Koululaisillemme lienee kerrottu, vähän opettajan katsomuksista riippuen, Mikkelinpäivän historiaa. Että kysymys ei ole Mikkeli-nimisestä kaupungista eteläisessä Savossa, vaikka sekin liittyy tavallaan alkuperäiseen merkitykseen enkeli Mikaelin kansankielisenä muunnoksena. Lasten ja vanhusten läsnäoloa elämässämme tänään korostamme, mm. valtakunnallisen vanhusten viikon juhlin. Kirkoissa puhutaan tänään myös enkeleistä taivaallisen läsnäolona maallisen elämän keskuudessa. Liput liehuvat nykyään myös poliitikko Miina Sillanpään kunniaksi, hän oli Suomen pitkäaikaisin naiskansanedustaja (ennen Sirkka-Liisa Anttilaa, joka varmaan viimeistään kuoltuaan liitetään tähän merkitysnimien rimpsuun).

En tiedä miksi, mutta minusta tämä päivien kuormittaminen erilaisilla merkityksillä alkaa olla jo melkein koomista. Siis ymmärrän kyllä mikä merkitys asioilla faktisesti on, mutta tavallaan monet asiat samalle päivälle lastattuna syövät toistensa merkitystä, joka sekin on eri ihmisillä omista historioista käsin jo lähtökohtaisesti vähän erilainen.

Lienee myös luvallista juhlistaa Mikkelinpäivääkin valitsemalla jokin itselle läheinen merkitys. Ajattelen tänään erityisesti lapsenlapsiamme (joista yksi täyttää huomenna viisi vuotta), parin viikon päästä hoivakodissa sata vuotta täyttävää Tätiämme. Ehkä sytytän tuohuksen enkeli Mikaelin ikonin eteen, vaikka en häntä henkilökohtaisesti ole tavannutkaan.

Olen viime viikkoina siedättänyt itseäni seuraamalla yhdessä Toisen kanssa Netflix-sarjaa Taistelutoverit. Sarja alkaa amerikkalaisten laskuvarjojoukkojen sotilaskoulutuksella ja jatkuu Normandiaan pudotetun divisioonan taisteluilla saksalaisia vastaan toisessa maailmansodassa. Jatko on ollut yhtä ryminää ja pauketta. On käynyt ilmeiseksi, että armeijan koulutus auttaa ryhmässä toimimiseen ja sotilaiden fyysisen kunnon ylläpitoon, itse sodankäynnin oppii vasta tositoimissa. Sen olen katsoessani ymmärtänyt, ettei sotilas ole robotti, vaan tunteva yksilö, eikä tehokas kouluttaja ole aina hyvä johtaja rintamalla.

Sama koulutus ja sama sota saa yksilöt reagoimaan eri tavoin. Taistelutoverit on elokuva sotilaista, joilla ei ole omaa missiota taistelussa. Pyrkimys on vain voittaa vihollinen taistelu kerrallaan, kunnostautua sotilaana. Elokuva tuo ilmi, miten oleellinen vaikutus ryhmän koheesiolla on toiminnan laatuun ja tulokseen. Tuntemattoman sotilaan eri elokuvaversiot omista sodistamme puolestaan paljastavat, mikä on ero, kun on kysymys oman kansakunnan eloonjäämisestä, yhteisestä tahtotilasta puolustaa isänmaata. Se on voimaa antava missio.

Elokuva tunkee sietokyvyn rajoille ja ylikin ruumispinoilla, ammusten ja sirpaleiden repimien kuolevien sotilaiden lähikuvilla. Sota ei noteeraa naarmuja tai siistiä kuolemaa, ihmisveri siellä roiskuu ja vartaloista tulee tynkää ja raadeltua lihaa. Tehokkaat lavasteet vievät katsojan tapahtumien keskipisteeseen, missä hyvin koulutettukin sotilas voi kestokyvyn äärirajalla jähmettyä tai joutua paniikkiin. Elokuvan jaksojen alussa liittoutuneiden sodasta selvinneiden veteraanien aidot muistelut koskettavat. Heidän tarinansa herää eloon.

