Tämä sunnuntai kirkkovuodessa on  otsikoitu  Itsensä tutkiminen. Eräs päivän raamatunteksteistä puhuu ylpeistä torneista ja murtumattomista muureista, rantojen huvipursista ja kauas merelle purjehtivista laivoista. Ovatko ne ihmisen valtapyrkimysten kuvia?
On katsottava itseensä, omaan ylpeyteen, sisäisiin muureihinsa, valitsemiinsa huvipursiin, jotka vievät kauas todellisuudesta. Katsottava ja taivuttava näkemään: ei maailma ole tarkoitettu ihmisen ylpeiden ja itsekkäiden mielihalujen mukaiseksi. Oivallettava: meillä on vastuu pyrkiä yhteiseen hyvään.  

Jumala, hyvä Isämme. Anna ihmisillesi usko, joka on vilpitön ja teeskentelemätön. Lahjoita rakkaus, joka parantaa sisäiset kipumme ja on lähimmäisiämme kohtaan lempeä ja kärsivällinen.

Väinö Linna, Tuntematon sotilas, WSOY 2010 juhlapainos

Niin kuin hyvin tiedetään, on Jumala kaikkivaltias, kaikkitietävä ja kaukaa viisas. (Alkulauseet)

Aika velikultia. (Loppulause)

Tartuin kirjaan heinäkuussa. Mielessäni oli jo kauan ollut lukea Tuntematon sotilas uudelleen, aikuisena. Impulssi tuli nyt uutisesta, että Tuntemattomasta tehdään jälleen uusi elokuva Suomessa. Huomasin kirjaa lukiessani, että Linnan henkilökaarti sai Edwin Laineen ensimmäisen Tuntematon sotilas -elokuvan näyttelijöiden kasvot. Ei ihme, niin monesti juuri se on esitetty itsenäisyyspäivän aikaan televisiossa, että me sodanjälkeiset sukupolvet, jonka isät siellä taistelivat, osaamme sen ulkoa. Lukeminen nosti elokuvan takaa esiin romaanin kirjallisine ansioineen. Itsenäisyyden 60 v-juhlapainokseen liitetyistä kirjailijan esseistä ilmenee, että Linna kirjoitti romaanin kolmeen kertaan. Hän ei pyrkinyt jatkosodan autenttiseen kuvaukseen, vaan suomalaisen sotilaan kuvaukseen sodassa. Juuri tässä mielestäni on Linnan Tuntemattoman sotilaan vahvuus.

–  Koskela Suomesta. Syö rautaa ja paskantaa kettinkiä.  – Mies menee ja mies tulee ja mies vastaa itse kulkemisistansa. Minä en anna lupaa, mutta jos omalla vastuullasi punttaat niin se ei kuulu minuun. Asialliset hommat suoritetaan, muuten ollaan kuin Ellun kanat. Sen kun muistat niin saat mennä.  (Koskela Rahikaiselle)

• Kuule vänskä. Mis sie tarvitset oikei hyvvää miestä? Täs siulon sellane. (Rokka Koskelalle)
• Ei niitä hanki pitele. No, hei sitten. Nahkurin orsilla tavataan. (Lahtinen Koskelalle)

Linna loi sotilaansa niin todellisiksi, että he elävät rintamalla, taistelevat ja kuolevat romaanin lehdillä unohtumattoman elämän ja kuoleman taisteluineen. He tekivät sankaritekoja vailla pateettisen sankaruuden häivää. He tekivät kohtalokkaita virheitä, pelkäsivät niin perkeleesti, joutuivat paniikkiin ja pakenivat. Jotkut heistä tapattivat itsensä turhaan. Mielestäni Linna paljastaa hienosti sodan armottomat kasvot; miten se kuorii naamiot, miten kalvaa esiin miehestä hänelle itselleen tuntemattoman puolen, miten joukkuehenki toimii poikkeustilanteessa ja myös sen, miten sota muuttaa, raaistaa ja raastaa miestä. Naiset ovat eläneet omat sodanaikaiset sankaritarinansa, joihin tämä romaani ei puutu. Tuntematon on romaani suomalaisesta miehestä sodassa. 

Tämä kirja tulisi jokaisen suomalaisen – erityisesti alokkaan, siviilipalvelusmiehen – ja äidin – lukea.

• Ja lopuksi yleensä ja erikseen: varjele noita Suomen herroja, etteivät ne toista kertaa löisi päätänsä Karjalan mäntyyn. Aamen.    (Honkajoki Lammiolle)

 

Suuri runokirja   toim. Hannu Sarrala              Karisto Oy 2007 (uud. laitos)

Tätä opusta oli hauska lukea nimenomaan touko-kesäkuun vaihteessa. Siellä tulivat vastaan jälleen kerran kaikki ”suomalaisen lyriikan rakastetuimmat säkeet”, vanhaa loppusoinnullista runoa on lähes neljä ja puoli sataa sivua. Harvoin luettuna se oli kuin kylpy varhaisen runovirran viileässä vedessä. Useimmat runoista olivat tuttuja lauluina lukijaa hyräilyttäen.

*

Hiljaiset vuoret, kirkas kuu    Klassista kiinalaista luontorunoutta, toim. Tero Tähtinen    Savukeidas 2016

Lintuparvi katoaa horisonttiin,

yksinäinen pilvi lipuu taivaankannen poikki.

Minä ja Jingting-vuori katselemme kyllästymättä toisiamme,

kunnes vain vuori on jäljellä.

–  Sielun mannaa runon ystävälle. Niin vähin sanoin sanottu niin paljon niin keveästi.

