Matkalla päiväkotiin soi vaarin puhelin, Ritaripoika soittaa, että on ollut kaverillaan ja tulossa kotiin, mutta saattaa myöhästyä hiukan, koska kaveri asuu aika kaukana. Hän myöhästyikin, viisi minuuttia. Useimmiten hän on jo kotona odottamassa.  Näin kahdeksanvuotiaana. Muutaman vuoden päästä hän ei enää soita ja siitä muutaman päästä ei tule.

Rip esittää tangolla, miten helposti vedetään seitsemän leukaa. Muru näyttää miten kauan hän jaksaa roikkua suorana. Soittaja tarvitsee myös käsivoimaa, tietää hän. Iltapalalla Rip kysyy Vaarilta, mikä sun ammatti on ollut. Se selviää, mutta nostaa jatkokeskustelun: mitä sähkö on. Rip ja Muru ponnistelevat, molemmilla on ilmeisen hyvä käsitys siitä mihin kaikkeen sitä tarvitaan. Rip tietää jo, että on tuulivoimasähköä, vesivoimasähköä ja öljyllä tuotettua. Ydinvoimastakin tiedetään. Mutta mitä sähkö on. Sitten Muru itsestään selvästi: se on energiaa, ja se tulee voimalaitoksesta johtoja pitkin. Mykistymme.

Rip kertoo mitä kavereiden luona tehdään: pelaillaan ja jutellaan. Mum kiinnostuu: mistä kahdeksanvuotiaat pojat puhuvat keskenään. – No kaikesta, peleistä, jalkapallosta, koulusta,  opettajasta, kavereista.  – Tytöistäkinkö, kysyy Mum. – No ei! Ei me tytöistä puhuta. Jotkut tytöt kyllä sanoo, että ne tykkää jostakin pojasta. Se on niiden juttuja.

Mummeli peittelee  Murua iltasatujen jälkeen. – Mitä lauletaan. – Laula se mitä isi aina laulaa, se missä on ’siipi enkelin’.  Muistot tulvivat Mummelin mieleen:  ”Levon hetki nyt lyö, jo joutuvi yö, pien armaani mun nuku laulehun. Siipi enkelin on suojas voittamaton, senpä turvin sä saat nähdä untesi maat.”

Miten kadehdittavan yksinkertaista ja selvää voi lapsen elämä olla. Aikuiset ne murehtivat ja säätävät suhteissaan, saavat toisinaan asiansa ihan umpisolmuunkin. Lapselle riittää, että on koti ja niitä, jotka huolehtivat ja rakastavat.  

Talvi. Sielläkin, missä se ei kuulu asiaan. Missä hytistään teltoissa tai hökkeleissä, joita lämmittävät vain ihmiset ja ehkä surkean pieni keitin. Me voimme istua takkatulen ääressä lämmön tuoman ilon vuoksi, ei siksi, että palelisimme.

Elämänehdot ovat epätasa-arvoiset. Kiitollinen saa olla ja iloita, jos ei puutu mitään, mutta on annettava sen tiedon  poltella, että kylmyys vie jossakin lapsen hengen ja korjaa vanhuksen. On jaettava omaa hyvinvointia mahdollisin tavoin, ei ainoastaan liiastaan, vaan niin että se tuntuu.

*

PS. Näin tänään leffakerhon riipaisevan elokuvan Louder than bombs (2015, ohj. Joachim Trier) ja tajusin miten helppo uutisissa häilähtelevät videokuvat kriisialueelta on ohittaa. Mutta valokuva, hetki, jonka pysäytti kameraansa ihminen joka näkee, syöpyy sieluun asti, jää sinne kuin hiljentynyt huuto.

Yllätyin, kun alueemme sairaala kutsuu jo tammikuun lopulla minut fysiatrian polille kenkkukoipineni. Olen hämmästynyt, että asia etenee näin vauhdikkaasti, kun lähete lähtee yksityiseltä ortopediltä eikä tk:n omalääkäriltä. Onko tämä siis tulevaisuutemme, eläkeläistoverit; kun valinnanvapaus tulee, on parasta valita yksityisen lääkäriketjun palvelut? Riittääkö eläke, jos valitsee yksityisen, eli tuleeko hintataso olemaan sama kuin kunnallisella puolella myös yleislääkäripalvelujen kohdalla? Jos nykyistä useampi valitsee sitten yksityisen, tuleeko sinne pitemmät jonotusajat ja sama tukkoisuus kuin terveyskeskussysteemissä on nyt? Niin, ja ovatko ne enää yksityisiäkään, kun ovat osa suurta aluepohjaista Sote-systeemiä?- Kyllä mietityttää.

