suorastaan säihkyvää. Kirjat pitävät imussaan niin vahvasti, ettei lukija haluaisi laskea käsistään!

*

Jari Järvelä   Parempi maailma   Tammi 2012

– Luin kolmisenkymmentä sivua. Sitten selailin vielä hetken. Totesin: tämän kirjailijan paperille vuodatettu pään sisältö on sen laatuista, etten oikeastaan halua koskea siihen viiden metrin kepilläkään. Ja Tammi julkaisee!

*

Haruki Murakami   1 Q 8 4   suom. Aleksi Milonoff   Tammi 2013 (2010)

1Q84 on jo kolmas Murakami, jonka poimin kirjastosta. Mielihyvin tartuin tähänkin opukseen, joka kertoo fantasiatarinaa kätkeytyneistä, kadonneista, etsityistä ja etsijöistä. Tarina on kertomus maailmoista, joilla on erilaiset kuut ja erilaiset säännöt. Nainen ja mies löytävät toisensa kauan etsittyään ja kaivattuaan. Epätavallinen fantasiatarina on Murakamille tyypillisesti koottu ja päättyy kauniisti.   – En ymmärrä mikä tämän japanilaisen kirjoissa minua kiehtoo, mutta pidin tästäkin.

***

Kahtena päivänä peräkkäin on Pissismummo jäykistellyt hammaslääkärin tuolissa. Jäykistellyt, nimenomaan. Mikä on, kun ihminen ei osaa siinä rentoutua, vaikka kellistetään oikoisekseen silmät tummien lasien piilossa, ja vienosti soi musiikki taustalla. Takaviistosta, näkymättömästä kulmasta ohjailee ammattihenkilö työkaluarsenaaliaan suuta kohti.

– Purukalustoa on hyvä pitää kunnossa, toteaa kokenut nainen maskinsa takaa. Hetken Mummo tuntee itsensä hyväksi potilaaksi, onhan hän käynyt vuosittain tässä tuolissa rentoutusharjoituksissa. Tällä kertaa P.Mummo on täällä siksi, että puruhampaan amalgaamilla paikattu osa otti äitienpäivän sushiaterialla hatkat ja katosi omia aikojaan jäljettömiin.

Pora kirskuu ja jyrisee tyhjässä kolossa. Piikitetyn hampaan hermo on viileenä eikä ei sano siitä mitään, mutta kaikki muut mummonhermot ovat piripinnassa. Viereen kärrätään tietokone, jolla kolohammas naapureineen koodataan. Työskentelytunnin loppupuolella alkaa alaleuka jo väpättää väsymyksestä. Mummo miettii taas, mikä ihmeen masokismi saa ihmisen suostumaan tämmöiseen vapaaehtoisesti ja vielä maksamaan siitä.

Mummo käy nukkumassa yön yli omassa sängyssään, jossa rentoutuminen onnistuukin paremmin. Seuraavana päivänä 3D-tulostimen muotoilema posliiniosa istutetaan paikalleen valmiiksi perattuun koloon. Tulos näyttää ja tuntuu hyvältä. Nytpä voi vastata, kun joku kysyy onko jotain hampaankolossa: – Juuei, pelkkää posliinia.