Eilisaamun hesarissa oli taas kirkkopohdintaa. Hiltunen, alan tohtorismies Kouvolasta, nostatti naispappeutta vastustavien profiilia. Kirkon uskottavuus käy monelle ongelmaksi sekä mainituissa joukoissa että niiden ulkopuolella. Hiltusen mielestä uskottavuus ei voi olla kansan, kirkkokansankaan enemmistön taskussa, koska kirkko ei ole demokraattinen vaan teokraattinen yhteisö. 
 
Enemmistö avarine näkemyksineen on kirjoittajalle ongelma, Suomessa. Enemmistö muualla taas ei ole ilmeisesti ongelma, koska maailmanlaajuisissa vanhoissa kirkossa ollaan patriarkaalisilla kannoilla papinvirka-asiassa. Siellä ollaan vanhakantaisia myös eettisissä ja moraalisissa asioissa. Opinteesejä naulataan nyt vaihteeksi luterilaisen kirkon oviin.
 
Toimittaja Anna Karismo puolestaan ottaa lehdessä ?maan pinnalta? kantaa kirkon taloudelliseen valtaan ja kirkon ja valtion suhteeseen. (Toimittajalta tosin edellyttäisi, että arkkipiispan nimi sentään olisi oikein.) Jutussa tehdään oikeutettuja ja hyviä kysymyksiä kirkon taloudellisten voimavarojen oikeasta kohdentamisesta, esimerkiksi uusiin rakennuksiin satsaamisesta aikana, jolloin kirkon jäsenmäärä on aleneva ja köyhien määrä kasvava. 
 
Kirkon suhde valtiovaltaan on kompleksinen, toteaa Karismo. Ihmettelen, mitä muuta se voisi olla? Yhteisöverotusoikeudesta riittää nurinaa, mutta vanhojen kirkkorakennusten tai hautausmaiden ylläpitoa ja kulttuurisia arvoja ei hoideta pelkän hengen voimalla. Kirkon toimituksia, diakonia-, nuoriso- ja lapsityötä yhä arvostetaan, mutta eikö kirkon työntekijä olekaan palkkaansa ansainnut?
 
Kirkoilla on maassamme historiallinen tehtävä: sekä oma missionsa että yhteiskunnalle tärkeää humaania kulttuuriperintöä hoidettavana. Tällä vuosituhannella näyttää tietoisuus kulttuuriperinnön kirkollisesta alkuperästä hämärtyneen. Kirkko on aloittanut ja luovuttanut yhteiskunnan hoidettavaksi monta oleellista tehtävää sairaanhoidosta ja opetuksesta lähtien.
 
Kirkkojen tulee elää ajassaan ja toimia yhteiskunnallisen omantunnon äänenä. En haluaisi asua maassa, jossa kukaan ei usko mihinkään tai vastuun kantaminen yhteisistä asioista on henkilönpalvonnan tai löysän humanismin varassa. Kirkkoa instituutiona saa ja pitää arvoida, kirkon päättäjien pitää kuulla myös arvostelu. Naispappeus on ollut yksi merkittävä kannanotto tasa-arvon puolesta patriarkaaliseen traditioon hirttäytymisen sijasta.

Mietin kuolemansyntejä. Minuun on muotoutunut hiljakseen pitkin elämää mistä lie kotoisin käsitys synnistä, että siihen ei kuole. Että jumalauskon yksi käsittämätön ulottuvuus on katumisen ja anteeksisaamisen  mahdollisuus. Että Jumalan, sen jonka minä tunnen, perustavalaatuinen ominaisuus on rakkaus. Ja se merkitsee anteeksiantamisen valmiutta.
 
Entä, jos ei ole tietoinen synnistä? Tai ei välitä? Jos ei kadu, vaikka olisi tietoinen? Ulottuuko Jumalan rakkausolemus katumattomankin synnin yli ?
 
Synnin määritteli ihminen, joku aiempi tai jotkut aiemmat meistä. Jumalan olemuskin on ihmisen käsityskyvyn rajoissa. Teologia sanoo, että Jumala on suurempi, enemmän, myös jotain aivan muuta kuin mitä tajuamme. Se jättää kyllä aika paljon pelivaraa. Onko varma, ettei noista mittaamattomuuksista kimpoa yllättäen kuuma kivi syntisen päähän?
 
