Ruotsista näyttää meille rantautuneen tyyli käyttää kuolinilmoituksissa luterilaisen perinteen mukaisen ristin asemasta erilaisia uskonnottomia vainajan elämään liittyviä kuvia. Meillä muutosaalto ei ole vielä ihan yhtä pitkällä kuin siellä:  meillä ristin lopullisuuden ja staattisuuden ympärillä tai sijasta ilmoituksissa lentelevät linnut ja enkelit, elon aurinko laskee ikuisuuden mereen, vene on pysähtynyt rantaan, kuoleman yksinäisyyttä symboloi yksinäinen ruusu tai joutsen. Ruotsissa symbolikuvat ovat jo hätkähdyttävän arkisia, melkein korneja: tanssiva pari, haitari, koira tai kissa, onkiva mies, saha ja vasara, jalkapallo, lankakerä puikkoineen, rekkakuskin työauto, tai lentäjän purjelentokone. (Kotimaa-lehden artikkelin mukaan)

Olen aika ajoin seuraillut myös muistovärssyjä. Entiset virren säkeet ja raamatunlauseet ovat vaihtuneet lainattuihin tai omatekoisiin runoihin, poplaulujen säkeisiin tai suunnattoman surun ilmauksiin ja katteettomiin lupauksiin, että meidän rakkaus kestää ikuisesti. Muistotilaisuuksissa soitetaan jo estoitta vainajan mielimusiikkia, mutta kaikenmoiset luritukset ovat pyrkimässä kappeleihinkin siunausmusiikiksi kanttoriurkureiden epätoivoisista estelyistä huolimatta. En sano, että kukaan kaipaisi muinaisia ’Jälleennäkemisen toivossa’ – tyylisiä kliseitä. Kuitenkin tuntuu siltä, että ajassamme ihmiset ovat kadottamassa kuolemaan liittyvän arvokkuuden, pyhyyden ja ainutkertaisuuden tajun.

PS. Ihmisellä on onneksi oikeus testamentata jälkipolvelle myös hautaukseensa liittyvät toiveet.

Könysimme yhdessä eilisiltana musiikkiopiston viulistien ystävänpäiväkonserttiin. Sali oli täpö täynnä vanhempia, lapsia ja isovanhempia. Esiintyjien pukukoodi on, kuten soittajilla ainakin, musta-valkoinen. Murulla oli soma valkoinen mekko, mustat legginsit ja kengät. Tummat hiukset oli kammattu ylös nutturalle. Yhteissoiton jälkeen Muru pääsi esittämään Weberin Metsästäjien kuoro -kappaleen, josta opettaja sanoi jälkeen päin: Hyvin soitit.  

Mitä olen n i i n kaivannut – kävelyä pakkasraikkaassa aurinkoisessa säässä kaupungin aamuruuhkan hiljennyttyä. Kaksi ja puoli kuukautta on mennyt kenkkukoiven kanssa kärvistellessä, kepin kanssa tai ilman. Pahimmillaan puoliksi linkussa Toisen käsipuolessa ovelta autoon, autosta apteekkiin tai johonkin muuhun asiointipaikkaan ja takaisin kotiovelle. Määränsä kutakin ihminen sietää, olen huomannut, että on alkanut ärsyttää.

Viikon verran olen nyt nukkunut paremmin, kävellyt suorassa kuin ihminen. Uskaltaudun pienelle lenkille lähikatuja pitkin sauvat tukena ja Toinen mukana. Jäisille metsäpoluille en tohdi lähteä seikkailemaan. Loppusuoralla lonkka alkaa jo viestittää.  Miten muutamassa kuukaudessa ehtii tulla näin kankeaksi? Tajuan, että vaikka jalkahermo rauhoittuu, edessä on vielä sisua vaativa lihaskunnon palautusurakka.

tärkeimpiä ovat hetket, joissa sielua kosketetaan, ja mieli ilahtuu. katsotaan silmiin, lahjoitetaan hymy. pyritään merkitykselliseen elämässä.

koivu, talven morsian / valkeassa hunnussaan viileä, kaunis / kimaltaakin, jos valo /  talvimorsiamet aavistavat / onni on hetkellistä / kimallushetket haihtuvat kohta tuuleen

koivu, kevään morsian / utuisen vihreässään niin heleä, nuori /  kevätmorsian jo tietää / onni on hetkellistä /  heleyshetket vaihtuvat /  syvänvihreän painavaan viittaan

koivu, syksyn morsian / lepattavin lehdin / syysmorsian antautuu tuuleen / riisuttunakin riipaisevan kaunis / läpikuultavassa valossa / paljaat oksat kurottuvat taivasta kohti

Aamulla alkaa hytisyttää. Mummo kokeilee haaleaa patteria, vilkaisee lämpötilamittaria, joka kertoo sisälämmön olevan piirun verran vähemmän kuin yleensä, ja pakkasen ulkona mukavissa lukemissa. Nyt ajattelee hän ääneen, hiven huolestusta siinä, että mikähän…ei kai….

