Kulttuurieliitti julistettiin kuolleeksi Hesarin Merkintöjä -palstalla. Oxfordissa on tutkittu, että kulttuurin kuluttajia on neljää sorttia: yksi-, kaikki- ja vähäruokaiset sekä passiiviset. Tutkimuksen mukaan ’yksiruokaiset’ käyttävät vain populaarikulttuurin palveluja. ’Vähäruokaiset’ käyttävät vain niukasti kulttuuripalveluja. ’Passiivisia’ ei kiinnosta ja ’kaikkiruokaisille’ kelpaa kaikki hömpästä oopperaan.

Mitähän porukkaa sitä itse edustaisi? Mitä korkeakulttuuri tai populaarikulttuuri tarkalleen ottaen onkaan, pitäisi tietää. Ainakaan kaikkiruokainen en ole, en myöskään e.m. määritelmän mukaan yksiruokainen. Jos korkeakulttuuri on oopperaa, ei juurikaan kiinnosta – jos balettia tai klassista musiikkia, ne kyllä ennen kaikkea muuta. Kirjallisuutta, teatteria, kuvataidetta, tanssitaidetta – kyllä kyllä.  

Eliitti hyväksyy vain korkeakulttuurin ja siihen kuuluakseen pitäisi ilmeisesti olla suurin piirtein kuollut. Kun en siis vielä ole, voin nirsoilla vapaasti ja nauttia valikoidusti myös populaarikulttuurista, jos se on tv-viihdettä, kevyttä musiikkia, musikaaleja, operetteja. Kulttuurinen noutopöytä on mieleeni, siitä voi valita sen mukaan mikä milloinkin sytyttää. Ja sellainenhan pääkaupunkiseutu juuri on: valinnanvaraa riittää.

P.S. Ja populaarikulttuurinen kannanotto: Cheek on ihana!

Analyyttisen psykoterapiakäsityksen mukaan eri puolilla kehoa olevia kiputiloja, etenkin toistuvia, voi olla valaisevaa tarkastella kyseessä olevan elimen perustehtävän kautta.

Mietitään vaikka selkää. Sen perustehtävä rankoineen lihaksineen lienee  toimia raajojen kiinnitysalustana, pitää keho koossa ja ihminen pystyasennossa ja liikkeessä. Selän kiputila saattaa häiritä raajan toimivuutta, jopa pakottaa ihmisen vaakatasoon, jos pystypäisenä kulku ei onnistu. Selkä päättää puolestani, milloin kuormitusta on liikaa ja on aika levätä.  

Aivot ja keskushermosto ovat ihmisen johtokeskus, jossa kehon toimintaa koordinoidaan, lihaksia käskytetään, aistihavaintojen merkitystä analysoidaan ja tunne-elämää säädellään. Kun päätä särkee, kysymys on johtokeskuksen toimintahäiriöstä. Aivokudos sinänsä ei tunne kipua, mutta hermosto hälyttää, jos jokin tehtäväalue ylikuormittuu.

Sydän on kehon perustoimintojen moottori. Verenkiertoa estävä tai vaikeuttava ongelma hälyttää paitsi sydämessä itsessään, myös nopeasti koko elimistössä. Sydämen rytmihäiriö kertoo, että jokin elämässä ei ole balanssissa. Kiputila taas viestittää, että verenkierto on estynyt, jossain on tukos. Sydämen merkitys tunne-elämän symbolina on kuvaava: paljon on särkyneitä sydämiä maailmassa, jossa rakkaus haavoittaa ja hylkäämiset suistavat epätoivoon.

Minulla on herkästi värisevä sydän. Se on pysynyt kohta kaksi vuotta sinusrytmissä lääkityksen tuella sähköisen tahdistuksen jälkeen. Pari viikkoa sitten epärytmi yllättäen palasi eikä asettunut kolmessa päivässä, kuten pitäisi. Päivystävä lääkäri kehotti lisäämään toisen betasalpaaja-annoksen iltaan. Viikon sisällä rytmi rauhoittuikin.  – Hain sitten vastaanottoajan yksityiseltä kardiologilta ja kävin tiedustamassa onko lääkitys nyt kohdallaan. Sydänlääkäri kuunteli rytmiä huolellisesti, katsoi ultrakuvantimella sydämeni syvyyksiin ja sanoi sitten ihanasti: mitään vikaa ei ole, teillä on eläväinen sydän. Hän tarkoitti sydänlihaksen joustavuutta, ikääntyessähän sydänlihas vähitellen jäykistyy. Lääkitykseen tehtiin vain hiukan hienosäätöä aamuöisten värinöiden varalta.

Opettelen kuuntelemaan kipujen viestejä ja jatkan matkaa eläväisellä sydämellä.