Päivän fiilis: haikeutta.  Sitä voi hoitaa muistelemalla viime sunnuntain konserttia, jossa Janne-kanttori lauloi upeasti espanjaksi Astor Piazzollan Los pajaros perditos. Laulu on minulle tuttu Anneli Saariston levyltä, jossa hän lauloi saman suomeksi. Kuuntelin sitä paljon jossain keski-iän vaikeassa vaiheessa. Hain YouTubesta kaikki eri esittäjien tulkinnat tästä tangosta, useat esitykset olivat live-tallenteita lavaesityksistä ja äänityksen laatu siten mitä milloinkin. Parhaita tulkintoja olivat Milvan, Raúl Lavie’n, Erwin Schrottin ja Amelita Baltarin. Laulu  vaatii tummahkon äänen ja eletyn tulkinnan – sitten se menee syvälle ja sekä ruokkii että hoitaa haikeutta.

Taas näen linnut meren yllä, / ne lentää siivin valkoisin. /  Ne melkein tavoittavat taivaan / jota en enää voi tavoittaa.

Ja yhtä kevein siiveniskuin / luokseni palaavat / ja kalvakkaana niin kuin aaveet / palaavat haaveet, / menneet unelmat. / Nuo menneet haaveet, / jotka kadotimme / kun menetimme linnut merenkin.

Unelmain varjot, / peilin heijastukset, / mä tahdoin hetken henkiin herättää. / Mielestäin pois jo karkotin nuo toiset, / jätin julmasti myös hänetkin./ Kävin henkien taistelun/ sinusta rakkahin / ja sitten yksin sulkani suin.

Palaavat linnut meren yllä, / on yö kuin peili suunnaton / Ne sokein silmin tuulta halkoo, / on niiden kutsu lohduton. / Mä niiden kanssa lennän kauas, / mä lennän valtamerten taa. / Mä melkein saavutin jo taivaan / taas unelmiin voin sukeltaa.

Maanantaina päiväkodin pihalla juoksee hurjapäätyttö kohti Mummelia ja Vaaria, jotka ovat tulleet hakemaan. Se sydäntä riipaisevan ihanasti hihkuttu: Mummeliii…. ja molemmat saavat rutistushalauksen. Joululoma on ollut välissä, se tuntuu. Haetaan reppu, vilkutetaan tädeille ja katsotaan mennessä lumiukot, jotka kolme ystävystä ovat rakentaneet.

Ritaripojalla on aina kiljuva nälkä, kun me tulemme Murun kanssa. Kouluruokailu on jo aamupäivällä ja siitä on pitkä aika. Äkkiä lämmitetään ruoka ja se katoaa ennätysajassa massuihin. Pikku Kakkosen jälkeen saamme kuulla musiikkia kummaltakin. Rip on edistynyt, soitosta kuulee. Muru soittaa kolme kappaletta täysin virheettömästi, ja molemmat saavat asiaan kuuluvat aplodit.

Sitten Muru tahtoo: – Tuu Mummeli kattomaan mun tarinoita, tuu kattomaan, kun mä kirjotan! – Mennään Murulaan (Murun oma huone) ja huolellisesti kätketystä vihosta lukee pieni tarinankertojan alku ensimmäisen tarinan. Jotenkin näin se meni: ”Olipa kerran pieni talo, jossa asui pieni tyttö ja se tyttö osasi taikoa ja se taikoi koiran, joka oli karvainen ja tykkäsi kun sitä rapsutti leuan alta. ” –  Ooh! onpas hieno tarina, Mum tykkää aina kun tarinassa on tyttö ja koira.  – Mulla on toinenkin tarina, jossa on vasta alku, mä kirjotan sen kuntoon, sitte saat kuulla. (Mummeli saa harjata Murun tukkaa sillä välin, kun Muru kirjoittaa.) Kohta kuulen: ”Satoi paljon lunta ja lumessa oli iglu, jossa asui pingviini ja jääkarhu”. – Ohhoh, tuumi Mum, se on aika iso iglu. Onko ne ystäviä, ettei vain karhu syö sitä pingviiniä. – On on, tietysti!

