Aurinko on loisteliaalla päällä. Syysvärejään maalaileva luonto on kuin kasvonsa pessyt eilisen rankkasateen jäjiltä. Hyvä aamu lähteä lenkille. Päivänkakkarapuu isossa ruukussa pihalla ja fuksia amppelissaan ovat kukkineet koko kesän ja kukkivat yhä. Ihmettelen kimalaista, joka aamusta iltaan jaksaa hääriä fuksian kukissa mettä keräämässä. Eikö se ikinä saa kyllikseen.

Illalla olimme taas lasten kanssa. Tapanamme on iltapalan jälkeen laulaa yhdessä vuodenaikalaulu ennen iltasatua. Laulun loppusäkeet lauletaan yhdessä: ’on syyskuu, on syyskuu’ ja alkusäkeen ’Kun…’ jokainen keksii vuorollaan, esimerkiksi Pikkuritari: ”Kun isillä on syntymäpäivä….” tai Muru: ”Kun pihlajanmarjat kypsyy….” Iltasatuna menee nyt Hyppelihiiri Myökkipyökkimetsässä. Kysäisin viisivuotiaalta Murulta mikä on ’laki’, kun se mainittiin tekstissä. – No se on semmoinen sääntö, jota kaikkien pitää totella. Tokaluokkalainen Pikkuritari lisäsi: – Jos rikkoo lakia, voi joutua vaikka vankilaan tai saada sakkoja. – Taidatkos sen selkeämmin sanoa.  

maan korvessa kulkevi lapsosen tie, hänt ihana enkeli kotihin vie. niin pitkä on matka ei kotia näy. vaan ihana enkeli vierellä käy.

voimme olla enkeleitä toinen toisillemme, kulkea vierellä, pitää huolta.

Aloitimme syyskuun ikkunoiden pesulla. Hiki siinä tuli. Eilen söimme kasvislasagnea, erinomaista. Sieni-juustomunakas ja puolukkapuuroa tuoreista marjoista olivat ruokalistalla tänään, huomenna ehkä kalaa. Kotikadun koivuissa on jo keltaista, ja pihlajat kantavat hurmaavan punaisia terttuja. Aamun valoisa raikkaus ja illan tyyni viileys koskettavat kasvoja, kun avaan oven pihaan. Kiitän maan antimista, elämän lahjoista.

Ystävä soitti, kertoi olleensa taideleirillä Pyhätunturin maisemissa. Minulla sattuu olemaan kolme ystävää, jotka nauttivat maalaamisesta, kaikki omalla tavallaan lahjakkaita. Sitä kai voi sanoa harrastukseksi, nautintoa, josta itse maksaa eikä ansaitse. Ehkä minä sitten ’harrastan’ kirjoittamista. Itse oikeastaan pidän kirjoittamistani eräänlaisena hengityksenä, keskusteluna itsen ja toistenkin kanssa. Ehkä koen olleeni tavallaan ’näkymätön lapsi’, sanoissa nyt näkyväksi tullut.  

Anthony Doerr     Kaikki se valo jota emme näe    suom. Hanna Tarkka  WSOY 2015

”Suuri lukuromaani” kahden erityisen lapsen kohtalosta toisen maailmansodan pyörteissä. Pulitzer-palkittu pokkari löytyi lentokentän kirjakaupasta mukaan Irlannin lennoille ja iltakirjaksi. Se olikin tarkoitukseensa mitä mainioin, luvut olivat lyhyitä ja kirja sivumäärästään huolimatta (543) kevyt pidellä. Kustantajan mainosteksti puhuu sodasta ja rakkaudesta, mutta kirja ei ole tyyppiä ’imelä rakkaustarina’, vaan kertomus sokean ranskalaistytön Marie-Lauren selviytymisestä sodan jaloissa ja lastenkodista sotilastehtäviin koulutettavaksi joutuneesta erityislahjakkaasta saksalaispojasta Werneristä, joiden kohtalot kiertyvät yhteen yhdeksi päiväksi sodan loppuvaiheessa.   – Mitä mainioin tarina, joka kiehtoo erilaisuudellaan ja tulee tunnetasolla lukijan iholle. Suosittelen!