Jospa synti onkin vain ihmisen eettistä sielunseulontaa? Kun jokin synninmurunen löytyy, kannattaako sitä luokitella? Voiko synti olla jollain asteikolla, fataali tai kevytversio?
 
Kuolemansynniksi määriteltyjä on monta ja tarkkaan ottaen tuskin on monta ihmistä, johon ei kolahda koko nivaska. Mitäpä sen on sitten väliä, kuollaan kumminkin, voi ajatella. Ehkä pointti ei ole kuolemassa vaan elämässä. Synnillä on megaluokan seurauksia ihmisen omassa elämässä, sosiaalisissa suhteissa ja ympäristössä. Siksi kuolemansyntejä kannattaa miettiä, omiaan katua ja ponnistella parempaan elämään. 
 
*PS. Aihetta pohditaan uudessa kiinnostavassa kulttuuriblogissa nimeltä NONO.

?Raskas paikka on maailma sille, joka ei tahdo miellyttää, vain olla itse.? Ajatus on Helena Anhavan aforistisesta runosta. Enpä ole vielä tavannut ihmistä, joka olisi täysin vapaa miellyttämisen halusta. Vähintään haluaa miellyttää niitä, jotka eivät halua miellyttää muita. 

Mistä sitten johtuu, että niin moni pyrkii kuitenkin nujertamaan miellyttämisen halunsa, jos elämä maailmassa siten käy raskaaksi? Luulee itsenään ollen elämän päinvastoin muuttuvan helpommaksi? Miellyttäminen se vasta raskasta puuhaa on. Joten: raskasta on, niin tai näin?

Hesarissa puututtiin sunnuntaina kuolevan hoidosta nousseeseen keskusteluun Terhokodin ylilääkärin, Juha Hännisen toimesta, lehden pääkirjoitussivulla sekä maanantaina vielä toimittaja-artikkelissa. Myös TV-ykkösen Aamutorilla oltiin aiheen ympärillä.

Saattohoitoasia ei sinänsä ole uusi, mutta periaatteellista keskustelua käydään aika ajoin. Asia puhuttaa hoitohenkilöstöä ja potilaan omaisia eniten, harva asianomainen itse kykenee ottamaan kantaa. Myös vapaaehtoisia saattohoitajia asia askarruttaa. Kysymys on kuolevan hoidosta on yleiseettinen.
 
Termillä palliatiivinen sedaatio tarkoitetaan kuolevan potilaan lääkityksellä nukuttamista tilanteessa, jossa hallitsematon kipu aiheuttaa vaikeaa ahdistusta ja sekavuutta eikä potilaan tilaa voida muuten helpottaa. Se ei tarkoita eutanasiaa, armokuolemaa. Sedaatiosta voidaan herättää, eutanasia on lopullinen.
 
Vahvimmat kipulääkkeet lamaavat hengitystä, siksi niiden käytössä on tietyt ajalliset ja määrälliset maksimirajat. Rajoitukset tuottavat joskus sietämättömän tilanteen potilaalle. Kun on kerrankin ollut hallitsematonta kipua kärsivän potilaan vierellä voimatta auttaa, tietää mistä on kysymys.
 
Mitä tarkoittaa oikeus ihmisarvoiseen kuolemaan? On todettua, että moni meistä ei pelkää niinkään itse kuolemaa kuin siihen mahdollisesti liittyvää kipua. Kuolema voi olla rauhallinen, kauniskin tapahtuma. Monet ovat saattohoitokodin asiakkaina nimenomaan vakavan sairauden loppuvaiheen kipujen hallitsemiseksi.
 
Sedaatio näyttäytyy keskustelussa myös eutanasian vaihtoehtona. On hyvä tietää, että kaikki voimakas kivun lievitys nopeuttaa kuoleman prosessia jossain määrin. Eettinen kysymys on tässäkin se, kuka päättää sedaatiosta, jos potilas ei itse kykene siihen. Onko omaisella tai lääkärillä oikeus päättää potilaan puolesta? 
 
