Elämä on eräänlainen seikkailu, sanoo Ikätoveri. On puhuttu ’vedon ja pidon’ vaikutuksesta valintoihin, joita on mielessä itse kullakin. Ensin on opittu peruskuviot: syöminen, kävely, vuorovaikutuksen alkeet. Päiväkodista kouluun ja koulusta jatko-opintoihin tai työelämään saattaa tie olla pitkä, kiemurainenkin. Joku tietää jo varsin varhain, mitä haluaa elämältään, toinen vasta aavistelee, etsii, harhailee. Päämääriä löytyy pitkin matkaa tai niitä asetetaan. Jossain vaiheessa sosiaaliset kuviot nostavat mietittäväksi kysymyksen parisuhteesta, ehkä perheestäkin. Kuulostaa enemmän junalta, joka kiitää raiteitaan. Missä siinä seikkailu on?

Seikkailu on luonteeltaan ennakoimattoman, arvaamattoman, yllättävän mahdollisuus. Joillekin meistä käy niin, että satunnainen tapahtuma muuttaa kokonaan elämän suunnan, päämäärä ja siihen hahmoteltu polku katoavat. Horisonttiin puskevat uudet kysymysmerkit: mitä? minne? Käänne voi olla hämmentävä, pysäyttävä, jopa murskaava. Nuoruus on siitä ihanaa aikaa, että siinä on usein läsnä seikkailun tuntu. Et voi koskaan tietää ihan varmaksi, että suunnitelmasi palaset loksahtavat kohdalleen.

Oletetaanpa, että käy hyvin ja valitsemasi suunnitelma näyttää toteutuvan. Äkkiä tapahtuu jotain, mitä ehkä salaa pelkäsit ja juna suistuu raiteilta. Mitä teet? Luovutko unelmastasi, putoatko epätoivoon, vai palaatko mielessäsi siihen kohtaan, missä suunnitelma oli vielä raiteillaan. Mietit missä meni vikaan, mitä et osannut ottaa huomioon, ja muutat suunnitelmaa. Haet uutta reittiä sitkeästi, kunnes sellainen aukeaa. Seikkailumieli voittaa, löytyy monta mahdollista tapaa selvitä eteen päin. Haet rohkeutesi, annat palaa!

Elämä seikkailuna merkitsee lähtökohtaisesti luottamusta, että elämä kantaa. Asenne ratkaisee paljon. Lupasin 15-vuotiaana itselleni, että pyrin elämään omannäköiselläni tavalla merkityksellisen elämän. Kun katson taakse päin polkuani, huomaan, että näin on käynyt. Elämä seikkailuna on sitä, että ei itse lähde vääntämään polkuaan väkisin johonkin suuntaan. Ottaa vastaan, mikä tuntuu oikealta tai kutsuu. Kuuntelee sisimpänsä ääntä, pyytää johdatusta – ja luottaa siihen.

Onnea matkaan kaikille teille, jotka tänä keväänä tulitte jollekin etapille, jossa tulevaisuusvalintoja tehdään. Siunatkoon teitä Kaikkivaltias ja Armollinen.

Tulen paikalle kutsuttuna, mutta epävarmana: onko tämä sitä, mitä aavistelen. Kuuntelen esittäytyviä, ketä olemme ja miksi täällä. Koolla on uusia ja entisiä kirjoittajia, nuoria ja vanhempia, työelämässä kokemusta kartuttaneita, erilaisissa elämäntilanteissa olevia. Koska tehtävänä on kirjoittaa, ei liene pahitteeksi kysyä onko myös sanottavaa.

Ne blogijutut, joita olen silmäillyt, ovat olleet melko irrallisen tuntuisia. On taitavan tarinankertojan sulavaa ja aisteja ruokkivaa kuvausta. On akateemisia, luentotyyppisiä pohdintoja. On aiheestaan innostuneiden pitkiä vuodatuksia ja hyvin fokusoituja asiantuntijatekstejä. Kommentteja ei juurikaan näy, pakko kysyä lukeeko näitä joku muukin.

