Connemara! Ja nytnousevat maisemaan kukkulat. On jokia, pieniä järviä, marskimaata ja suota, josta turvetta nostetaan. On pieniä kyliä, joissa on iirinkielisiet kyltit. On loputtomasti kiviaitoja, jotka erottavat lampaiden laitumet lehmien niityistä. Kylissä löytyy vielä muutamia olkikattoisia pikku taloja kukkivine pihoineen. Ajamme O’Haran talolle. Se on EU-tuen turvin kunnostettu matkailukohteeksi, jossa Irlannin turvetuotantoa ja maataloutta voi esitellä. Talon yhteydessä on muutama huone yöpyjille, kahvila ja matkamuistomyymälä. Ostan ruususaippuan. (Olenko kertonut, että hankin reissuiltani ihanasti tuoksuvia yrttisaippuoita, joita käytän sekä saunasaippuana että vaatekaapeissa tuoksua antamaan. Ne ovat edullisia matkamuistoja: tulevat käyttöön.)

Leni ja Martin

Martin O’Hara ajaa meidät traktorin vetämällä vaunulla ylös kukkulan rinnettä lammaslaitumelle. Näköala on huimaavan avara! Rinteeseen oli kunnostettu vanha viljelijäperheen asumus. Miten pieni se onkaan. Avotakkaan on sytytetty turpeesta kuivatettuja puuhiiliä. Niistä leviää lämpöä ja tulen tuoksu on yllättävän miellyttävä. Asumuksen takana on aitauksessaan kukko ja muutama kana. Martin kertoo maanviljelyksestä ennen ja nyt sekä esittelee turpeen nostamista käsin kulmaraudalla. Hän kertoo myös, mitä kaikkea suosta on turpeen noston yhteydessä löydetty: vanhoja kasveja, hienosti säilyneitä puujuurakoita, työkaluja, astioita – ja jokunen muumiokin. Halukkaat saavat myös maistaa kotipolttoista pontikkaa.

Matkamme jatkuu Clifdeniin, jossa on lounastauko ja sieltä edelleen Kylemore Abbeyn luostarialueelle poiketen. Hurmaavassa maisemassa on viisi kukkulaa, joki ja järvi. Kauniin maiseman reitti jatkuu Inaghin laaksoon ja sieltä jälleen Galwayhin. Epäilen, että valitsemassani lounasruuassa on ollut jotain pielessä, kun minulle tulee huono olo. Nukun autossa koko paluumatkan. Osa porukkaa jää kaupungin keskustan Galway Arts -tapahtumia ihmettelemään, me ja pari kolme  muuta jatkamme taksilla hotelliin. En jaksa illalliselle, maha on ihan sekaisin. Onneksi irlantilaisissa hotellihuoneissa on yleisesti vedenkeittomahdollisuus, joten saan toinnuttuani teetä ja Toisen hakemaa lämmintä juustoleipää iltapalaksi. BBC:n uutisissa kerrotaan Kentissä olleen valtava tulva.
Kaikesta huolimatta  nukun yön hyvin ja aamulla olen taas kunnossa.

…jatkuu

Suoriudumme aamiaisen jälkeen taipaleelle kohti Locken viskitislaamoa. Se on  ollut 20 vuotta museoituna ja amerikkalaisen liikemiehen toimesta otettu uudelleen käyttöön. Toinen näyttää riemastuvan ikivanhoista vesiratas- ja kampiakselijärjestelmistä ja yrittää selostaa minullekin miten ne toimivat. Olin ajatellut boikotoida koko tislaamoa, kun ei viski eikä sen valmistus minua liiemmin kiinnosta. On kuitenkin mukavaa nähdä Toisen innostuvan pitkästä aikaa pikku pojan tavoin. Kuulemme täällä mikä ero on irkkuviskillä ja skottiviskillä: skotit kuivaavat ohran avotulella ja saavat jyviin savuaromia, Irlannissa ohra kuivataan uunissa. Skotlannissa juoma tislataan kahdesti, Irlannissa kolmesti. Viski kypsytetään vanhoissa tammitynnyreissä, joissa aiemmin on kypsytetty sherryä tai madeiraa. Irlannissa viskiä juodaan joko ”neat” eli sellaisenaan, ”on  the rocks” eli jäillä tai ”with red”, punaiseen limonadiin sekoitettuna. Itse juoma on minusta kamalinta ikinä, mutta siemailun clou lieneekin vaikutus eikä maku.