Sota on onneton ratkaisu yhtään mihinkään konfliktiin, silti sotia on kaiken aikaa menossa siellä ja täällä, jälleen Euroopassakin. Sotiminen ja aseistus kehittyy, siihen satsataan. Rauhan aikaa elänyt oma ja lastemme sukupolvi on ymmällään: Miten joku Putin saattoi kaikessa rauhassa edetä suurvaltahaaveissaan? Tsetsenia, Kaukasuksen pikku valtiot, Ukrainan Krimin niemimaa ja Donbass? Missä oli YK, jonka tehtävä olisi pitää sopimuksin maailmanrauhasta huolta? Kuka tai ketkä nyt kykenisivät näyttämään maailmalle tien rauhaan ja sovintoon?

Olen tunnistanut tiettyjä ongelmia kuulossani, ja käynyt terveyskeskuksen kuulotestissä noteerattavana kahdesti vuoden välein. Toisen kerran jälkeen nk. omalääkäri soitti pyynnöstä takaisin ja totesi: ”No, ikäkuulo on, kuulolaitteenko te haluatte?” Ikätovereista alkaa jo monella olla korvassaan kyseinen apuväline, joka th-systeemin kuuluu tarvitsevalle kustantaa. En tiennyt, että sitä pitää erikseen haluta.

Kolmannen tarkistuksen jälkeen irtosi lähete Kuulokeskukseen. Sieltä tuli kuukauden päästä tieto, että lähete oli ’hyväksytty’. Kuulostelin systeemin hiljaisuutta kaksi kuukautta. Soitin sitten HUS:n keskusnumeroon. Sieltä kerrottiin, että lähete on. – Niin? – Haluaisin tietää miten kauan…Hetki, yhdistän Kuulokeskukseen… Soittavat sieltä teille tämän päivän aikana. – Kiitos.

Kuulokeskuksesta, miten voin auttaa? – – Nyt on niin, että lähete on mennyt täältä yksityiselle palveluntuottajayritykselle, joka aikanaan kutsuu – ? – Sopimustekstin mukaan yrityksen tietoja tai sijaintia emme voi kertoa – ? – Voin kyllä soittaa sinne ja tiedustella jonotilannetta – ? – Soitanko takaisin vai riittääkö tekstiviesti? – Riittää, kiitos.

”Olette palveluntarjoajayrityksen potilasjonossa. Teidän vuoronne on ensi vuoden alkupuolella. Tähän viestiin ei voi vastata.”

Toinen järjesteli papereitaan. Säilytettävien kansio jäi kohtuullisen laihaksi, takkaan päätyvien pino kasvoi. Puuhassa tuli vastaan isänsä kotihoitoraporttien vihko viimeisen elinvuoden ajalta 1988-89. Halusin lukea sen mielenkiinnosta.

Appi-isä oli jäänyt leskeksi jo viimeisinä työvuosinaan. Hän pärjäili eläkkeelle jäätyään kohtuullisesti, kunnes oma terveys alkoi reistailla. Vihon alussa hän oli jo jonkin aikaa ollut kaupunkinsa kotihoidon asiakas, jolla kävi vakituinen kodinhoitaja. Hän kiintyi kovin tähän ystävälliseen ihmiseen, jolla oli malttia juoda kahvit asiakkaan kanssa, keskustella ja kuunnella asiakkaan nostamia asioita ruokaa tai siistimistöitä tehdessään. Kun systeemiä tehostettiin, asiakkaita alkoivat hoitaa vaihtuvat henkilöt, joiden ajankäyttöä asiakasta kohti valvottiin, appi-isä masentui. Raporteissa toistuivat valitukset päänsärystä, huimauksesta ja rintakivuista. Nitroja ja särkylääkkeitä kului määrättömästi. Kun asiakas sai turvapuhelimen, alkoivat toistuvat sairaalakäynnit. Teho korvasi laadun.

Viimeinen merkintä oli syyskuun lopussa 1989. Muistan sen myöhäisen lauantain saunaillan, kun kaksi poliisia soitti ovikelloa. Aavistin heti mitä heidän asiansa koski, olimmehan käyneet appi-isän luona kerran kuussa kolmen tunnin menomatkan päässä, terveiset löytyivät vihosta. Tieto appi-isän kuolemasta ei yllättänyt, mutta hiljensi. Jälkeen päin ihmettelin vain, että omaisemme kotoa löytänyt kodinhoitaja ei soittanut Toiselle suoraan, vihossahan oli yhteystieto.