Saamme aavitosen, jossa kerrotaan mitä kirjoittajalta odotetaan. Tehtävän laatu täsmentyy, mutta epävarmuuteni ei täysin poistu. Blogi olisi kanava valikoitujen seurakuntalaisten äänille, ehkä työntekijäin puheenvuoroillekin. Huuteleeko kukin kuplastaan? Tukevatko puheenvuorot seurakunnan kutsuvaa ja avointa yhteisöllisyyttä? Tuleeko vastakaikua, syntyykö keskustelua ilman hyviä, teräviäkin kysymyksiä? Tyhjentyykö mahdollisuus viisaiden maallikoiden saarnavuoroksi?

Osa meistä, joiden viimeinen käyttöpäivä on jo ohitettu, ei tunnu ymmärtävän itse, että yhteiskunnan silmissä olemme heti entisiä, kun työpaikan avaimet tai kulkukortit on luovutettu ja palkkatilistä huomattavasti kavennettu elämisen ensimmäinen kustannuserä on rapsahtanut tilille. Onnellinen vanhuus on puhetta, joka saattaa tietysti pitää joidenkin kohdalla jopa paikkansa, mutta monelle jää ylätason hurinaksi. Lääketiede on luvannut ihmisten ’saavuttavan’ täällä vuosisadalla sadan vuoden iän. Sitäkö se onni on? Löytyisipä keinot samaa tahtia ihmiskunnan eliniän nousun kanssa lisääntyvien muistisairauksien ja dementian ehkäisyyn ja hoitoon.

Päättäjät houkuttelevat mieluusti kansalaisia jatkamaan työuraa yli ajan. Tiedetään toki hyvin, että kaikkiin töihin se ei sovellu eikä ole hyvä ratkaisu. Työnantajat eivät myöskään tunnu ilahtuvan niistä puheista. Ei ole pitkä aika siitä, kun pikemminkin pidettiin viimeiseen asti huolta, että ajoittaiset yyteet noteerasivat viimeisten käyttövuosien lähestymisen hyvissä ajoin irtisanomalla ikääntyvät taloudellisin ja tuotannollisin syin perusteltuna. Sekin on tiedossa miten paljon on uupumusta työelämässä, joka puristaa tehot tekijöistä viimeiseen tippaan asti. Kaikille ei riitä ymmärrys myöntää taistelutta edes perusteltua sairauseläkettä.

Sodan jälkeen syntyneiden ikäluokkien peruskokemus elämästä on taistelu. On ponnisteltu läpi elämän omasta paikasta taistellen. Meitä on ollut aina liikaa: oppikouluun, korkeakouluihin ja ammattikoulutukseen sekä työpaikkoihin. Nyt loppusuoralla tulee vastaan vielä taistelu vanhuuden turvasta. Viimeiseen asti on sinniteltävä omin voimin, koska vaihtoehtoja on vähän ja kaikille ei riitä mitään niistä. Nyt eläkeläiset niputetaan ja pisteytetään jonoihin ja unohdetaan sinne. Kuolema saa korjata kotoa, kun voimat loppuvat. Kiitos elämästä yhteiskunta. Olemme kiitollisia, että korjaat meidät kotoa viimeistään hajun perusteella ja kaivat kuopan tuhkille. Niin – ja etsit maksajan, toki, ettei valtio velkaannu enää enempää meidän takiamme.

Mediassa politiikan toimittajat ’tietävät’, että kansalaiset odottavat maahan nyt oikeistohallitusta. Illalla katsoin A-studiota hetken. Siellä PerusHuhhuh ja Patamusta Porvari istuivat vierekkäin toimittajasta katsoen oikealla, niiden puheet eivät näyttäneet löytävän yhteistä ’oikeaa’ säveltä.  Vastapäätä heitä siisti ja sileä A-luokan kansalainen, jolle käy kaikki, kun sen vain sanoo molemmilla kotimaisilla. Siinä vierellä demari-Harakka, joka ihmettelee Porvariherran kykyä selittää puolueensa mustia vaalipuheita ihan muuksi.  Epäsuhtainen pari nämäkin kaksi, joiden yhteinen sävel löytyy päättyneen hallituskauden saavutuksista ja kriisinhallintaponnistuksista. Vaan mikäänhän ei ole niin huonoa kuin entinen hallituspolitiikka entisen opposition mielestä.