*

Esa Mäkijärvi   Mana    -runoja                                          Arktinen Banaani 2015

Mäkijärvi on nuori kirjailija, joka on julkaissut useita runokokoelmia, tietokirjan ja romaanin. Mana, viimeisin runoteos, on tyyliltään sopusointuinen yhdistelmä vanhaa ja uutta runokieltä. Usein nuorten tekijöiden teoksissa rasittaa lukijaa vimmainen tyylikokeilu, kun haetaan ’omaa ääntä’. Mäkijärven runot ovat tyylinsä löytäneet. Niissä puhuttelevat vahvat luontokuvat ja kokemukset.   – Mäkijärven runot lepäävät itsessään tavalla, joka antaa lukijan rauhoittua olemaan niiden äärellä pitkiä hiljaisia hetkiä.

– – –     Mitä syvemmälle metsään menee / sitä sammaleisempia ovat kivet, / tuuheampia puut. / Myrsky on pahimmillaan / kivien ja puiden kävellessä laaksossa. / Varjoista löytyy loputtomia variaatioita, / varjoista luonnossa ja ihmisten kasvoilla. / Valo ei muutu. / Jumalat ovat läsnä / kuluneissa patsaissa. / Ne olisivat virheettömiä / mutta ne tehnyt käsi tärisi.

*

Ulla-Lena Lundberg                  Suureen maailmaan                suom. Leena Vallisaari              Gummerus 2015 2.p. (1991)

”Taidokas ja lumoava tarina maailmasta jota ei enää ole”, suosittelee kustantaja. Siksiköhän tämän valitsin, mutta myös siksi, kun tiedän kirjailijan taidokkaaksi luettuani Marsipaanisotilaan ja Jään. Tässä romaanissa kirjailija viipyy ahvenanmaalaisessa miljöössä siihen aikaan, kun miehet lähtivät merille ja Amerikkaan. Merenkulun, ja toisaalta suvun miesten kohtaloiden kuvaus osoittaa jälleen Lundbergin vahvuuden kertojana.    – Sisämaassa syntynyttä ja kasvanutta tuo merellinen elämä ja maisema jaksaa aina vain kiehtoa. Kertojana Lundberg on myös niin laadukas ja luotettava, että mieluusti luen muutkin romaanit, kunhan kirjastossa kohdalle osuvat.

*

Sakari Kirjavainen                     Viereenkatsoja                             Johnny Kniga 2009

Toisinaan otan luettavaksi tämän omalaatuisen kustantamon omalaatuisia kirjoja – ehkäpä jonkinlaista omalaatuisuuteen siedätystä hankkiakseni. Kustantaja itse sanoo tästä esikoisromaanista, että se kietoo lukijan muistojen verkkoon, jonka totuudet ainoastaan sairaalassa makaava päähenkilö voi tietää. Romaanin päätarkoitus pitäisi mielestäni olla houkutella lukija totuudenetsintään ja löytämään tarinaan kätkeytyneitä aarteita.                          – Jokin tässä tarinassa töksähtelee. Onko se päähenkilön persoona, joka korostaa pitkin matkaa hulluuteen ja harhamaailmoihin luisuvia mielteitään ja muistojaan. Tavallaan romaanin rakenne on ihan ok, mutta mitä ovat ne aarteet, onko niitä.  

*

Henning Mankell      Ajan rannalla    suom. Laura Jänisniemi            Otava 2008

”Me kaikki kuulumme suureen tarinaan, jolla ei ole alkua eikä loppua. Jokainen elämä on seikkailu, jossa virtaa monta jokea ja kaukaisen taivaanrannan usvassa kohoaa aina vuoria. Jokainen ihminen on osa tuota loputonta tarinaa, ihmisen suurta kertomusta itsestään. Osa meistä ei saa kertoa tarinaa loppuun asti. Ehkä siksi tässä elämässä siksi on niin paljon tuskaa. Mutta vielä enemmän iloa. Sillä tuska hakeutuu aina pois itsensä luota, mutta ilo tarrautuu kiinni. Ehkä henget siksi jatkavat kertomista. Niiden äänet kuiskivat yössä ja sanat leijuvat haurain siivin yläpuolellamme. Kertomus ei lopu koskaan. Kertomus, joka yhä uudelleen heittää ihmisen kuin hylkytavaran ajan loputtomalle rannalle.”             

– Lue Mankellin suurenmoinen kirja, se vie sinut Afrikkaan, jossa ihminen vielä on osa suurta kertomusta.

*

Sakari Issakainen     Mitä pilvet puhuvat    Gummerus 2009

Heinäveteläinen palkittu kirjailija on ollut minulle aiemmin tuntematon, nimen vain tiesin. Tekstiä lukiessa tulee mieleen Mikko Rimminen, Kari Hotakainenkin, kirjoitustyylissä on samaa huumorilajia. Hotakaisen salaviisaus puuttuu, mutta kielellinen improvisaatio kyllä toimii. Tarina kertoo keksijämies Otto Hyypän tarinan mieheksi varttuvan naapurinpojan silmin nähtynä. En oikein välitä vainoharhaisuudesta väännetystä huumorista. Saattaa muutenkin olla, että tutustuminen Issakaisen kirjailijanlaatuun jää tähän.   – Lukekaa ihmeessä, moni varmasti tykkää.

*

Peter Høeg      Susanin vaikutus   suom. Katriina Huttunen Tammi 2015 (2014)

–  Erinomaisesti kesti toisenkin lukemisen. Nyt ajattelin, että P.H. on kirjoittajatyyppi, joka tempaa lukijan tarinan mukaan paisuttelemalla päähenkilönsä yli-ihmisiksi ja tapahtumat sellaiseen vauhtiin, jossa takaa-ajajat läähättävät koko ajan pakenijoiden kannoilla ja elämää suuremmat arvoitukset ratkeavat pala kerrallaan. Taitoa tämä vaatii, ja Høegillä sitä on.