Tuosta ajasta on yli kolmekymmentä vuotta. Kehitys vanhusten hoidossa on ollut dramaattinen – huonompaan suuntaan – sen tunnustavat kaikki. Olemmeko aikanamme se sukupolvi, joka ei enää saa apua yhteiskunnalta, jos itse emme pärjää eikä omaisia ole lähellä?

Mainion yrmy kulttuurikriitikko, toimittaja Antti Majander, kolumneerasi aamun Hesarin Näkökulmassa huomioitaan asuntomessukäynnillään Loviisassa. – ”Näyttää siltä, että kirjahyllyn pystyttäminen olisi rikos sisustusarkkitehtuuria vastaan. – En ymmärrä koteja, jotka näyttävät luksuselämän lavasteilta.”

Olen myös pannut merkille, että nykyään arkkitehtuuri tosiaan hakee äärtä ja laitaa. On ikkkunoita katonrajasta lattianrajaan suunnittelijan kynästä, jolle valo ja tyhjä tila ovat ainoa hyväksyttävä sisustuselementti. Toisen piirustamissa umpimielisen näköisissä taloissa on tummanharmaata, jopa mustaa seinää mielin määrin ja siellä täällä postimerkin kokoisia ikkunoita katon rajassa.

No, makujahan on. Ehkä joku asettuu mielellään näihin ikkunalavasteisiin asumaan. Helteellä maisema on pakko peittää säleverhoilla ja ikkunanpesua täytyy oppia rakastamaan. Järkisyitäkin löytyy. Yhteen aikaan vaadittu energiatehokkuus pienensi ikkunoiden kokoa. Ilmeisesti lasitalon piirtäjä ei pidä energian riittävyyttä enää merkittävänä syynä. Nykyään kirjahylly tuntuu olevan niin out, ettei sille tarvita paikkaa, kun ei kukaan enää lue. Pääasia että kaikki av- ja digilaitteet mahtuvat nurkkiin.

Kaikki tosin eivät ’sisusta’ kirjoilla, vaan viihtyvät niiden sisältömaailmassa, haluavat lukea itse lukemaan opittuaan eikä kuunnella, palaavat mielikirjojensa pariin sateisina syyspäivinä ja liukkailla talvikeleillä, jopa uuvuttavina helleviikkoina ilmastointiensa miellyttävässä viileydessä.

16.6. kirjoitin täällä: ”Viisikko vaihtuu nelivaljakoksi, jota ohjastaa myhäilevä setämies, eturivissä hirnuu harja hulmuten ravuri, jossa kyllä on pitelemistä. Takarivissä tilanteen kehitystä seuraa edellisen hallituksen kultivoitunut ja lempeä äitihahmo vierellään nelivaljakon äänetön omatunto. Näillä nyt mennään.”

Sittemmin ovat lehdistön tomerikot tehostaneet poliitikkojen menneisyyden tutkimista sitä mukaa, kun ministerin palkoille päässeet ovat kaksi sormea Kirjalla vannoneet puhuvansa totta ja toimivansa oikein ja kaikessa isänmaan parhaaksi. Tutkiminen on tuottanut jo yhden ministerin eron, hallituksen kaatamisuhkauksen ja pari raskaan sarjan jyrähdystä pääministerin suuntaan. Viimeiset tutkimustulokset ovat havainneet keulaan karanneen ravurin rasistiselta haiskahtavat kavionjäljet samanmielisten kommenttipalstoilta. Yhden jos toisenkin ministeritulokkaan taustoilta on löytynyt inhaa kuonaa, joka on kiireessä jäänyt putsaamatta. Pääministeri, jolla pitäisi olla homma ja foorumi hallussa, on ollut hipihiljaa. Nyt pitäisi kiiruusti terästäytyä ja näyttää kyntensä, jos niitä on ollutkaan.

Mihinköhän näillä mennen päädytään, sopii kai kysyä?