Ja näiden sankarien käsiin katastrofaaliseksi kuvattu maan tilanne nyt rymähti. Pitäkää peukkuja.

Olipa kerran vanha rouva, joka muutti tuonnempaa tännemmäs, naapurikuntaan A, koska jäi leskeksi ja lähin omainen asuu näillä main. Leskirouva muistaa erään ystävän ja kutsuu käymään. Kun ystävä palaa asiaan sopiakseen ajankohdasta, käy ilmi, että Leskirouva onkin kunnan B terveyskeskuksen vuodeosastolla akuutin terveyspulman vuoksi. Luvataan sopia uutta aikaa, kun hän palaa kotiin. Ystävän soittoon viikkoa myöhemmin ei vastaa kukaan. Tekstiviestiin tulee myöhemmin vastaus, jossa Leskirouva kertoo joutuneensa tällä kertaa ensin kunnan A terveyskeskukseen, josta ei löydy vapaata vuodeosastopaikkaa. Sieltä hänet on siirretty kunnan D terveyskeskuksen vuodeosastolle ja sieltä tutkimusten vuoksi taas lähisairaalaan kaupungissa C. Jotain hänen hyvinvoinnissaan ei ole siis kohdallaan.

Ystävä ottaa yhteyttä Leskirouvan lähiomaiseen, joka kertoo etsivänsä puhelimitse äitiä milloin mistäkin hyvinvointialueen terveyskeskuksesta, joista yleensä vastaa joku kiireinen hoitohenkilö, joka ei tiedä tai ei juuri nyt ehdi selvittää onko täällä potilaana Leskirouva Sejase. Yleensä hoitoyksiköstä kukaan ei ehdi tai muista ilmoittaa myöskään lähimmälle omaiselle, että Leskirouva Sejase on nyt täällä ja joutuu jäämään osastolle (tietohan löytyisi potilaan tiedostoista.) Leskirouva itse on olosuhteisiin nähden yllättävän positiivisella mielellä terveyskeskus-, vuodeosasto- ja sairaalamatkailustaan, koska kyyti järjestyy aina talon puolesta ja joku aina osaa kertoa hänelle mihin nyt mennään ja missä milloinkin ollaan.

…Voi elämän kevät… tätä nykyisen hyvinvointi-Suomen vanhusten hoitomatkailua.

Vaalimylly on jyväsensä jauhanut. Olen silmäillyt laiskasti itseään ja porukkaansa kehuvien uusien yrittäjien ilmoittelua lehdissä ja myös niiden kahden puolueen lehdykässä, joiden välillä puntarointi on pulmaksi noussut. Yksittäisistä ilmoittelijoista on mieleen jäänyt Teemu Keskisarja, tuo riemastuttava älymystöehdokkaiden oudokki. Hän ilmoittaa ainoaksi vaalilupauksekseen, ettei käytä aikaansa somessa vetelehtimiseen. Hän on haksahtanut kumminkin populistipuolueen listoille, joten se siitä.

Sunnuntaina käymme äänestyskopilla, mikäli puntarointi kallistuu suuntaan tai toiseen. Houkuttaa kyllä taktikointikin historiallisen tasaisessa galluptilanteessa, vaikka toisaalta puolueen vaihto tuskin parantaa lopputulemaa eli tulevien vuosien hallituspolitiikkaa ja sen vaikutuksia kansalaisen elämään. Karavaanilla on roolinsa kuin myös koirillakin. 

Eilisillan viimeinen vaalikeskustelu oli tylsistä tylsin. Kaikki argumentit puheenjohtajilta oli jo kuultu moneen kertaan eikä kellään ollut mitään uutta sanottavaa. Tunnin ja vartin jaksoin sitä, sitten kypsyin. Mielessä kävi itsenikin yllättänyt päätös: en halua ketään näistä huseeraamaan ihmisten asioilla ja kohtaloilla tässä maassa – jätän ääneni omaan käyttöön. Saahan ihminen vapaasti valita, koirankin roolin.  