*

Jo Nesbø           Verta lumella osa 1 ja osa 2   suom. Outi Menna                    Johnny Kniga 2015

Norjalainen Jo Nesbø on kovinkin suosittu dekkaristi. Tämä tarina on kaksiosainen. Ensimmäinen osa kertoo miehestä, jonka tehtäväksi valikoituu ihmisten eliminointi. Olav on tappajaksi monin tavoin erikoinen mies. Hän ei pysty vahingoittamaan naisia, mikä tekee hänestä haavoittuvan rikollispomon ’asiainhoitajana’. Toinen osa kertoo uudesta ’asiainhoitajasta’, joka joutuu pakenemaan toimeksiantajaansa niin kauas kuin tietä riittää. Hän tietää, että ennemmin tai myöhemmin hänet löydetään ja se on hänen tarinansa loppu. Sitä ennen kuitenkin tapahtuu jotain odottamatonta. Kirjailija pystyy kyllä luomaan jännitystä ja henkilökuvauskin pyrkii pintaa syvemmälle. Peter Høegiin verrattuna Nesbø jää köykäisemmäksi tekijäksi.  – Luin edellisen Nesbøn 2013 (Aave) eikä vaikutelmani hänestä kirjailijana näistä kahdesta uudemmasta juurikaan kohene.   

*

Nicholas Sparks      Valinta        suom. Anja Meripirtti               WSOY 2009 (2007)

Amerikkalaiselta kirjailijalta on suomennettu kolmetoista romaania ja kotimaassaan julkaistuja on vielä enemmän. Se kertonee, että romaanit ovat pidettyjä, mikä ei liene ihme, kun tyylilajiksi on määritelty romanttinen kirjallisuus. Valinta on kahden aikuisen tarina, joka alkaa klassisesti vastaan hangoittelevan naisen ja ihastumaan taipuvaisen miehen tutustumisesta ja rakastumisesta. Romaani on jaettu kahteen osaan kansiensa sisällä. Toinen osa kuvaa perheen kohtalokkaan käänteen miehen näkökulmasta. Monet Sparksin romaanit ovat päätyneet elokuviksi, mikä osaltaan kuvaa kertojanlaatua, jossa tavanomainen vuoropuhelu ja tilanteiden kuvailu on keskeistä.       – Viihtyisä lukuvälipala, eikä tarina ihan tyhjäkään.

*

Marja Leena Virtanen   Verho     Karisto 2016                         

Virtanen on semmoinen hitaasti kirjoittaja, julkaissut tätä ennen kaksi romaania, jotka molemmat olen lukenut ja tykännyt. Verho kertoo pojasta, jonka elämäntarina alkaa hahmottua vähän kerrallaan, juuri niin kuin Virtanen yleensä kirjoittaa. Olavi-poika asuu isovanhempiensa perheessä, jossa hänen kasvukumppaninsa on Kristiina, joka on vain muutaman vuoden vanhempi, mutta siis oikeastaan Olan täti. Isoisä osoittautuu ankaraksi ja vaativaksi kasvattajaksi, isoäiti rakastaa poikaa omalla turvallisella tavallaan. Kun Olalle selviää hänen vanhempiensa kuoleman koko kuva, hän kohtaa isoisän tasavertaisemmin ja alkaa etsiä omaa tietään.    –     Rauhallista kerrontaa ja huolella laadittu tarina, jota on miellyttävä lukea.

*

Karl Ove Knausgård         Taisteluni, Neljäs kirja             suom. Katriina Huttunen        LIKE 2014 (2010)

Olen lukenut Knausgårdit satunnaisessa järjestyksessä ja huomannut, ettei sillä ole mitään väliä, koska kirjailija on kirjoittanut elämästään vaihe vaiheelta, eivätkä vaiheet noudata kronologista järjestystä. ”Taisteluni 4 tuntuu nuorelta ja villiltä, mutta niinhän sen pitääkin. Kirja on yhtä suurieleinen ja energinen kuin unelmoiva päähenkilönsäkin” (Sydsvenskan). Neljäs kirja on pääosin tilitystä 18-19-vuotiaana vietetystä ajasta Pohjois-Norjassa luokanopettajana paikallisessa koulussa. Puolivälissä kirjailija palaa selvittelemään isänsä ja äitinsä avioeron vaikutuksia elämäänsä sekä isän elämään. Keskelle sijaisopettajana elettyä vuotta pompahtaa paluu edeltävien vuosien tapahtumiin kotona. Ratkaisu ei tunnu kovin luontevalta, vaikka antaakin perspektiiviä opettajavuoden tapahtumiin.             – Edelleen kirjailijan teksti on eläväistä ja niin riipivän todentuntuista, että lukija sekä vaivautuu että ihastuu. Paikoin hengästyttävää ja hämmentävää yksityiskohtien runsautta sekä maiseman ja elämäntavan havainnoissa että nuoren miehen unelman tiivistymisen kuvauksessa.

***

Aamuna muutamaisena lehden äärestä alkaa kuulua hihkumista, hymähtelyä ja kiukkuisen puoleista pihahtelua. – NONNIH. Nyt se tuo tämä Leena V. sanoo ääneen, mitä olen tuuminut minä aikapäiviä, kirahtelee Mummo. Asiaa, viimen!

”Katsojat joutuvat nyt todistamaan kiusallista vaihetta, jonka aikana sekä Yle että kaupalliset pitävät kiinni vanhoista kanavistaan ja niiden ohjelmakaavioista. – – ohjelmistoista paistaa läpi massiivinen välinpitämättömyys – –  eihän kanavilla ole enää mitään merkitystä – – ” Näin Leena V.