*

Claude Simon    Tuuli     suom. Jukka Mannerkorpi   Otava 2007 (alkup.1957)

”Maailmaa uhkaa lakkaamatta kaksi vaaraa: järjestys ja epäjärjestys”. — Simon on ottanut romaaninsa motoksi Paul Valéryn ajatuksen. Romaanissa ei ole juonta, siinä ei tapahdu oikein mitään, mutta tapahtumattomuuden alla paljonkin. Brittiyliopistoissa opiskelleen, Nobel-palkitun (1985) ranskalaisen Simonin pyrkimys oli uudistaa romaanin muotoa. Hän kirjoittaa loputtoman pitkiä lausejonoja, joissa ajatus etenee assosiatiiviseen tapaan polveillen pilkulta pilkulle. Kuin ennakointina tulevasta kohta alun napakoiden lauseiden jälkeen alkaa lausejono, joka päättyy pisteeseen kolme ja puoli sivua myöhemmin. Keskustelujen repliikit ovat hapuilevia, katkeilevat kesken lauseen, kesken sanankin. Tyyliä on aluksi vaikea lukea, kunnes lukija antautuu ajelehtimaan assosiaatiovirtaan ja voi tavoittaa jotakin päähenkilön irrationaalisesta maailmasta, jossa ei tunnu olevan järjestystä, pyrkimyksiä eikä tavoitteita.  – Ei tämä mikään helppo herkkupala lukijalle ole, kiehtova kyllä omalaatuisuudessaan.

*

Maeve Binchy    Tulikärpästen kesä   suom. Irmeli Ruuska     WSOY (2016 Bon-pokkarit; alkup. 1987)

Romaani alkaa Fern-joen rannoille rakentuneen irlatilaisen Mountfernin kylän pubista, jonka omistajaperhe on kehkeytyvien värikkäiden tapahtumien keskiössä. Tarinasta ei puutu nuorta rakkautta, kyläläisten keskinäisiä kaunoja, dramaattisia käänteitä, eivätkä henkilöt ole yksioikoisen hyviä tai pahoja.    – Binchyn viehkeää ja helppolukuista tarinankerrontaa oli mukava lukea matkan jälkeen. Saattoi palata muistikuviin, luoda uusia. Tässä romaanissa tulee mainiosti esiin myös irlantilainen huumori, tapa suhtautua asioihin.

(Koska Binchyn kirjassa on liki tuhat sivua, elokuun kirjasaldo jää aika kohtuulliseksi.)  

***

Italian vuorikylissä maa on järissyt, taloja sortunut ja asukkaita jäänyt raunioihin. moni on murheissaan menetettyään kaiken.  meillä pohjolassa tuuli on yltynyt myrskyksi, puuskaillut puita nurin ja loiskuttanut valtavia aaltoja merellä. kotikadun koivuja se on vatkannut vimmoissaan ja pihavaahteran lehdet ovat kohisseet tuulen kynsissä. kuitenkin kitkin kukkapenkkiäni ja kaivoin sipuleita maahan ensi kevät ja kesä mielessäni.

elämä sykkii näissä: myrskyssä ja tyvenessä, murheissa, iloissa ja uuden kevään toivossa.

Paikka on erityinen ja me olemme erityisiä, jotka taas kohtaamme. Viisikymmentäyksi vuotta on opintojemme alkamisesta vierinyt, jotain nuoresta itsestämme on meissä silti yhä. Kymmenet kerrat olemme olleet koolla vuosien mittaan, niinpä emme ole kauaksi erkaantuneet, tuttuus löytyy heti, etsimättä.

Puhutaan kuulumiset, niitä on aina, ja jakaminen ruokkii todellisen yhteyden säilymistä. Elämä on virtaa, kellä on rauhaisa suvantokohta, kellä kosken vuolle tai tyrsky juuri nyt. Olemme samalla vuosikymmenellä, muutama vähän edellä, joku kanssani juhlavuottaan käyden, syyslapset vielä tulollaan. Tästä me puhumme, ja siitä miltä tämä ikä tuntuu. Makeimmat naurut syntyvät nykyään vaivaisuusasteen vertailusta. Parempi vaivoilleen onkin nauraa kuin valitella.

Tulopäivän sää on valoisa ja kiiruhdan kameran kera tallentamaan tuokioita Heponiemen Hiljaisuuden keskuksen upeilla rantakallioilla ja poluilla. Paikka on minulle rakas, monesti olen täällä retriittiä viettänyt. Tunnen polut ja kalliot, mutta joka kerran näen uusia asioita tutussa maisemassa. Iltaa kohti alkaa ukkosen kumina ja pian sataa railakkaasti. Illalla kappelissa Maisa soittaa kannelta. ”Mun kanteleeni kauniimmin…” Silmäni kostuvat, niin paljon syviä tunteita nousee pintaan.  

Kerromme lapsuusmuistojamme, ja puhumme unelmista, jotka kirjasimme ja suljimme kuoreen seitsemän vuotta sitten nyt avataksemme. Jotkut unelmat ovat toteutuneet, jotkut jääneet ja ehkä jäävätkin haaveiksi. Elämä realisoi toiveet, niinpä se on. Mietin miksi olemme niin erityisiä toisillemme. Olemme ryhmänä kestäneet kilpailun ja esittämisen vaiheet, kukin on kasvanut ihmisenä elämänsä karikoissa ja rohkenee olla sitä mitä on. Se on arvokkainta.    

huoneet hiljenevät. tapahtumien värikylläinen kavalkadi lipuu muistojen joukkoon. Elämälle kiitos!

kukkineet, sateissakin sinnitelleet kasvit juovat kesän jälkimehua, väsynyttä valoa, lauhaa lämmintä. kypsyvät luopumiseen.