Kansalaisille on taas luvattu yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista. On hehkutettu lapsiperheiden, nuorten ja ikäihmisten, yrittäjien, keskiluokkaisten työssäkävijöiden ja toimeentulovaikeuksissa kamppailevien vähäväkisten puolesta. On luvattu uljaasti ja ääni väristen pitää hyvinvointivaltio voimissaan, panostaa koulutukseen, nuorten mielenterveyden tukemiseen ja kansalaisten sotepalveluihin. Jokaisella ääneen päässeellä ja puheenvuoron saaneella on loistava resepti resurssien kohdentamisesta, valtion talouden kuntoon tai vielä parempaan kuntoon saattamisesta. Sotemylly on häthätää pyörähtänyt käyntiin uusissa kehyksissään, kun oppositiopuolueet ovat saaneet oivan tilaisuuden tuomita uudistuksen täysin epäonnistuneeksi tai vähintään surkean byrokraattiseksi.  

Elämää nähnyt, lukemattomien vaalien lukemattomat lupaukset kuunnellut ja vaalikausien tulokset nahoissaan kokenut äänestäjä huokaa syvään. Ovatko ongelmat ratkenneet? Huihai, vaalilupaukset ovat unohtuneet vikkelästi, kun on päästy vallan kahvaan kiinni. Opposition syntipukki on aina hallitus, joka ei ole saanut mitään aikaan – tai kun on saanut, onhan sekin myönnettävä – niin on vähintään tehnyt suuria virheitä. Poliittisten intohimojen äärimmilleen kiihdyttäminen vaalien alla on hupaista teatteria kyyniselle kansalle. ’Äänestä! Äänestä! Valitse meidät! Me olemme sinun puolellasi!’

On hyvä, että Ylellä on riittänyt viitseliäisyyttä vaalipuheiden faktojen tarkistukseen. Ihan mitä tahansa ei sentään voi väittää kirkkain silmin. Joka ikisen puolueen väittämistä löytyy pahantahtoisia tulkintoja, vääriä lukuja, liioittelua ja omaan pussiin puhumista – ja sammakoita. Viimeksi loikkasi erään emännän suusta kaikkia kulttuuri-ihmisiä pöyristyttävä heitto, että kulttuuri on elitististä luksusta, jonka tukeminen valtion varoin pitää lopettaa. Persujen muhkea vaalisammakkosaalis kertoo puolueensa tasosta kaiken.

Muistetaanpa poliittisten intohimojen pyörteessä vaalien jälkeistä elämääkin. Miten se olikaan: koirat haukkuvat, karavaani kulkee.

Koronakoomavuosina ei mikään itselle merkityksetön, tyhjänpäiväinen kilinä ja kohkaaminen jaksanut kiinnostaa puupennin vertaa. Moni mietti päätoimisesti ja ensisijaisesti oman perheen ja tärkeiden lähi-ihmisten terveyden ja elämän suojelemista. Kotimaan tilannetta seuraavien päättäjien pähkäillessä maailmanlaajuisen pandemian aiheuttamia väestöuhkia, oli kansalaisen suoranainen velvollisuus seurata hartaana virusepidemian hallintakeinojen vaikutuksia ja osuvuutta kotimaassa.

Tuskin ehdimme toipua epidemiasta, kun Eurooppaan pamahti hyökkäyssota ja sen myötä totutun maailmanjärjestyksen romahdus. Ehdittiin jossain jo kuvitella, että pohjoisen puolueettomuuden viimeiset linnakkeet Ruotsi ja Suomi kävelisivät käsi kädessä Natoon torvet soiden ja hurraahuutojen säestyksellä. Vaan eikös Turkin sulttaani ja Madjaarien heimopäällikkö keksineet oivan keinon näpäyttää kandidaatteja ja pelata natopallon omaan pussiinsa. Tässä sitä taas ihmetellään: ollako vai eikö olla.