Tutustumme Clonmacnoisen luostarialueen raunioihin ja kelttiristien symboliikkaan.  Leni kertoo luostarin perustajan, Pyhän Chiaranin vaiheista. Maisema muuttuu mitä lännemmäksi matka jatkuu Galwayn moottoritietä. Ohitamme heleän vihreitä niittyjä, valtavine lehmä- ja lammaslaumoineen. Irlanti on edelleen maatalousmaa, ei siitä mihinkään pääse. ”Tiedättekö miksi Irlannissa on maailman onnellisimmat lehmät?”, Leni kysyy ja jatkaa: ”No kun viskitislaamojen mäski toimitetaan niille rehuksi”. Lehmät näyttävätkin onnellisilta, osa niistä jopa makaa niityllä kyljellään, koivet ja pää oikoisenaan. (Jos ne ovatkin syöneet liikaa mäskiä?) Moista lepotyyliä en ole kotimaan lehmillä konsaan nähnyt.

Puut ja pensaat ovat rehevyydessään vertaansa vailla. Aurinko helottaa, sitten taas ropsahtaa pieni sadekuuro, joita siellä kutsutaan showereiksi. Leni kertoo Irlannissa säätä olevan kolmenlaista: ”Äsken satoi, nyt sataa ja kohta sataa”.  Maisemaan ilmaantuu suoalueita, joilta nostetaan turvetta pieniksi keoiksi. Sitä käytetään puuhiileksi kuivattuna lämmitykseen. Pieniä hiljaisia, silti elinvoimaisia kyliä vilahtelee ohi. Tyypillisessä kylässä on kuulemma kaksi pubia ja kirkko.

Leni kaataa niskaamme kelpo pläjäyksen Irlannin kansallista historiaa. Muutamat torkkuvat, mutta minä kuuntelen kiinnostuneena, teen jopa muistiinpanoja. Irlantilaiset ovat alkuperäisen ’Danan jumalattaren kansan’ (vihreäsilmäiset, pisamaihoiset, punatukkaiset), pohjoisesta tulleiden viikinkien,  Keski-Euroopasta 1300-luvulla tulleiden kelttien ja Englannista ja Ranskan rannikolta tulleiden anglo-normannien sekoitus. Lenin luennosta selvisi viimein sekin minua askarruttanut seikka, miksi irlantilaisilla on niin paljon Mc’ ja O’ -alkuisia nimiä: näet Mc’ = jonkun poika ja O’ on taas pojanpoika. – Kristinuskon toi Irlantiin muuan Patrick, 16-vuotias englantilaispoika (!), josta myöhemmin tuli Irlannin kansallispyhimyksenä tunnettu Pyhä Patrick. Hänen syntymäpäiväänsä 17.3. vietetään Irlannin kansallispäivänä. Kansasta 86 {b195221a10a1fd9fb3a5b01a51efd600d33662cb52de181d4366fdfbbc3c5b7a} on katolisia ja kymmenkunta prosenttia anglikaaneja ja muita kristillisiä kirkkokuntia. Historiaan vaikuttaneita hallitsijoita ovat olleet mm. Oliver Cromwell ja Wilhelm Oranialainen. Amerikkaan suuntautuneen siirtolaisaallon käynnisti perunaruton aiheuttama nälänhätä. Itsenäistymispyrkimyksiä vauhditti 1916 Pääsiäiskapina (Rebellion), jota seurasi sota Englannin kanssa. Kuusi kreivikuntaa jäi Englannille, muut muodostivat vapaavaltion, josta sisällissodan jälkeen tuli Irlannin tasavalta 1923.