Telakkaohjelmista se kimpaantuu, Mummo. Meinaa, etteikös toi tv-toosa ole monelle meistä Turhaksi Joukoksi nimitellyistä eläjistä (eläkeläiset, opiskelijat, työttömät, turvapaikanhakijat ja muut ) lähinnä semmonen telakka, mihin aina jymäyttää ittens ilta illan jälkeen siinä toivos, että ku olis jotain. Jotkut jo aamusta varhain ja pitkin päivää pysyttelevät kytiksellä.

Se on kuulkaa ihme, miten kotimainen telakkaohjelma pystyy makoilemaan eviään liikauttamatta viimevuosituhannen mallilla. Uusintoja uusintojen perään. Pissismummolassa on siirrytty aikaa sitten haeskelemaan laatusarjat, kiinnostavat elokuvat ja kansainväliset uutiset sieltä missä niitä on tarjolla.

Telakkavero on maksu melko tyhjästä. Kotimaan uutiset ja A-studio, onko muuta katottavaa? Teemalla joskus talvisaikaan on upeita konsertteja, mutta seuraako niitä joku muu? Tavaratalot kaatuilevat, kun niiden aika on ollu ja menny, eikä ne itse sitä hiffaa. Tätä menoo kaatuu kohta telakka.

Toimittaja Leena V. tarjoaa omaa kanavapakettiaan Ylelle, tällaista: pääkanava, urheilukanava ja Teema. Muuttuisko mikään? Nuoriso kulkee maailmalla nenä mobiililaitteessa ja nappulat korvissa kumminkin. Aktiiviväki tekee pitkää päivää työmaalla ja möyrii illat läppäritöissä. Luuleeko ne siellä Telakalla, että Turha Joukko on yhtä harmaata massaa, jolle voi syöttää samaa velliä vuodesta toiseen?

On tavallisen kesäisen viikon arki-iltapäivä. Vaihdamme kotiasun menovetimiin ja laittaudumme naapurikaupunkiin. Siellä on eräs Suomen ja maailman ikonisista taloista, jossa emme ole vielä käyneet. Niinhän se on, että mitä lähempänä Jotakin olisi, sitä kauemmas menee sitä Jotakin hakemaan. Nyt haluamme tutustua arkkitehtuurisesti mielenkiintoiseen paikkaan ja kuulla kesäisiä säveliä talossa, joka on omistettu musiikille.

Pysähdymme portille katsomaan ilmoitustaulua. Antti jo huutelee rappusilta: ”Ovi on auki, tulkaa sisälle vain!” Siinä hän on, yhä poikamaisen innostuneena, millaisena hänet muistamme niiltä ajoilta, jolloin hän poikamme tavoin opiskeli sellon soittoa musiikkiopistossa. Antti siirtyi myöhemmin opiskelemaan laulua ja antautui sille uralle. Nyt pääsemme kuulemaan mitä hänestä tuli isona. Väkeä valuu paikalle pareittain ja yksitellen. On kesäillan konsertin aika Alvar Aallon suunnittelemassa Villa Kokkosessa, Järvenpäässä.

Tulijat ohjataan ottamaan kahvia, kuin ainakin odotetut vieraat. Elina pyörähtelee sekä kahvipöydän että toimiston puolella. Antti kertoo talosta ja miten he kaksi muusikkoa päätyivät säveltäjä Joonas Kokkosen taiteilijakodin perinteen vaalijoiksi, ’talonmiehiksi’ ja musiikkialan yrittäjiksi. Tajuamme, että nämä kaksi tekevät tässä historiaa.

Kesäillan musiikki on tuttua ja helposti lähestyttävää: Paavon virsi Joonas Kokkosen säveltämästä oopperasta Viimeiset kiusaukset, Finlandia, Merikantoa, Kuulaa, Eino Leinon Nocturno, muutama kansansävelmä, Joonas Kokkosen Pielavesi, ja jopa kauniin aurinkoisen kesäpäivän iltaan sopiva O, sole mio italiaksi.  Antin äänivarat ovat muhkeat ja sävykkäät ja hänen tulkinnoissaan tuttuakin tutummat laulut saavat tuoretta ilmettä. Elinan pianismi ja sovittajan taidot pääsevät puhkeamaan kukkaan Kokkosen laatuflyygelin ääressä. Se mikä heissä on ainutlaatuista ja uniikkia, on miten he pelaavat yhteen. Heistä välittyy muusikkouden ilo, ja huumori kukkii.

 

Olkoon menneksi – muutama kiltti limerikki:

 

tuhat vihreää erilaista / teillä käytössä vasen kaista / lehmikarjoja satamäärin / lampaita uhkeita siroin säärin / ah, sydämein, Irlannin antimet maista!

pubissa istumme, siiderin tilaan/ Toiselta olutseuran näin pilaan / fish and chips on listalla aina / ei kalorit täällä paljon paina / hilpeenä hotelliin itteni hilaan

hienoja muistoja mukana palaan / Kerryn maisemat vaikka jäi sumussa salaan / ei harmita silti juttu mikään / olen vain kuin en tietäisikään / kotiovella toverin kiittäen halaan

***

 

Olemme saaneet Leniltä sunnuntaita varten tukun vinkkejä kulttuurisesti tärkeistä kohteista, mukavista ostospaikoista ja pubeista Dublinissa. Minulla on viime kesän Jerseyn matkalta muisto viimeisen matkapäivän ihanimmasta matkakohteesta, jonka haluan etsiä täältäkin. Aamupäivällä käymme kuitenkin ensin tutustumassa Rebellionin 50 v muistopuistoon, joka on hotellin kulmilla. Puistossa on valtava patsasmonumentti, jonka viestistä on vaikea saada selkoa, niin suuri se on. Puistossa on suorakaiteen muotoiset vesialtaat ja kultaisia tasavallan symboleja aidassa. Muutama pappa istuu lueskelemassa, mutta kun istumapaikkoja ei täälläkään paljon ole, useimmat kävijät kuvaavat monumentin, kävelevät hetken alueella ja poistuvat sitten kaupungin vilinään. Niin mekin.