Ukkopuoliso paranee välittömästi lehdenlukukuuroudestaan ja urahtaa…noh…joko se taas… Mummo ei tiedä mikähän se, mutta arvaahan tuon, koskapa Ukkopuoliso sinkoaa päivävaatteisiinsa ja lähtee ovesta kohti lämmönjakohuonetta taloyhtiön pihapiirissä.  

Pitkä tovi vierähtää. Sitten Ukkopuoliso sauhuaa sisälle ja takaisin ja selittää mennessään luuriin.  Mummo ymmärtää olla häiritsemättä Ukkonsa ajatuksen- ja muuta juoksua, joka selvästi askartelee tärkeämmässä asiassa kuin lauantaisiivouksen ja lakanoidenvaihdon parissa.

Välitöntä tapahtumaketjua merkittävämpi juttu valkenee Mummolle hiljalleen. Ukkopuolisolla on erinomainen kyky ottaa rennosti ja uppoutua Maailman Asioihin ja Kotimaan Politiikkaan. Mutta kun lähiplaneetalla alkaa tapahtua jotain, jossa Miestä tarvitaan, hän on toimen mies paikallaan. 

Hetken päästä putkistosta alkaa kuulua lupaavaa napsetta. Kyllä se siitä taas. Mummo epäilee nyt, että Ukkopuolisolla on jonkinasteista puutosta asioista, joissa Toimen Miestä tarvitaan. Kukapa haluaisi olla pelkkä apupoika jonkun mummon huushollissa.

Nythän on niin, että, jos leffakerhossa takanasi istuva (mies) aivastaa keuhkot ryskyen ja sylki roiskuen, on satavarma, että vähintään viisi lähintä edessä, takana ja vierellä saa tartunnan viruksesta. Eikä virus ole mikään söpö pöpö, vaan kunnon suomalainen flunssavirus, joka kouraisee syvältä.

Niin että kiitos vain sulle isotörppö miesihminen, olen flunssassa ja nettiraivoan. Ja olen katkera sulle, koska menetin yhden ihanan isovanhempien iltapäivän Murun päiväkodissa ja ennen muuta Murun esittämän revontulitanssin. En tietenkään lähde tungokseen aivastelemaan ja levittelemään virustasi. Olisit pitänyt suusi kiinni. Ja tiedoksi: nenäliinojakin on olemassa.

Helpotti. Hiukan.

Haimme viisivuotiaan pojantyttären päiväkodista. Auton takapenkiltä hän yllättää meidät ilmoittamalla: Minä haluan tehdä vauvan sitten isona. – Jahas, teillä taisi olla Viskari-päivä tänään, sanoi Mum. – Joo, oli.  – Mitä tulee vauvaan, se on ihana ajatus, mutta vauvan hankkiminen voi olla aika monimutkaista, siihen tarvitaan poikaa.  – Asia jäi sitten kypsymään, koskapa seuraavaksi Muru ehdotti tuttuun tapaan: Lauletaan, Mummeli.

Iltaruualla Rip kysyi Mummelilta miten kännyköitä tehdään. – Sun pitää kysyä sitä Vaarilta, se tietää paremmin, Mum väisti hankalan kysymyksen. Tiesin, että vaarin vastaus on niin perusteellinen, että Rip tuskin jaksaa kuunnella sitä loppuun asti. Vaari selostaa kuorista ja komponenteista ja virtapiireistä ja ties mistä, ja Rip miettii jo ihan muuta. – Mikä on komponentti, Muru kysyy. Vaari selostaa. – Mikä on virtapiiri? Siihenkö se sähkö tulee? – Entäs akku, jota ladataan, Muru tietää ja lisää: – Minä haluan puhelimen synttärilahjaksi. – Tämä tyttö tietää mitä tahtoo.

Musisointien jälkeen Muru esittelee Mummelille kirjoittamansa tarinan kahdesta pantterista. Hän täydentää yhden kopioista Mummelille ja Vaarille ’kirjailian’ omakätisin piirroksin ja omistuskirjoituksin. Olemme tosi otettuja tästä huomionosoituksesta.

Olen todella kärmeissäni, pihisen ja leimahtelen. Välittömänä syynä on tilanne: olen kenkkukoipeni vankina kotona, yö oli taas pitkä ja monivaiheinen ja nyt vielä kurkussani tuntuu olevan kaktus. Mutta taustalla on isompi harmitussyy: Akateeminen. Siis se kirjakauppa pääkaupungissa, joka on pettänyt pitkäaikaiset asiakkaansa pahan kerran.