Illalliseksi on turskaa, jonka tyrmäävä haju tulvahtaa jo hotellin ovella vastaan. Leni on järjestänyt mahdollisuuden irkkumusiikin konserttiin kaupungilla, johon toki haluamme. Oi, se on ihana ilta! Orkesterissa äiti soittaa viulua ja laulaa, isä irlantilaista säkkipilliä, tinapilliä ja muita puhaltimia, tytär rytmisoittimia, erityisesti kehärummun soittajana hän on mestarillinen, juontaja soittaa kitaraa, taidokas kosketinsoittajamies panee parastaan ja irlantilaista pikku haitaria (jota kutsutaan boxiksi) soittelee unelmoiva nuorimies. Musiikki tempaa mukaansa kuin pyörremyrsky, mutta varsinainen aplodirieha alkaa, kun lavalle pelmahtaa neljä siroa ja kaunista tyttöä, joiden kopinakenkien rytmikäs tahti tuntuu käsittämättömän nopealta – kunnes lavalle hypähtää nuori mies ja rytmi suorastaan räjähtää. On mykistävää nähdä miten jaloilla voi luoda vaikutelman, että kaikki on mahdollista. Lopulta nuorukaisia on myös neljä, joista kaksi on teini-iässä, mutta jalkatyö on jo loistavalla mallilla. Että voikin musiikista ja tanssista välittyä niin kevyt, iloinen ja irrallinen olo! Yleisö on aivan hurmaantunut. Tämä juuri on sitä irlantilaisten sielua ja sydäntä! Koen harvinaisen vahvan elämyksen: kunpa tämä ilta ei päättyisi koskaan.

…jatkuu

Varhainen kahden ja puolen tunnin lento kolmen meren yli. Dublinin kentällä on ruuhkaa. On vain yksi pitkä kiitotie, sama sekä tulijoille että lähtijöille. Kiertelemme puolisen tuntia ympyrää ennen kuin tulee vuoromme laskeutua. Mietin miksi me olemme täällä vasta nyt, kun matkustus alkaa käydä vaivalloisemmaksi. Niin kauan Irlanti on ollut toivekohteiden listalla. Vuotemme pinoutuvat, pinon paino jo tuntuu. On aika herätä vihdoin: jokainen matka tästedes voi olla viimeinen yhteinen, sen verran riskitekijöitä jo on.

Tulopäivän sää osoittautuu saaren tyypillisimmäksi: pilveilevää, auringon pilkahtelua, muutama sadepisara bussin tuulilasiin kaupunkikiertoajelulla. Dublinin kuhinaan tuntuu olevan helppo solahtaa. Kadut ovat kotoisasti mullin mallin kuten Helsingissäkin joka kesä. Dublinissa kaivetaan nyt paikkaa luas’in (raitiotien) kiskoille kapeiden pääkatujen keskelle. Kaksikerroksisia kaupunkibusseja jyrisee tauotta suuntaan ja toiseen. Siellä täällä joku huono-osainen lojuu kadun varrella kerjuukuppi ojossa. Jalkaudumme keskustan ainoaan puistoon. Se on omistettu Oscar Wildelle. Siellä on myös ainoa koko matkan aikana nähty lasten puistoalue.