National Botanic Gardens. Sinne pitäisi mennä bussilla, mutta Toinen päättää, että otamme taksin. Se on viisautta, taksin käyttö on yllättävän halpaa kotimaan taksoihin verrattuna. Kasvitieteellisen puutarhan alue on laaja ja monimuotoinen. Se on selvästi perheiden suosima sunnuntaikävelyn kohde. Alueella on joki siltoineen, lukuisia kasvihuoneita, kukkaistutuksia, metsiköitä ja ruusutarha, jonne etsiydymme ihan ensiksi. Ruusujen alueelle mennään sillan yli ja aluetta vartioi filosofi Sokrates’n patsas. Sieltä löytyy jopa penkki puun varjosta ja jonkin aikaa jonotettuamme pääsemme istahtamaan sille lepuuttamaan jalkoja. Ihana paikka, ne värit ja tuoksu! Alueelle ilmaantuu toinenkin pariskunta matkalaisistamme. Rouva kertoo suunnittelevansa ruusuistutuksia kotipuutarhaan ja hakevansa ideoita. Muistelen, miten kerran yritin kasvattaa omassa pihassa ruusuja. Ne ovat kauniita yhden kesän muutaman viikon, mutta vaativat paljon työtä ja kärsivällistä kirvojen torjuntaa. Selkäparkani kehotuksesta päätin ryhtyä vierailemaan toisten hoitamissa ruusutarhoissa, joissa voi vain nauttia kukkien jalosta kauneudesta. Aika usein on tullut käytyä mm. Tampereen Hatanpäässä. Toinen on myös juhla-aikoina pitänyt huolen, että kotona on ’ruusuja kristallimaljassa’.

Vaeltelemme tuntikausia kukkatarhoissa, varjoisissa metsiköissä. Päivä on aurinkoinen, kaikkialla on rauhallista ja kaunista. Käymme vielä kasvihuoneissa. Yhdessä niistä on hajuherneen kasvattajien järjestämä näyttely. Oi, niiden kukkain herkkää lumoa ja suloista tuoksua!

Palaamme majapaikkaan kauneudesta kylläisinä. Illalliselle hakeudumme lähikulmille pubiin, jonka äänimaisema on myös hiukan meluisa, mutta toisella tavalla kuin hotellissa. Tv-ruudulla pelataan irlantilaista jalkapalloa ja musiikki soi taustalla. Ainakin saamme mitä tilaamme, eli kalaa ja ranskalaisia, Guinnesin ja Bullmersin kera. Dissasimme siis kaikki ns. kulttuurikohteet ja shoppailukadut. Ei ole tuliaisia, mutta hyvää oloa sitäkin enemmän.

Pakkailemme laukkuja varhaista aamulähtöä varten ja laittaudumme yöpuulle. BBC:n uutiset kertovat Louisianassa ammutun taas kolme poliisia. Turkin eilinen sotilasvallankaappaus tyssäsi alkuunsa, ja presidentti julmistelee erottamalla valtakoneiston ihmisiä tehtävistään. Ajan historia todistaa: maailma ei rauhoitu ikinä.

***

Heitämme hyvästit Ballyheigen hotellille, jota ei tosiaankaan tule ikävä, ja sulloudumme laukkuinemme bussiin pitkälle ajomatkalle kohti Dublinia. Adaressa pysähdymme ja vihdoin keksin ottaa teekupillisen kanssa tyypilliset irlantilaiset skonssit (scones). Että ne ovatkin herkullisia! Ne tietty kuuluu syödä sekä voin että marmeladin kera. Tuhoisaa, mutta ah, niin hyvää. Varsinainen lounastauko pidetään Cashelissa, jossa tutustumme myös keskiaikaisen linnoituksen Rock of Gashelin raunioihin. Upea paikka kukkulalla kaupungin yläpuolella, josta näköala kauas. Lounastauolla valitsemme Välimerellisen sandwichin, jonka mukana tulee vihreää salaattiakin (sitä muuten eivät irlantilaiset järin harrasta). Matkatoimisto tarjosi kaikille Irish coffeet, jonka tekeminen myös esiteltiin. Sain vaihtaa sen Bullmers-cideriin, joka on erinomaista lajissaan (sitä saa Suomessa nimellä Magners).

Tauotta körötellään Cashelista Dubliniin. Leni esitelmöi ansiokkaasti Irlannin kirjallisuudesta ja soittaa aiheeseen liittyvää musiikkia. Saamme myös puoli tuntia hiljaista aikaa lounastauon päälle. Moni ottaa torkut. Matka on Lenin ansiosta varsinainen Irlanti-kylpy, emme tule muistamaan kaikkea saamastamme tiedosta, mutta olo on kaikin puolin täyteläinen ja ravittu.

Leni kertoo:  Irlannilla on lukuisia Nobelin kirjallisuuspalkinnon saaneita kirjailijoita. William Butler Yeats on Irlannin kuuluisin runoilija, palkittu Nobelilla 1923. Hän on julkaissut paitsi runoteoksia myös näytelmiä. Muita tunnettuja ovat George Bernard Shaw, joka kirjoitti romaaneja ja näytelmiä, mm. näytelmän My Fair Lady ja sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon 1925; Samuel Beckett, joka kirjoitti draamaa, romaaneja, novelleja ja lyriikkaa, kuuluisin näytelmistä Waiting Goudot (Huomenna hän tulee) ja palkittiin Nobelilla 1969; Oscar Wilde, joka kirjoitti mm. Dorian Grayn muotokuvan; James Joyce, jonka käsialaa ovat mm. 1900-luvun suurimmaksi teokseksi nimetty Odysseus (Ulysses) ja Dublinilaisia. Viihteellisempiä kirjailijoita edustavat Maeve Binchy, joka on monien naislukijoiden suosikki; Cecilia Ahern; Roddy Doyle ja Frank Mc’Court. 