Kun seurasin seitsemän viikon jahkausta hallituksen synnytystalkoissa, arvelin lopputulemasta, että kauankohan tuo pihtisynnytetty sopuparka säilyy. Onnistuivat yllättämään silti. Toinen meistä, joka seuraa somea tietyin vakavasti otettavin osin, totesi tänään, että kas, media on terästäytynyt hoitamaan tiedonjakamisen, asioiden taustoituksen ja henkilökriittisen tutkailun tehtäväänsä! Ja tulosta syntyy oitis. Pääministerin hyväuskoinen lullukointi johtajuudessa ja epäonnistunutta ministerivalintaansa ärhäkkäästi puolustaneen persukellokkaan lommon saanut uskottavuus eivät herätä luottamusta. Kuka näiden puheita vielä uskoo?

Taannoin, kun elämänsä rataa kiitävä poikasemme puhutteli äitiään ja isäänsä vanhuksiksi, vieraantuminen riipaisi ensi kerran. Ei sitä tunne itseään vanhukseksi kohta virasta eläkkeelle jäätyään. (Hetkinen, hupsista, siitähän jäämisestä on jo hyvinkin 17 vuotta!) Olin saanut muistutuksen kuolevaisuudesta jo työuran loppumetreillä, mutta toipunut kohtuullisessa ajassa. En vain tajunnut, että tapahtuma oli jättänyt jälkensä, minkä läheiset olivat havainneet. Omassa käsityksessä vanhuus ja vanhus ovat eri asioita. Ihmistä voi ajatella vanhukseksi vasta 80 vuoden ylityttyä, ajattelin.

Olimme löytäneet eläkeiän mahdollisuudet harrastaa mieleisiään. Kävimme sinfoniakonserteissa, elokuvakerhossa, kokeilimme senioritanssia ja toimimme erilaisissa sosiaalisissa ympyröissä vapaaehtoisina kymmenkunta vuotta. Itse kiinnostuin myös opiskelusta ja taiteesta. Koronapandemian myötä muiden vanhenevien tavoin vieraannuimme normaalista elämästä. Olemme saaneet osamme geeniperimänä vanhuuden bonuksista, niinpä rajoitukset oli otettava vakavasti. Elämä pysähtyi ja hiljeni. Voi sanoa sosiaalisen elämän muuttuneen puhelinkeskusteluiksi ja yksittäisiksi kohtaamisiksi siellä täällä.

Päivärytmi muuttui. Kaupassa käytiin aamuvarhain. Iltapäivänokosten ja kävelylenkin jälkeen istahdettiin television ääreen. Aika pian tajuttiin, että Ylen ja BBC:n uutis- ja ajankohtaisohjelmien lisäksi ei ollut kiinnostavaa katsottavaa, vaikka oli Areenaa ja monia kanavia. Ehdotin kokeiltavaksi maksullisia ja niin päädyttiin Netflixin ja HBO:n draamojen, elokuvien ja sarjojen pariin. Sunnuntaisin haimme jostakin päin Suomea striimatun messun, mikä päivitti käsitystä kirkkomme seurakuntien ’digiloikan’ tasosta ja messujen monenkirjavuudesta. Naispuheenjohtajien viisikon toiminta sai minut kiinnostumaan myös politiikasta.

Somen seuraaminen ei kiinnosta minua, mutta musiikki! Koin, että konserttien kuunteleminen televisiosta ei ollutkaan samalla tavalla sykähdyttävää kuin konserteissa paikalla ollen. Orkesteri tulee liian lähelle ja kuvaus tarjoaa liikaa yksityiskohtia. Se syö kuuntelukokemuksen intensiteettiä ja yhteisöllinen kokemus jää puuttumaan. Usein levyjen kuuntelusta saa enemmän. Sama seikka paljastui radiomessujen eduksi sunnuntaisin, kunnes huomasin, että niidenkin monenkirjava toteutus alkoi häiritä. Pianon ja erilaisten rytmisoittimien käyttö urkujen sijasta ja keskustelun tuominen osaksi messua vieraannutti.  