Oscar Wilde

Saamme liput Dublinia-museoon tutustumaan Irlannin historiaan ja opas häipyy teilleen. Museo on ahdas ja sokkeloinen, vaeltelemme siellä koululaisryhmien seassa omaan tahtiin opastauluja tutkien. Eri aikakausia on elävöitetty luonnollisen kokoisin vahanukkevitriinein. Tekstitaulut ovat myös iiriksi, joka on virallisesti maan ensimmäinen kieli, vaikka vain kymmenesosa puhuu sitä äidinkielenään. Historia kertoo viikinkien tulleen saarelle ensin laivoineen ryöstelemään luostarien aarteita ja tekemään kauppaa. Viikinkien valta-aika päättyi 1100-luvulla, kun anglo-normannit hyökkäsivät saarelle ja valloittivat sen. Museo esittelee viikinkien ajan ja keskiajan elämää Dublinissa.

Museon uumenista nykyaikaan noustuamme vaeltelemme omin päin kaduilla. Penkkejä ei ole missään, nuoriso istuskelee talojen portailla ja turistit seisoskelevat tukkimassa ahtaat kulkuväylät. Ymmärrämme, että penkit ovat pubeissa. On ilmeinen tarkoitus viihtyä siellä guinneslasin ääressä.  Mekin viihdymme lounassalaattia nautiskellen. Sitten kuljeskelemme Trinity Collegen portista alueelle, missä on nurmikkoa ja upeita puita (mutta ei penkin penkkiä). Aurinko on tullut esiin ja helottaa täysillä. Koska on tarkoitus tavata siellä Leni-opas määräaikaan, emme enää lähde kaupungille. Ryhmämme näyttää kokoontuvan paikalle ajoissa.

Bussissa käy ilmi, että eräs yksin matkustavista naisista puuttuu. Opas lähtee takaisin kohtaamispaikalle etsimään, mutta sillä välin nainen ilmaantuu omia aikojaan bussille. Opas tulee ja kuulee, että nainen on löytynyt, mutta eräs mies on lähtenyt pakottavan tarpeen ajamana etsimään vessaa. Tilanne huvittaa matkalaisia, vaan mitä miettinee oppaamme. Odottelemme siis, ja kohta helpottunut mieskin ilmaantuu. Mutta kaupungin työstäpaluuruuhka on alkanut ja jumittanut bussin. Odotus jatkuu. Leni käyttää tilaisuuden hyväksi ja saamme kosolti dublinilaisten arkeen liittyvää tietoa.

Ensimmäinen yöpymispaikkamme on Kildaressa, josta on tarkoitus heti aamulla jatkaa kohti Galwayta. Olen puhkirikkiväsynyt huonosti nukutusta yöstä, varhaisesta ylösnoususta, odottelusta ja kävelemisestä. Ehdin suihkuun ja siistiytymään ennen illallista. Pöydissä keskustelu on väkinäistä kuten aina ensimmäisenä iltana uppo-outojen kesken on.  Naiset puhuvat puuta heinää, miehet eivät vaivaudu sitäkään vertaa, paitsi Toinen. Hän ottaa luontevasti puhetta vieressään istuvan miehen kanssa päivän kokemuksista. Minä en jaksa. Vieressäni istuva edellisen puoliso kysyy vähän töksähtäen: Mistä te olette? Vastaan yhdellä sanalla. Hän ei saa siitä lörpötyspuheen aihetta, jättää minut rauhaan. Kolmen ruokalajin illallinen on ihan liikaa. Syön kasviskeiton ja maistelen pääruokaa. Jälkiruoka on ylimakeaa minulle. Poistumme ensimmäisten joukossa huoneeseen, eikä unta tarvitse houkutella.

…jatkuu

Eläkevuosina olen ottanut ystävän kanssa tavoitteeksi tutustua kerran yhden päivän ajan kaikkiin suomalaisiin hengellisiin kesätapahtumiin. Hitaasti etenee projektimme, kun yhdet kesässä käymme. Joka reissulta on jäänyt runsaasti vaikutelmia, yllättäneitäkin. Myös sellaista, mikä ehkä jää itämään mielessä.