No, epidemia nahistui rokotusten myötä ja eloon jääneet käynnistivät riekkumabileet nappulat kaakossa taasen. Vaan osa porukkaa käynnistyi hitaasti tai ei enää lämmennytkään kohkaamisen paluusta. Taannoin totesin kyynisesti uuden musiikin bileet nähtyäni: taas kuvitellaan, että friikin poikabändin meuhkeella voitetaan Euroviisut. Ei opita, ei.

Neljäs portti -blogin Annikki huokaili taannoin kirjoittavansa blogia ’ilmaan’ – ilmeisesti tarkoittaen kommenttien vähyyttä ja sitä myöten keskustelun puutetta ja vertaili blogin ja facebook-postaustensa saamaa feedbackia. Facebookiin liittyneet ehkä ovatkin tykkäyksistä elävää kirjoittajalaatua, vai ovatko? En itse ole yleisten somealustojen tarjonnassa mukana, en siis oikeasti tiedä.

Lienee ehkä niin, että yksittäiset eri blogialustoita hyödyntävät kirjoittajat (kuten kolmashuone.fi) WordPress.org alustalla, ovat väistyvä ilmiö. Blogeja kirjoittavat nähdäkseni ne, jotka eivät kaipaa vihapostia, eivät ole riippuvaisia tykkäyksistä, eivätkä pyri trendikkäiksi influencereiksi. Niitä lukevat ihmiset, jotka tuntevat kirjoittajan henkilökohtaisesti ja ovat olleet alkuvaiheista asti mukana tai osuneet lukijoiksi ja tykkäävät tyylistä. Luen itse esim. juuri Neljäs portti -blogia, jonka tunnelmasta ja kirjoittajan ajatuksista pidän sekä muutamaa muuta mielipidekirjoittajaa.

Kiitän jokaista Kolmashuone.fi blogin lukijaa ja kommentoijaa. Nettipäiväkirjaa pitkään kirjoittaneena uskon, että jokin meitä ja lukijoita yhdistää, vaikkei ilma ole sakeanaan kommentteja. Kertokaa toki joskus, miksi yhä luette, mistä ehkä piditte tai mistä olitte eri mieltä – niin jaksamme kirjoittaa.

Amerikanlaina tämäkin, Valentine’s day, jota ystävänpäivänä meillä vietetään. Vierastan sekä näitä merentakaisen hörselökulttuurin lainoja, joita syyspuolella oman perinteisen pyhäinpäivämme aikaan osa juhlii luurankojen seurassa ja jota keväällä taas palmusunnuntain virpomisperinteemme ja pääsiäisenviettomme aikaan noidat häiriköivät. Kun ei omat perinteet kelpaa, ajaudutaan sekasoppaan kaikkien maailman tuulien tuivertamina.

Ikäiseni ihminen saa olla kiitollinen, että 16-vuotiaana kehkeytynyt ystävyys on tallella ja voimissaan. Niin moni vanhemmilla kymmenillä jo sanoo, ettei ole yhtään nuoruusaikaista ystävää elossa, tai yhteys on jossain elämän vaiheessa hiipunut. Mielenkiintoista tämä on siitäkin näkökulmasta, että nuoruusystävä on ollut olemassa 60 vuotta – eli kauemmin kuin Toiseen rakastumista seurannut avioliitto, joka tänä vuonna kukkii 50 vuoden merkkipaaluna.

Ystävyys on arvokkaimpia asioita, joita pitkä elämä tarjoaa. Ystäviä ei hankita tai ansaita, ne ovat elämän antamaa lahjaa. Parhaimmillaan ystävät tekevät meistä enemmän ihmisiä, opettavat erehtymisen ja anteeksisaamisen mahdollisuutta, armollisuutta ja kiitollisuutta sekä kiintymyksen kautta rakentuvan ihmissuhteen arvoa. Parasta ystävyydessä – kuten rakkaudessakin – on luottamus, rehellisyys ja avoimuuden mahdollisuus. Saan olla se ihminen joka olen ja annan sinun olla se, mikä olet.