Iltapalajuttujen lopuksi laulettiin taas vuodenaikalaulu:  ”Päättyi joulu vaikkei kenkään sois, joulukuusi viedään pois, pois, pois, mutta ensi vuonna hän, saapuu lailla ystävän, EI VOI TOIVO PETTÄÄ! ” Rip ja Muru lauloivat sellaisella antaumuksella, että oli pakko kysyä, onko se päiväkodissa jo opittu. – Ei, ei, isi sitä lauloi loppiaisena.
Oiskohan isi oppinut sen pienenä äidiltään, Mummeli muistelee…

Oven kulkuset helähtävät, kun kopisen sisään.

• Hei! (kukkakaupan tytöistä tummatukkainen ja herkkähymyinen on paikalla, sanon häntä Kukkatytöksi)
• No hei!

Edellisen asiakkaan pakettia kääritään, joku saa hänen valitsemansa kukat, sinistä ja punaista. Sillä välin katsastan tulppaaniniput, ruusut ja valitsen pikkukortin. Edellinen lähtee.

• Kuule, tahdon taas sen ilokimpun, jossa on monia värejä….semmoisen missä on myös auringonkeltaista, Toinen meillä tykkää erityisesti siitä….ja minä niin rakastan kaikkia tulppaaneja, ne ovat joulun ja talven kukkakynttilöitä. (Kukkatyttö hymyilee ja sitoo jo kimppua)
• Miten teillä on mennyt tässä viime vuosi, kysyn.
• Kiitos, ihan kohtuullisen hyvin, joulun aika varsinkin oli oikein vilkas.
• Minusta on niin mukava, kun melkein naapurissa on kukkakauppa, tuossa ulkona on aina kivoja kranssi-ideoita esillä ja tuo tosi-iso hellyttävä Nallekin! (Kukkatyttö hymyilee) Koko kaupungin kukkakaupoista tämä ja keskustan kävelykadun kukkapuoti ovat mielestäni parhaat.
• Voi kiitos, kiva kuulla! (Nyt hän on yhtä hymyä…) Me teemmekin yhteistyötä heidän kanssaan. Pikkujoulutkin pidettiin yhdessä.
• Ajattelen, että on ehkä mukava jutustella asiakkaiden kanssa, kun olet aika paljon yksin tässä. Ettei työ ole pelkkää paketin käärimistä, kun asiakas tulee.
• Tässä on vuosien myötä tullut tutuksi jo monen kanssa, vaikkei tiedä nimiäkään, on ihan mukava jutella työn lomassa. Tämä työ on tällaista, että ihmisten on helppo puhua.
• Nuo ruusut ovat menossa myöhemmin iltapäivällä konserttiin, laitatko niin, että kestävät muutaman tunnin ja kotimatkan tästä parisataa metriä eteenpäin. Kiitos.

Vanhempi pariskunta tulee sisään, tervehditään kaikki. Minä maksan ja moikkaan hyvästit. Ajattelen miten onnellinen työmaa kukkakauppa on, on kukkailoa ja mukavat asiakkaat, jotka tulevat käymään iloissaan ja suruissaan. Kukkia elämän hyviin ja syviin hetkiin.

Ojennan käteni sinulle, joka luet. Anna anteeksi, jos tahtomattani ja tietämättäni olen sohaissut johonkin arkaan kohtaan elämässäsi. Kiitos, että toisinaan kerrot minulle, että luet tätä päiväkirjaa ja haluat kertoa, mitä se herättää: mikä tuntui hyvältä, kosketti, rohkaisi tai inspiroi ajattelemaan asioita uudelta kantilta. Parhaimmillaan blogi on silloin, kun syntyy vuorovaikutusta. Yksityiset mietteet ja kokemukset ovat sekä yksityisiä että yleisiä, aina saattaa olla joku matkatoveri, joka sattuu samalle taajuudelle ja niin kohtaamme. Kirjoitukseni ovat heijastuksia todellisesta elämästä, todellisista tapahtumista ja todellisista tunteista. Juuri nyt elämäni on kapeikkoa kenkkukoiven ansiosta, mutta linkutan toiveikkaana kohti kevättä ja uusia seikkailuja! Kiitos Annikki, Meri, Tuula, Paula, Erakko, Seija, Ansku, Simpukka, Maija (mm), Vilukissi, Mehtäsielu, Nainen kuvastimessa, Vallaton, Oili, Pirkko ja Liisa – te olette viime vuoden aikana reagoineet johonkin blogitekstiin kommentilla. Kiitos teillekin lukijat, jotka ette ’näy’, mutta joiden mukana kulkemisen olen aistinut tavatessa tai muuten. Hyvää alkanutta vuotta kaikille!