Heinäkuun ensimmäisenä lauantaina matkasimme Hämeenlinnaan. Pienen etsiskelyn jälkeen löytyi Ritarihalli, jossa Vapaakirkko vietti kesäjuhlaansa teemalla LOISTAVAA! Paikka oli oiva parille tuhannelle festarivieraalle ohjelmatilanteisiin, ruokailuihin sekä muuhun joukkohuoltoon. Harmillista vain, että hallin tuntumassa ulkona ei ollut istumapaikkoja lainkaan, vaikka ulkolavalla musisoi moni kelpo laulaja kitaroineen. Auringonpaahteessa ei kauan jaksanut seisoa. Kirjamyynnille oli valtavasti telttatilaa, kustannusyhtiö Päivä on tuottelias hengellisen kirjallisuuden julkaisija. Kahvimyynti takkusi pahasti, ihmettelin viineri- ja voisilmäpullakasoja, kunnes hiffasin kylmäjuomakaapista muutaman juustosämpylän. Monella talkooemännällä oli kyllä palavaa intoa, mutta ei rutiinia kassakoneiden käytössä korttimaksuista puhumattakaan.

Keskipäivän ohjelmassa oli ”Loistava armo”. Puolituntisen, melko räyhäkän musiikkisession jälkeen ruotsalainen Richard Svensson puhui aiheesta Efesolaiskirjeen tekstin pohjalta. Kyllä on kitarakuoroajat olleet ja menneet, orkesteri pauhasi rytmikästä nuorisomusaa, jonka erotti mistä tahansa maallisesta festarimusiikista vain siellä täällä laulusolistin osuudessa vilahtava sana Jeesus. Eturiviin kokoontuneet nuoret svengailivat mukana festarityyliin kiljahdellen ja vislaillen. Musiikkisession lopulla kolehtilaatikoita kierrätettiin kädestä käteen. Screeneiltä näki eloisan puhujan tulkkeineen. Puhe armosta oli laatuunkäyvää festarievankeliumia. Yleisön joukossa oli uskollisia vapaakirkkomummoja, jotka varmaan silmät pyöreänä ihmettelivät nykymeininkiä. Julkituotuna tavoitteena oli yhdistää nuoriso, nuoret perheet ja aikuinen vapaakirkkoväki samoille juhlille, joilla ryhmille oli sekä omaa ohjelmaa että yhteistä. On seurattava trendejä, jos aiotaan pitää nuoret mukana ja kirkko elossa. Nuoria olikin runsaasti.

Iltapäivällä oli lähetysjuhla, ”Loistava tehtävä”, jossa esiteltiin mukana olevat lähetit. Musiikki oli rauhallisempaa. Puhuja Peter H. kuvasi lähetystehtävän rannattomuutta. On tuhansia ’saavuttamattomia’ kansoja ja kansanryhmiä, joissa ei ole ainuttakaan lähettiä eikä evankeliumia kukaan julista. Monissa maissa uskonnollinen lähetystyö on kielletty, lähetit ovat hengenvaarassa, heitä pidätetään, jopa surmataan. Tämän lohduttoman näyn julistaja ei oikein päässyt tehtävän loistoon asti puheessaan. Kolehti kerättiin taas.

Vapaakirkko tuntuu toimivan hyvin tietoisena evankelioimistehtävästä. Juhlien ilmapiiri oli sangen hälyisä. Kysäisin lapsenlastaan paimentavalta pariskunnalta väliajalla, miten he kokevat nykymuotoisen kesäjuhlameiningin. Eivät osanneet sanoa, kun olivat ensi kertaa mukana. Kuten mekin.