Kirjasto ainakin on ennallaan, ajattelin. Poimin uteliaana luettavaa uutuushyllyiltä ja silloin tällöin luen klassikoita uudelleen. On vajaa kymmenen suosikkikirjailijaa, joiden uudet teokset hankin omaan hyllyyni, niistä muutama on runoilijoita. Olen niitä, jotka haluavat lukea itse, pitää kirjaa käsissä ja kääntää sivuja. Vieraantuminen ajatuksista, tarinoista, runoista – myös itse kirjoitetuista – olisi minulle lopullinen vieraantuminen elämästä.

Katselin ja kuuntelin hiljaisena uuden oikeistohallituksemme pitkällisen pakerruksen tulosten esittelyä. Luonnollisesti kukin puheenjohtaja oli mielestään pitänyt kunniakkaasti omiensa puolta ja suostunut kompromisseihin maan (ja eturyhmiensä) parasta ajatellen. Ei ollut vaikea hahmottaa, kuka esiintyi voittajana, joka oli puskenut läpi lähes kaikki mitä oli halunnutkin. Hallituksen muodostaja sovitteli sanojaan lopputuloksesta, oli tyytyväinen lähinnä itseensä, eikä avannut ohjelmaa koskevia yksityiskohtia, joista media yritti onkia kommenttia.

Valtakunnalle on siis synnytetty parlamentaarinen hallitus, jonka presidentti pian kättelee toivotellen onnea ja menestystä. Kansalainen toivoo porukalta kykyä yhteistyöhön ja tuloksia. Luvattua ’suunnanmuutosta’ sopii toivoa ja odotella miten ’paikataan’ edellisten hallitusten virheet ja kesken jääneet uudistukset. Nähtäväksi jää, tuleeko Suomi ’kuntoon’ vai onnistutaanko tuhoamaan sekin hyvä, mitä edelliset saivat aikaan.

Viisikko vaihtuu nelivaljakoksi, jota ohjastaa myhäilevä setämies, eturivissä hirnuu harja hulmuten ravuri, jossa kyllä on pitelemistä. Takarivissä tilanteen kehitystä seuraa edellisen hallituksen kultivoitunut ja lempeä äitihahmo vierellään nelivaljakon äänetön omatunto. Näillä nyt mennään.

Olen katsonut tämän ohjelman kahdesti, ensi kerralla järkyttyneenä ja surullisena siitä, miltä omaisten ja heidän hoitajiensa nykyisyys tuntuu ja oman vanhuuden tulevaisuus tässä hyvinvointivaltion imagostaan ylpeilevässä maassa näyttää. Toisella katsomalla tajusin, että kaikki yrittävät parhaansa sillä tavoin kuin sen parhaan ymmärtävät. Joku keksii vanhusten seuraksi erilaisia robotteja, toiset suunnittelevat palvelutaloja ja hoivakoteja, kunnat ostavat yksityisiltä yrityksiltä palveluita, joita eivät kykene itse järjestämään.

Hiukan hämmennyin, kun lähiystäväpiirissäni kukaan muu ei ollut katsonut ohjelmaa. Minusta se oli niin hyvin tehty, että olisi kannattanut. Joku halusi itse nukkumaan, toinen nukutti lastenlasta. Yksi kokeili, muttei päässyt alkua pitemmälle, kun alkoi niin masentaa. Arveltiin, että hoitokriisi on jo hyvin tiedossa, mitä siitä enää jauhaa. Olemme eri paikoissa vanhustenkin hoidon kanssa tekemisissä olleita ammattilaisia. Melkein kaikki ovat jo itsekin ’nauttineet’ nykyisen sotesysteemin palveluja. Luulisi kiinnostavan!

Onko niin, että helpointa on sulkea silmät ja unohtaa? Hyvin nukuttaa, jos omat ja läheisten asiat sattuvat juuri nyt olemaan kohdallaan. Mielellään vastuutamme muita: virkamiehiä, luottamushenkilöitä, poliitikkoja ja päättäjiä, jopa vapaaehtoisia järjestöineen. Emme halua edes tietää! Jos asioista päättävät ja virkavastuiset olisivat yhtä piittaamattomia, mitenkähän huonosti seniorikansalaisten asiat olisivatkaan.

PS. Minulla on mielipide roboteista. Jos minulle tullaan joku päivä tarjoamaan robottia keskustelukaveriksi tai kissaa siliteltäväksi, kysyisin: missä kaikki ihmiset ovat?