Tänään siunattiin kirkossa uudet ja uudehkot työntekijät. Moni oli ollut tehtävissään jo syyskauden. Tapana on ollut tämä siunaus tehdä loppiaisena, mutta Ari-kirkkoherra arveli, että jatkossa jokainen siunattaisiin pikimmiten, kun ovat aloittaneet tehtävissään. Tuntuu asialliselta niin.

Krista-pappi aloitti saarnan kysymyksellä: – Oletko pelännyt lapsena pimeää? Lasten leikkinurkkauksesta kuului kirkas pikkupojan ääni: – Minä ainakin olen. Saarna käsitteli sitten pimeän ja valon teemaa ja raamatun kertomusta Itämaan tietäjistä, jotka tulivat Betlehemiin valon johdattamina.

Kirkon jälkeen juotiin juhlakahvit ja otettiin lämpimin puhein ja pikku lahjoin vastaan uusi työväki. Kukin sai esitellä itsensä ja siinä kävi ilmi, että muutama oli tehnyt jotain muuta työtä, mutta sitten kiinnostunut lastenohjaajan tai suntion työstä ja kouluttautunut alallle. Jokaiselta kysyttiin harrastuksista ja lempiruuasta – sehän kertoo ihmisestä kaiken oleellisen, Ari-kirkkoherra veisteli. Perheväen tuntua oli tilanteessa, vaikka seurakuntalaisia oli paikalla vähemmän kuin yleensä. Pakkanen taisi pelottaa monet jäämään kotiin.

Katsoin peiliin ja hätkähdin: eletyt vuodet ja kärsityt kivut näkyvät kasvoillani. Yleensä olen peilin edessä aamuisin kampaamassa, joskus meikkaamassa; iltaisin hoitovoidetta levittämässä ja hammasväliharjan tai -langan kanssa askartelemassa. En siis silloin ole siinä ottamassa kantaa siihen miltä näytän omissa silmissäni. Hätkähdys johtui siitä, etten ollut nyt aamu- enkä ilta-askareissa. Näin itseni.

Miksiköhän niin harvoin pysähdytään vapaaehtoisesti katselemaan itseä, omaa elämää, omia valintoja, tapoja, pyrkimyksiä, haluja, tekoja?  Sanotaan herkästi toiselle tai toisesta: hänen pitäisi katsoa peiliin. Mitä peili kertoisi? Eikö sen, että näen toisessa hänen sokean pisteensä, mutta en huomaa omaani?

”Mistä toista tuomitset, siihen itsesi syypääksi tuomitset, sillä sinä, joka tuomitset, teet samoja tekoja.”

Oi uuden aamun ihanuutta: yöllä on satanut lunta! Pikkupiha on puhtaan valkeana, ja isolla pihalla Toinen oli kolannut jo ennen kuin edes heräsin.  Mieli on virkeämpi, sillä yöuni katkesi nyt vain kerran. Eilen olin ortopedin vastaanotolla ja sain sekä kahta lääkettä kenkkukoiven särkyyn että myös lähetteen fysiatrian poliklinikalle kivun syyn tutkimiseksi. – Miksi on näin, ihmettelen, että on aina lopulta mentävä yksityiselle lääkäriasemalle, että saisi oikeasti apua?

PS  Kuulin radiosta mielenkiintoisen keskustelun pahuudesta. Kirjailija, filosofi Torsti Lehtinen ja oikeuspsykiatri Allan Seppänen keskustelivat. Toimittaja oli ’Inhimillisestä tekijästä’ tuttu Sari Valto.