                             Seuraavana lauantaina Toinen saatteli minut Myyrmäkeen, jossa körttiväki piti kesäjuhliaan teemalla KAHDEN MAAN KANSALAISENA. Väkimäärä Herättäjäjuhlilla on toiseksi suurin lestadiolaisten Suviseurojen jälkeen, kymmeniä tuhansia. Vapaakirkon festareihin verrattuna meno oli kuin toiselta planeetalta. Yksinkertainen tumma risti edessä katseiden keskipisteenä. Suurimmalta osin ikääntynyt juhlaväki vaelteli tyynesti istumaan urheilukentän penkkiriveille, johon aurinko porotti armottomasti. Sateenvarjoja availtiin suojaksi paahteelta. Löysimme paikan katetusta sivukatsomosta, varjossa oli hyvä istua, ja tuoleissa oli selkänojatkin. Olimme sopineet blogiystävä Annikin kanssa tapaavamme juhlilla. Oli hyvin miellyttävää ’saada kasvot’ ihmiselle, jonka kanssa eri aiheista kirjoitellen ja keskustellen on tultu tutuiksi. Kohtasin joukossa myös omasta seurakunnasta tuttua väkeä, joiden kanssa aterioimme yhdessä. Massatapahtumissa rasittavinta on jonottaminen. Aterialle, kahvikojulle, jäätelökioskille, vessoihin jonotetaan silti ihmeen rauhallisesti. Körttiväen muonitusorganisaatio oli kyllä paremmin tehtävänsä tasallakin.  

Piispa Tapio Luoma piti raamattutunnin vakaasti. Päiväseuroissa Herättäjäyhdistyksen Jukka Hautala puhui asiaa. Miksi kahden maan kansalaisuuden jännite siirtyy keskinäisiin väleihimme, hän kyseli. Ehkä olemmekin monen maan kansalaisia. Miksi kaikki kansalaisuudet eivät mahtuisi samalle maalle? Ei pidä takertua omiin suloisiin piireihin, on lähdettävä liikkeelle, annettava tilaa. Jumalan kansa on nomadikansa. Omistamisesta on tullut taakka kirkolle, nyt jo myydään kirkkoja pois. Kenen puolelle kirkko asettuu, omistajaväen vai nomadien? Kesäjuhlat ovat Herran tien vaeltajien leiri, joka rakennetaan ja puretaan. On kuljettava eteen päin, luvattua maata kohti. – Muutkin päiväseurojen puheenvuorot antoivat eväitä jälkimietteisiin.

Merkillisen vaikuttava on suurella joukolla ilman säestystä veisattu virsi. Siionin virret ei ole minulle tuttu kirja, mutta monissa virsissä oli tutunoloinen sävel ja sanat yksinkertaista uskon kilvoitusta tukevaa ’ruisleipää’. Mikään körttijuhlilla ei tunnu päällekäyvältä, ei puheet, ei laulut. Kolehtia kerättiin kasseilla ilman erityisiä vetoomuspuheita, kohde vain kerrottiin. Valtava joukko vapaaehtoista talkooväkeä piti huolen, että kaikki sujui mallikkaasti. Eikä mistään maallisista festareista selviäisi näin vähin maksuin. Ateria 7 euroa (leipä, juusto, vesi mukana), kahvimukillinen 2 euroa, iso lettu hillon kera 3 euroa, banaaneja jaossa ilmaiseksi. Tulin kylläiseksi sekä hengen että ruumiin puolesta.

valkea pilvi lepäsi avaran kentän yllä

kuin siunaus

satoi kirkasta valoa

ja virsi kohosi ylös, valoa kohti

Juhannusmatkalla Toisen kanssa tulimme Valamoon yöpymään. Yleensä olen ollut siellä yksin syksyllä tai kevättalvella, jolloin häliseviä turisteja ei kirmaile ympäriinsä. Iltapalveluksen jälkeen kävelimme venesataman ohi kuusikujaa Pyhän Johannes Kastajan skiitalle. Satamassa oli kolme isoegoista paattia, joista yksi oli palatessamme jo lähtenyt. Iltavalo lepäsi veden uumilla kauniinpehmeänä, tienoo rauhoittumassa.