– Mainituista olen lukenut Yeatsia, nähnyt Beckettin Goudot’n teatterissa kahdesti ja Shawn My Fair Ladyn; lukenut Wilden Dorian Grayn muotokuvan, Joycen Dublinilaisia sekä useita Maeve Binchyn romaaneja, mm. Talo Dublinissa.

Olemme ajelleet jossain matkan vaiheessa Limerick-nimisen kaupungin ohi ja Leni on kertonut viiden säkeen limerikki-riimeistä, joiden idea on kuvata jotain asiaa tai tapahtumaa humoristisesti, ehkä vähän tuhmastikin. Limerikin ensimmäinen, toinen ja viides säe rimmaavat keskenään, samoin kolmas ja neljäs. Leni on julistanut kilpailun parhaasta limerikistä, voittajalle on luvassa palkinto. Tänään hän muistuttaa asiasta ja kertoo saaneensa vasta kolme limerikkiä. Tuhmat riimirunot eivät ole minun alaani, en edes yritä.

Dublinissa majoitumme Belvedere hotelliin, joka on keskusta-alueella. Meille osuu erittäin tilava kulmahuone, jossa on kahteen suuntaan ikkunat. Illallinen hotellin ravintolassa menee kärsimyksen puolelle infernaalisen metelin, ahtauden ja ontuvan palvelun sekä ruuan keskinkertaisen maun vuoksi. Päätämme syödä viimeisenä iltana jossain muualla. Illalla katsomme vielä BBC:n uutisia ja vähän aikaa Bond-elokuvaakin (Roger Moore), joka on niin nähty. Nukumme hyvin tietäen, että huomenna on vapaa päivä.

…jatkuu

Ohjelmassa on Kerry Ring, päivän mittainen maisemakierros, ehkä huikein kauneudessaan koko maassa. Odotukset on viritetty korkealle. Mutta, voi ei, aamu näyttää sumuista naamaa ja kiskoo harmaata pilvipeittoa ylleen. Uuh, mikä tuuri! Leni yrittää pitää toivoa yllä: sumu voi haihtua, täällähän sää voi muuttua jo muutamassa tunnissa ihan toiseksi. Iloitaan eilisestä säästä, Leni kertoo olleensa Moherissa ryhmän kanssa joskus, kun on satanut vaakasuoraan vettä, ja kalliot ovat olleet sumun sisällä piilossa. Me sentään nähtiin se huikeapaikka mitä parhaimmassa säässä. Kierros alkaa vaisuin tunnelmin. Muutama näköalapaikka ohitetaan, koska näköalaa ei näy. Pilvet tihkuvat vettä. Mitään ei voi, sää on mikä on.

Kerryn suomaiden perinnekylä (www.kerrybogvillage.ie) on tutustumispaikka, jossa matkailijat pääsevät myös pienelle välipalalle, matkamuisto-ostoksille ja vessaan. Sukellamme 1700-1800 luvun vanhaan irlantilaiskylän elämään suomenkielisen esitteen kera. Kylässä on turpeennostajan asumus, sepän paja, asuinrakennus ja eläinsuoja sekä työmiehen ja katontekijän mökki. Runsaasti omista kylämuseoistamme tuttua tavaraa näkee: aura, niittokone, haravointikone ja muuta maanviljelystarpeistoa. Poni seisoo aitauksessaan ja kanat kuopivat toisessa. Kylässä leijailee palavan puuhiilen maanläheinen tuoksu.

Pysähdymme Mr. Brendanin lammasfarmille. Hän esittää näytöksen, miten kaksi bordercollie-koiraa paimentaa lampaita. Koirista nuorempi saa käskyn ja se syöksyy ylärinteeseen lampaiden luo. Brendan viheltää pilliin, ja koira ajaa lampaita vihellyksen mukaan joko oikeaa tai vasempaan tai alas rinnettä. Yleisö taputtaa myös lampaille, jotka ehkä ovat jo oppineet nekin, miten tässä pitää toimia, niin tyynesti ne liikkuvat eivätkä yhtään säntäile. Brendan kertoo, että hän vaihtaa esitysten lampaita päivittäin, etteivät samat stressaannu näytöksistä. Brendan esittelee toisessa aitauksessa erilaisia lammasrotuja. Kuka sanoo, että lammas on tyhmä, nämähän osaavat selvästi poseerata. Yhdellä on julman kippuraiset valtavat sarvet, toisella jäniksen naama, kolmannella söpö musta naamataulu, neljännellä pikimustat siroimmat sääret ja paksuin turkki. Täälläkin sade meitä hätyytteli, joten kovin kauan emme malttaneet jäädä ihailemaan Brendanin hyvin koulutettuja lampaita.

Sitten viimeinen näköalapaikka Muckgross Garden yllättää. Yhtäkkiä aurinko paistaa täydeltä terältään sinimustien pilvien kehän keskeltä juuri tähän paikkaan. Ruusut tuoksuvat, kukat hehkuvat lumoavasti. Vanhojen puiden humisevaan rauhaan en koskaan kyllästy, voisin vaeltaa näissä puistoissa koko päivän väsymättä. Itse linna on osittain remonttitelineiden kätkössä, mutta puutarha on avoin ja puiston nurmikoilla kisailevat koululaiset. Näemme jopa kaksi hurlingin pelaajaa. Leni on kertonut hurligin olevan Irlannissa suosittu peli, siinä lyödään palloa lapion näköisellä mailalla, pallon voi ottaa kiinni kädellä ja lyödä mailalla takaisin. – Loppumatka Traleehen ja edelleen Ballyheigeen sujuu hiljaisen keskustelun merkeissä ajellen. Leni on tyhjentänyt päivän pajazzonsa.