Ämyrit ja ruutu tuuttaavat tajuntaan aamulla öiset, päivällä aamuiset, illalla päivälliset ponnistelut ja niiden tulokset. Tiedonvälitys toimii täysteholla aikaeroista huolimatta. HD-lähetys näyttää jokaisen hikipisaran, katkeran tappionkyyneleen ja voitonhuumaisen hymyn paljastaman valkaistun hammasrivin. Heitot, juoksut, hypyt, lyönnit ja veden pärskeet vyöryvät olohuoneeseen hidastuksina. Studioissa vedetään yhteen ja ennakoidaan, selostetaan sitä minkä kuva jo näyttää, hehkutellaan, kannustetaan ja surkutellaankin. Paikalla haastatellaan suomalaista, joka itkee surkeuttaan, ja ulkomaan voittajaa, joka on onnensa kukkuloilla. Vaan ei ole vielä nähty lippuseremonioita, kuultu kansallishymnejä, ihailtu maailman parhaita korokkeilla mitali kaulassa.

Oi tätä suurenmoista ja suurellista Olympos-näytelmää Rio de Janeiron näyttämöllä.

Paljon liikkeellä eri maisemissa, ja sisäisissä paikallaan ollen. Sitä on ollut tämä kesä. Niin täyteläinen, lähtemisistä, kulkemisista, paluista, elämyksistä. Äärimmäisen väsymyksen kokemista, myös hiljaisesti kuplivan onnen. Omien rajojen tunnistamista. Kaipausta ja täyttymystä. Kohtaamisia, hellyyttä ja kyyneliä.

Kesä, joka tarjosi matalapaineisia virtauksiaan toinen toisensa perään. Kesä, joka meillä alkoi toukokuussa mitä ihanimmin säin ja hyytyi sitten kesäkuussa kuten niin usein ennenkin. Kesä, joka Suomessa heinä- ja elokuussa antoi sadetta, tuulta ja aurinkoa vaikeasti ennustettavassa epärytmissä, tarjosi toisaalla piinaavaa hellettä ja toisaalla sateen nostattamia tulvia.

Elettyä, koettua, vastaan otettu onni kaikkineen. Kesä, mennyt.

Kahdesti olemme tehneet saman virheen, lähteneet taidemuseoon tarkistamatta onko se avoinna. Eilen oli se toinen kerta. Jokohan me opittais? Taidehallin Tom of Finland-näyttely oli suljettu 7.8. ja uusi näyttely oli vasta rakenteilla. Eihän se muuten mitään, mutta kun Toinen meistä ei ole käyttänyt joululahjaksi saamaansa museokorttia vielä kertaakaan, onhan se vähän noloa, jotenkin.

Oltiin stadissa kotimme myyntiesittelyä hoitavan henkilön tehdessä työtään täällä. Harvoin tulee kesällä muutenkaan käytyä kaupungissa, kun ei ole kausikonsertteja. Ei me enää jakseta lähteä pelkästään hengailemaan. Niinpä taas oli moni asia yllättäen muuttunut edellisen käynnin jälkeen. Muutosrytmi on maailmassa kiivas.

Kävelykadulla tuli vastaan Skattalla asuva ystävä ja siinä sitten vaihdettiin kuulumisista ne päällimmäiset, jotka jo tiesinkin muusta yhteydenpidosta, mutta Toinen ei. Osuimme sattumalta Akateemiseen, kun Jari Sillanpää oli siellä haastateltavana tarinastaan kertovan kirjan myyntiä buustatakseen. Niin vähän kuin ns. viihdemusiikkia kuuntelenkin, pidän Jaria poikkeuksellisen lahjakkaana estraditaiteilijana kotimaan ympyröissä. Kauppa oli täyteen ahtautunut, naisväkeä enimmäkseen. Artisti kertoi parhaillaan kesästään. Tilanne jäi menolleen, kun me jatkoimme matkaa.

Paitsi Espan puistonpenkillä istuskelua ja Stockalla haahuilemista, olimme syömässä Kappelissa sen kunniaksi, että sattui olemaan 43. hääpäivämme. Kotiovella tuli vastaan ihana ruusujen tuoksu – ja aurinko paljasti iloisesti ikkunoiden pölyisyyden, mikä tavallisesti kätkeytyy sälekaihtimien taa.