Sitten viime käynnin, jolloin olin surullisena katsellut Valamon mäellä tulipalon runteleman kartanon päärakennuksen jäännöksiä, tasoitetulla purkupaikalla oli nyt vain siisti nurmikko ja valkea aita. Vanhan pappilarakennuksen seinät oli maalattu, ja rakennus otettu majoituskäyttöön. Turha aita Valkoisen vierasmajan ja pappilan väliltä oli poistettu. Emme nyt laskeutuneet laivalaiturille.

Aamuinen metsäpolku Matkamiehen ristille oli hikinen taival. Itikat ähräsivät ihmisen kimpussa niin, että oli pakko taittaa koivunoksa huiskimeksi. Polun varret kukkivat tuoksuvia lehdokkeja, ylväitä Maarian kämmeköitä, punavartisia pikkutalvikkeja ja suloisia vanamoita. Ristikalliolla oli hyvä levähtää ja miettiä mitä ikinä. Vilvoittava tuuli henkäili järveltä. Palasimme rannanpuoleista polkua ja siellä tuli vastaan kaksi vaeltajaa, joita siinä kohdatessa tervehdimme. Kun neljän ja puolen kilometrin polkusilmukka oli kierretty, ihmettelimme Valamon mäen alla virtailevia ojia, jotka olivat paksun vihreän levän vallassa joka suuntaan. Olisiko mäelle kohonneilla viinisiiloilla ja alapuolisilla saostuskaivoilla osuutensa vesien kuntoon, mietimme.

Aika lähteä jatkamaan matkaa oikotietä Varistaipaleelle ja Lintulaan. Nunnaluostarin koivukuja oli nuorentunut. Milloin vanhat koivut on kaadettu ja uudet istutettu? Kyselin Äiti Johannaa, häntä ei näkynyt. Kahvilan puutarhan huvimajassa istui valkoasuinen nainen kirjaa lukien. Tapahtui kohtaaminen, jollaisia joskus elämä antaa. Ensi repliikeistä tunnistat toisen sieluntoveriksi, kuka ikinä hän lieneekin. Keskustelu polveilee vaivattomasti, ohimennen esittäydymmekin. Matkamme jatkuu pian, hyvästelemme, ja hän syventyy taas kirjaansa.

kutsun vieraita, pitkässä rivissä tulevat, hälisevät hilpeästi, jokunen vakavikkokin joukossa, niin aina, kovin ne muistuttavat toisiaan kukkaseppeleet kulmillaan, hulmuhelmoin. paljon on halionnea tavatessa, hymyä paljon

kauimmaiset tulijat, koivuntuoksuiset ja ruusun, kasteenraikkaat, ovat utuisiksi jo käyneet. joku siellä itkee ensi rakkauden kuolemaa, toinen katselee jo toista poikaa ja sisällä kuiskivat uudet unelmat. muutama seikkailunhaluinen, jotkut näkyvät muistelevan toisten juhannushäitä, joissa olivat mukana

ja kas, tuolla ovat nekin, jotka elivät armainta aikaa, kaksin, kolmin ja nelisin. eräällä on mielessään karu kotiinpaluu onnelliselta matkalta, ja muutamalla aikahyppy lapsuusmaille

viimeisimmät rivissä kuin istuisivat pihakeinussa kotona, ystävän kanssa tai kahdestaan ja ruusut tuoksuvat taas, laseissa kuplii ja mielessä, kun kaupungin hiljainen aamu sarastaa

oi, elämäni juhannukset, tulitte käymään toitte muistonne, hyvän mielen, lempeitä huokauksia. aina joutui se armas aika, ja suvi on suloinen taas…

*Hyvää kesää Sinulle; tavannemme taas näissä merkeissä tuonnempana!

kun on tilaa, voi kasvaa yksilöksi.  kuulua silti lajiinsa puut ja joukkoon lehtipuut. kun halaan puita, halaan aina yksilöä, jossa on kasvupaikkansa ja olosuhteidensa ilmiasu, mutta yksilöllinen sielunsa. sisimpäni värähtely vastaa puun ytimen värähtelyihin ja rikastumme toisistamme.