Monituiset kerrat vuosien mittaan kävelin sinne sisään ja katukerroksen uutuushyllyltä löysin etsimäni, yläkerran pöydiltä ja hyllyiltä harvinaisemmat asiateokset. Korttihullunkin vaatimukset täyttävä, laaja-alainen valikoima tarjosi taidetta ehtymättömät määrät. Alakerrasta löysi aina ihania tyhjiä kirjoja, jotka voi täyttää omin sanoin ja kaikkea muuta kirjoittajan rekvisiittaa. – Nyt tämä kaikki on muisto vain.

Syksyllä viimeksi kävin siellä. Olen jo oppinut, että paras mennä palvelutiskin jonon päähän ja kysyä vuorollaan onko sitä ja sitä kirjaa. Liian monta kertaa on vastaus sitten ollut, ei ole enää – kun premiäärikausi on jo ohi – tai – painos on lopussa. Voidaan tilata, se tulee viikoissa kyllä – tai – etsikää jostain muualta, ehkä löytyy. – Samana vuonna ilmestynyt kirjakin! Mitä ihmeen palvelua. –

Onneksi Aalto Café on vielä – tai oli ainakin syksyllä – entisellään. Pöytiin tarjoiltiin ja kirjojen ystävä sai edes kahvinsa design-atmosfäärissä. Kerran erinomaista kahvia nautiskellessa päätin, että tänne en enää tule kirjojen vuoksi. (Pitäkää tunkkinne.)

Ja tällä kertaa harmi lauhtui, kun Toinen sanoi lempeästi voivansa tilata syvästi inhoamastani nettikaupasta kirjat, jotka halusin. Ne tulevat kuulemma muutamassa päivässä. Juu, varmaan. Siis jos posti.

Jäin odottamaan kehutun Selma Vilhusen elokuvaa leffakerhon ohjelmistoon. Tyttöä esitti loistavan luonteikkaasti Linnea Skog ja äitiä monilahjakas laulaja ja lauluntekijä, näyttelijänäkin todella hyvä Paula Vesala, vastikään Emmalla palkittu. Vähän surullinen ja samalla dramaattinen tarina tytöstä, joka lähti etsimään isäänsä. Tuli taas mieleen, että olisi parempi kertoa pitkin matkaa poissaolevasta isästä jotain lapselle ja vastata viimeistään, kun lapsi alkaa kysellä. Säästyisi paljolta murheelta. Ohjaajalle pisteet siitä, että on antanut tytön suurten, ilmeikkäiden silmien puhua eikä pakottanut reagoimaan enemmän ja yli. Isähahmo sitten hoitaa sen puolen. Se ehkä toimi draaman kannalta, mutta antoi yhtä kaikki vähän turhankin pelottavan kuvan skitsofrenisen ihmisen harhamaailmasta, jota lääkitys kyllä pitää kurissa, jos lääkkeet otetaan.   – Minua kosketti kohta, jossa tyttö seisoi yksin bussipysäkillä, kun kaikki ratsastuskaverit oli haettu vanhempien toimesta talleilta. Ja toinen hetki, jolloin isä tuli Oulusta asti katsomaan tyttären ratsastuskilpailua – vaikka se sitten päättyikin katastrofiin.

muistan helmikuut, sädehtivän hilpeät pakkaspäivät, kun hiihdettiin  reppu selässä kouluun ja koulun jälkeen laskettiin mäkeä, isoveli, serkkuveli ja minä, isolla kelkalla. se mäenlaskun yhdensuuntainen riemu ja toisen hikinen punnerrus mäelle uudestaan. kotiin tultua oli punaisia poskia ja kylmiä sormia, räkäneniäkin ehkä kuuman mehumukin ääressä, ja lumisia vaatteita uunin kyljessä kuivumassa. 

olen täällä, lapsuusmaa täältä kaukana, kaikin tavoin. hädin tuskin luntakaan, koneen tekemät ladut metsän peitossa, vieraan metsän. pakkasta pari astetta, sen verran että voi sanoa. ei sädehdi päivä hilpeyttä, ei mäenlaskun riemua, elämä yhtä ylämäkeä kipua kiskoen.

tiedän, isoveli hiihtää hiljaisia latuja siellä. pysähtyy postilaatikolla, vaihtaa sanoja naapurin kanssa. minä vilkutan täältä, lähetän hilpeän ajatuksen kuin linnun sulan leijaamaan. lapsuusmuisto sädehtii.