***

Leni kertoo: Irlannissa äitiysloma on 26 viikkoa, lisäksi on mahdollista ottaa 4 kk palkatonta. Kunnallista päivähoitojärjestelmää ei ole, yksityinen hoito saattaa maksaa jopa 1200 euroa /kk. Irlannissa on ollut peruskoulu jo vuodesta 1870 (!). Lapset menevät kouluun nelivuotiaina (!), ensin on kaksi vuotta esikoulua, varsinainen koulu alkaa kuusivuotiaasta. Koulupuku, kirjat ym. tarvikkeet sekä kouluruoka on maksettava itse.

Irlanti on saanut arvonimen Celtic Tiger EU-tuen turvin aikaansaadun nopean talouden elpymisen ansiosta. Nykyään työttömyys on 7,8{b195221a10a1fd9fb3a5b01a51efd600d33662cb52de181d4366fdfbbc3c5b7a} tasolla. Kansantalouden tuloista 61{b195221a10a1fd9fb3a5b01a51efd600d33662cb52de181d4366fdfbbc3c5b7a} tulee palvelusta, 27{b195221a10a1fd9fb3a5b01a51efd600d33662cb52de181d4366fdfbbc3c5b7a} panimo- ja teknologiateollisuudesta, 6{b195221a10a1fd9fb3a5b01a51efd600d33662cb52de181d4366fdfbbc3c5b7a} maataloudesta. Irlannissa on 130 tuhatta maatilaa, keskimääräiseltä kooltaan 33 ha. Eläkeikä on 66 v ja eläkkeet 750-1800 euroa/kk. Eläkeläispassilla (OAP) voi matkustaa valtion rautateillä ja bussilinjoilla ilmaiseksi. Eläkeläisille sairaanhoito ja lääkkeet ovat ilmaisia (TB-Card), mutta työikäisillä vain, jos on vapaaehtoinen sosiaalivakuutus (Medical Card). Paljon on perhelääkärisysteemin varassa. Irlannissa vuoden keskiansio on n. 36.000 euroa, IT-alalla 53.000 euroa. Progressiivinen verotus on käytössä, 1. veroluokassa 21{b195221a10a1fd9fb3a5b01a51efd600d33662cb52de181d4366fdfbbc3c5b7a}.

Irlannissa abortti on yhä laiton, siitä on seurannut aborttiturismi Englantiin. Homous on ollut rikoslaissa vuoteen 1993.V. 2015 kansanäänestyksellä (62{b195221a10a1fd9fb3a5b01a51efd600d33662cb52de181d4366fdfbbc3c5b7a} puolesta) saatiin voimaan sukupuolineutraali avioliitto. Avioero laillistettiin vasta v. 1996, missä näkyy katolisen kirkon vaikutus.

Koska kansasta enemmistö on ainakin muodollisesti katolisia, lapset kastetaan. Lapselle annetaan kaksi nimeä, joku suvun nimi, josta on sekä iirin- että englanninkielinen muoto sekä joku suosittu, moderni nimi. Esikoisen kummeiksi valitaan usein kaaso ja bestman. Katolinen First Communion on lapsen ensimmäinen suuri juhla. Tällöin lapsi saa itse (!) valita itselleen kolmannen etunimen, jollaiseksi suositellaan jonkun pyhimyksen nimeä. Täysi-ikäisyys lain mukaan alkaa 18 ikävuodesta, mutta vasta 21 vuotispäivää juhlitaan perheen, suvun ja kavereiden kanssa yhdessä. Avioitumisesta on tehtävä ilmoitus 3 kk ennen hääpäivää. Katolisen vihkimisen haluaa nykyään noin 60 {b195221a10a1fd9fb3a5b01a51efd600d33662cb52de181d4366fdfbbc3c5b7a} pareista ja vihkimistä edeltää silloin avioliittokoulu, jonka pitää seurakunnan pappi. Häät ovat iso ja näyttävä juhla. Avioitumisikä on nykyään täälläkin aika korkea, naisilla 33v, miehillä 35v. Kaasoja saattaa olla 2-3, samoin bestmaneja. Hautajaismessu järjestetään kolmantena päivänä kuolemasta ja sinne ei erikseen kutsuta, on tapana mennä tuttua saattamaan. Usein sitä ennen järjestetään ’Wake’ eli ruumiinvalvojaiset. Hautajaisiin mennään tavallisissa vaatteissa, muistellaan hyviä asioita vainajan elämästä, nostetaan maljoja pubissa.

Uuden vuoden yö on hilpeä pubeissa, keskiyöllä lausutaan viimeisiä sekunteja, lauletaan ”Auld lang syne”. St. Patrick’s Day 17.3. on kansallinen vapaapäivä, jota juhlistetaan paraatein, kasvomaalauksin ja lippukulkuein. Pääsiäisenä koululaisilla on viikon loma ja pubit ovat kiinni pitkäperjantaina. Kesälomaa on kaksi viikkoa, muu loma otetaan talvisaikaan. Halloweenia juhlitaan amerikkalaiseen tyyliin marraskuussa. Jouluna kouluista on kahden viikon loma. Aattona mennään pubiin perheittäin. Jouluperinteisiin kuuluu joulusukka, syödään kalkkunaa ja puddingia.