Sedaatio ei ole mörkö, jos ei ole eutanasiakaan. Kummassakin on pyrkimys toimia siten, että ihmisen elämä voisi päättyä arvokkaasti. Eutanasia ei ole meillä laillinen hoitoratkaisu. Onko sitten nukutuksessa kuoleminen arvokkaampi kuin kivulias? Monelle kuolema on se mörkö, mutta on myös ihmisiä, jotka eivät halua kuolla itseltään salaa. 
 
Aina ei voi edes ennakoida tilanteita, jotka voivat tulla eteen. Yksiselitteisiä vastauksia ei ole. Ajattelen, että tärkeintä on kuulla potilaan tahtoa, hänen kuolemastaanhan on kysymys. Jos sitä ei ole mahdollista selvittää, lähiomaisten ja lääkärin on pyrittävä yhteisymmärrykseen hoitolinjasta. Jos yhteisymmärrystä ei löydy, perinteinen hoitolinja on varmin ratkaisu.  
 

Keskustelu lasten kasvatuksesta on purskahtanut hätkähdyttävän tutkimustuloksen siivin mediaan ja mielipidefoorumeille. Kasvatuskysymykset ovat kullekin sukupolvelle vuorollaan ajankohtainen ja tärkeä aihe. Jos on todettu vauvabuumi, eipä kummeksuta tämänkään kysymyksen aktivoitumista.
 
Saako lasta kurittaa kasvatusmielessä? Missä kulkee fyysisen kurituksen ja pahoinpitelyn raja? Pitääkö puheen riittää, jos lapsi ei vielä ymmärrä perusteluja? Saako vanhemmuuden nimissä kasvattaa lapsiaan miten parhaaksi katsoo? ?Joka kuritta kasvaa, se kunniatta kuolee??
 
Olen varttunut kodissa, jossa vanhemmat olivat periaatteen ihmisiä ja kristittyinä tunnettuja. Omatahtoisuuteni ja kovakorvaisuuteni vuoksi äiti katsoi toisinaan aiheelliseksi käyttää tukkapöllyä tai koivunoksaa kasvatusapuna. Sen koin epäreiluna, siitä nousi minun tapauksessani vain uhmaa.
 
Isän kasvatuskeinoina muistan lapsena olleen jonkun kerran sanallista jyrähdystä seuranneen luunapin otsaan tai nurkassa seisottamisen. Se sai häpeämään. Murrosiän myrskyissä isä kävi kanssani kärsivällisiä keskusteluja. En muista hänen neuvojaan, mutta muistan, että hän myös kuunteli. Se tuntui välittämiseltä, rakkaudelta.
 
Omien lasten kanssa lienen tehnyt monia virheitä, mutta koivunoksaan en ole tarttunut. Ymmärrys omaa äitiä kohtaan kyllä lisääntyi, kun jouduin tunnistamaan kiukkuherkkyyteni. Isältä saatua keskustelumallia olen kokeillut vaihtelevalla menestyksellä murrosikäisiin nuorimiehiimme, joiden kanssa joskus ajauduttiin napit vastakkain.
 
Olen lain kannalla siinä, että kuritus on tuomittava kasvatuskeino. Ketään ei saa lyödä. Lasta ei saa kohdella muutenkaan niin, että hänen pitää pelätä aikuista. Toisaalta lain ylitulkinta on johtanut joskus mahdottomiin tilanteisiin päiväkodeissa ja kouluissa, kun ei ole ollut taitoja vaihtoehtoisten keinojen käyttöön.
 
Eri asia on, että vanhemmat joutuvat toisinaan fyysisesti rajoittamaan pientä lasta, jolle sanallinen opastus ei vielä toimi. Isommallekin täytyy voida sovittujen sääntöjen rikkomistilanteessa käyttää rajoittavia sanktioita. On opittava erottamaan rajoitus ja kuritus.
 
Kasvattaja, joka katsoo oikeudekseen kurittaa lasta käyttämällä nyrkkiä tai mitään kättä pitempää, potkuista puhumattakaan, käyttää aikuisen ylivaltaa väärin ja on saatettava vastuuseen. Tällainen aikuinen on avun tarpeessa.

 
*Aiheesta kirjoittaa myös mm. sympaattinen antisankari.