*

Jokainen puu on yksilö, kuten ihminenkin. Jokainen puu kommunikoi lajitovereidensa ja muidenkin elollisten kanssa. Puilla on oma ’wood wide webinsä’. -Toim. Pirkko Kotirinta, Hs Merkintöjä. 

Tämänpäiväisen viikkolehden artikkeli kertoo, että Suomessa on yksi lääkäri 262 asukasta kohden. Lääkärinvirkoja maassa on täyttämättä 4,4{b195221a10a1fd9fb3a5b01a51efd600d33662cb52de181d4366fdfbbc3c5b7a}, eivätkä kaikki avoimet virat ole syrjäseuduilla. Samaan aikaan 0,7 {b195221a10a1fd9fb3a5b01a51efd600d33662cb52de181d4366fdfbbc3c5b7a} lääkäreistä on työttömänä. Osa tekee vääriä töitä väärissä paikoissa tai tuijottelee tietokoneen tiimalasia. Lääkäriliitto haluaa supistaa lääketieteellisen tiedekunnan aloituspaikkojen määrää. (Mikko Huotari, Suomen Kuvalehti, 17.06.16.)   

Kuljin taannoin paikallisen terveyskeskuksen käytävää, jossa oli lääkäreiden ja hoitajien vastaanottotiloja. Oven pielet kertoivat missä nykyään systeemin puolella mennään: lääkäreinä Natalia, Stefano, Tatiana ja Ahmed; hoitajina Mervi ja Eila. Vuodeosaston potilasta työnteli aulan läpi tumma hoitaja. Näin pääkaupunkiseudulla.

Maanantaina kävimme ihailemassa tuoretta ja luvallista taidetta kaupungin purkuun määrätyistä kiinteistöistä. Seurasin graffititaiteilija Salla Ikosen työskentelyä. Jälki oli loistavaa. Salla kertoi, ettei tyttömaalareita ole monta Suomessa hänen lisäkseen.

Ja tänään sitten satoi, aamuyöstä lähtien, tämän tästä ja oikein kohisten. Oi miten ilma raikastui, kaupunki pesi kasvonsa, ja koko luonto sai elähdyttävän vesikasteen. Ehkä huomenna luonto saa lisää vettä janoonsa, toivon. Onneksi ukkospilvet kiersivät meidät kauempaa. En ole mitenkään urheimmillani ukkossäällä, Toinen taas seisoo mieluusti katsomassa salamoita kuin parastakin ilotulitusta.

Pyykkikone hyrisee jo aamusta, liinavaatteet siitä omaan pihaan narulle tuulen kuivattavaksi, pienemmät pesutilojen puolelle avoimen ikkunan tuntumaan. Illalla on mukava koota raikkaantuoksuiset vaatteet kaappeihin.

Eilen kävimme kaupungin yleisellä pesupaikalla  kahden maton verran askartelemassa. Tungosta ei ollut ja hyvä niin, eipä tarvinnut jonotella huuhtelutelineelle eikä mankeliinkaan.  Oli hauska siinä myös seurata sivusilmin, miten hyväntuulinen teini-ikäinen nuorukainen avusti mummoaan pesupuuhassa. Pestyt matot käärittiin mankelin jälkeen kääröiksi ja kuskattiin kotiin osa mummon rollaattorilla, osa polkupyörän tarakalla. Minäkin sen tiedän: mummot tykkäävät puhtaista matoista.

Jalkopalloshow pyörii lähes tauotta tv-ruudulla. Minulla on oivallinen mahdollisuus puuhastella kesäkukkien kanssa, lukea, kirjoitella, puhua ystävän kanssa pitkään ja maata pihakeinussa katselemassa poutapilviä. Kyllä, arjessa on lumonsa.