…jatkuu

Leni kertoo: Pohjois-Irlannin levottomuuksia yritetään jatkuvasti selittää pelkästään katolisten ja protestanttien uskonnollisilla erimielisyyksillä. Tosiasiassa alueella on neljä erimielistä ryhmittymää, jotka hakevat paikkaansa. 30.1. 1972 brittipoliisit ampuivat 13 katolista irlantilaisaktivistia. Päivä sai nimen ’Bloody sunday’. Väkivallan aikaa riitti 30 vuotta, sitä kutsutaan nimellä ’The Troubles’. Syy ei ollut pelkästään IRA:n (Irlannin tasavaltalaisarmeija), oli myös UFF (Ulsterin Vapaustaistelijat) ja UDA (Ulster Defence Association), UVF (Ulsterin vapaaehtoisjoukot) ja LVF (Lojalistien vapaaehtoiset). 1998 saatiin aikaan ’Pitkänperjantain sopimus’, jonka kätilöinä olivat Bill Clinton ja Tony Blair. IRA:n aseidenluovutuskomission työtä johti Martti Ahtisaari ja rauhansopimuksen maaliin saattamista Harri Holkerin johtama komissio. Irlannin lippu on symbolinen: vihreä pystyraita on katolisten tunnusväri, oranssi taas protestanttien, niiden välissä rauhan symbolina valkoinen.

Neljäntenä matkapäivänä ajelemme pikku pysähdyksin Burreniin. Maisema muuttuu karummaksi, kallioita ja kivikkoista nurmea. Meri pilkottaa sieltä täältä. Burrenin kalliorannalla pysähdymme, pääsen kuvaamaan pieniä kukkia, jotka sinnittelevät kivikossa. Saan omaehtoisen hetken, sillä useimmat suunnistavat meren rantaan. Kun käännyn palaamaan autolle, yksi matkalaisista tulee luo ja purkaa ahdistustaan paljosta selostuksesta ja musiikin soittamisesta. ”Vihdoin sain hetken ajatella omiani”, hän sanoo. Myöntelen, olen itsekin ajoittain toivonut hiljaista hetkeä. Toisaalta Irlannissa opiskelleena ja usein vierailevana Lenillä on täällä ystäviä, joiden kautta hänellä on sellaista tietoa maasta ja kansasta, mitä matkaoppaat eivät kerro ja se juuri on mielenkiintoista. Hänellä on myös hyviä humoristisia kommentteja asioista. Niinhän se on, ettei matkanjohtajan tapa hoitaa tehtäväänsä ikinä vastaa kaikkien matkalaisten odotuksia ja tarpeita. Kehoitan juttukaveriani ottamaan tilaa ja aikaa itselleen aina kun voi. Seuraavana päivänä hän jääkin hotellille ja vaeltelee omin päin päivän.

Pääkohteemme on tänään Cliffs of Moher – paikka joka on vetänyt minua tätä maata kohti jo kauan. Kohtisuoraan merestä nousevat jylhät kallioseinät ovat korkeimmalla kohdallaan 214 metriä meren pinnan yläpuolella. Kallionkoloissa pesii 30 lintulajia, mm. lunneja, ruokkeja, kiisloja, haukkoja, myrskylintuja. Päivän sää on seesteinen ja aurinkoinen, näköalat ovat parhaat mahdolliset. Nousen rinnettä, seison viimein korkeimmalla reunamalla, katselen Atlantin aaltoja, jotka murtuvat jossain huikean alhaalla kallioon. Ihmisiä on ympärillä paljon, monen maan kansalaisia, mutta näkymä mykistää hälyn. Paikasta, jossa turva-aita loppuu, pääsee kyllä aika helposti suojaamattomalle alueelle. Ihmettelen, miten monen on päästävä juuri sinne ottamaan se pakollinen selfie selin reunamaa. Entä jos horjahtaisi…

Moheriin rakennettiin 2007 uusi matkailukeskus, jossa on kaikki palvelut, joita tarvitaan. Kallion reunat on eristetty tukevalla aidalla, sillä vuosien mittaan kalliot ja meri ovat todistaneet liian monta itsemurhaa. Nytkin pieni alus partioi alhaalla lahdella varmuuden vuoksi. Rinteellä on muutama soittaja kolikoiden toivossa. Ainakin haitarin, viulun ja harpun soittajan ohi kuljemme. Matkailukeskuksen auditoriossa esitetään hienoa lintuperspektiivistä kuvattua kolmiulotteista filmiä, jonka katson Toisen kanssa kahteen kertaan. Visuaalinen aikamatka on myös äärimmäisen mielenkiintoinen. Siinä esitetään maapallon mantereiden ja merien nyt-hetki. Halutessaan voi valita ajan 300 miljoonaa vuotta sitten ja nähdä, kun Afrikka on kiinni Etelä-Amerikan mantereessa ja Irlanti ja Englanti ovat kiinni Euroopan mantereessa. 50 miljoonan vuoden kuluttua tulevaisuudessa Afrikka on liukunut kiinni Etelä-Eurooppaan, Välimeri on hiekka-aavikkona ja Itämeri kuivunut kokonaan pois.

Pitkä ajo lauttamatkoineen Kerryn kreivikuntaan tehdään taas jo sateisessa, pilviharmaassa säässä. Kerryn kylät ovat rakennuksista päätellen köyhempää seutua. Majoitumme Ballyheiguessa vaatimattomaan, vanhaan hotelliin, joka on tavattoman sokkeloinen; toisaalta kodikas, toisaalta kulunut ja tunkkainen. En marise ääneen, mutta Toisen kanssa toteamme, että näin on. Irlannin majapaikoissa kaikissa on muuten kokolattiamatot ja kun niillä on ikää, pöly ärsyttää. Astmaattiselle tällaiset hotellit olisivat kamalia. Luovuutta vaatii myös ainakin *** hotelleissa yleinen kahden hanan systeemi lavuaareissa ja kylpyhuoneiden kiinteä kattosuihku.

…jatkuu