Tänään keskustelimme Katupappilassa anteeksiantamisesta pyytämättä. Se kun ei ihan helppoa ole, vaikka haluakin olisi. Joten kuten vielä jalomielisyyttä löytyy, jos loukannut osapuoli riittävän tosissaan pahoittelee sanojaan tai tekojaan ja pyytää anteeksi. Silti voi lipsahtaa tähän loukkuun: annan anteeksi, mutta en unohda. Anteeksianto mitätöityy.

Tämä on niin tuttua: toinen ihminen sanoo jotakin minuun liittyvää. Mitä sanotaan saattaa olla totta, väärinymmärrystä, muka huoletonta leikinlaskua, jopa tahallista ilkeyttä. Miten tahansa, mutta se loukkaa. Toinen ei tajua loukanneensa, ei piittaa tai on mielessään peräti tyytyväinen siitä, että osui ja upposi. Anteeksipyyntöä ei tule.Monelle meistä anteeksi pyytäminen on lähes mahdoton asia. Se vaatii nöyryyttä.

Pitäisikö antaa anteeksi vaikka toinen ei pyydäkään? Miten se on mahdollista? Mietin vaihtoehtoa. Pidän mielessäni kaikki loukkaukset. Kyllä niitä elämän mittaan aika kasa kerääntyy. Loukkausten kasaaminen sen aran kohdan suojaksi, johon sohaisut ovat osuneet, mädännyttää hiljalleen haavan. Se ei parane.

Tekisin itselleni hyvää, jos purkaisin loukkausten kasan ja antaisin anteeksi. Se on vastuunottamista omista haavoista. Kun ne pääsevät paranemaan, tulen vahvemmaksi siitä kohtaa, vaikka arpikin jäisi. Tahallisesti loukannut kantaa puolestaan ylpeytensä taakkaa, joka syövyttää herkkyyden ja eristää ihmisistä.

Kaikki anteeksiantaminen on rakkautta. Se ei tarkoita sitä, ettei esimerkiksi rikoksen uhriksi joutunut saisi hakea oikeutta ja vastuuttaa tekijää. Päinvastoin. Se tarkoittaa jälkien korjaamista, oman sisäisen eheytymisen prosessin saattamista alkuun.

Anoppivitsit tunnetaan, nehän kai ovat erityisesti vävyjen keskinäisiä perushittejä. Saattaa olla, että miniätkin sopivassa seurassa ottavat anopin toilaukset puheeksi. Anoppien sukupolvi taas ei keskustele asiasta kovin avoimesti. Aihe on ilmeisesti tabu. Korkeintaan mainitaan, että suhteet ovat hyvät. Luultavasti pidättyvyys on viisasta. Pelissä kun on paljon, aikuisten lasten perhesopu ja yhteydet lastenlapsiin. Olemme kaikki kuulleet surullisia tarinoita, joissa esimerkiksi erotilanteessa isovanhemmat ja lastenlapset menettävät yhteyden toisiinsa.

Monella ikäiselläni on aikuinen tytär tai useampikin. Kun tyttäret avioituvat, äidistä tulee samassa henkäyksessä anoppi, jolla on vävyjä. Suvun liitännäisjäsenistä saa kukin olla omaa mieltään, kunhan hyväksyy sen, että vävy tai miniä on sen aikuisen lapsen oma valinta, ei äidin tai isän. Edesmennyt äitini ei puhunut vävystä, Toinen oli hänelle ’tyttären hyvä mies’. Veljeni puoliso taas oli äidille miniä. Äiti löysi anoppiutensa siinä kohtaa.

Joskus kuulee sanottavan, että tyttäret tuovat perheeseen poikia ja pojat tyttäriä pariutuessaan. Väitän silti, että vanhempi-lapsi -suhde on omaa lajiaan – vävyt ja miniät ovat siinä suhteessa sivupersoonia. Heillä on omat vanhempansa. Asetelman sisäistäminen helpottaa anoppisuhteen toimimista. Anoppina en helposti ottaisi vastaan vävyltä tai miniältä yhtä suoraa palautetta kuin aikuiselta lapseltani. Miniänä en pitäisi siitä, että appivanhemmat arvostelisivat tapaani toimia oman perheeni asioissa. Neuvoja ei kannata tuputtaa ellei kysytä. Täydellisyyttä ei tarvitse tavoitella puolin eikä toisin, ystävällisyys ja hyväksyntä riittää.

Kokemukseni miniänä olemisesta on kyllä vähäinen. Toisen äiti menehtyi syöpään puoli vuotta esikoisemme syntymän jälkeen ja jäi etäiseksi. Ehdin tavata hänet vain muutamia kertoja heillä tai meillä ja viimeisen kerran sairaalassa. Olin sitten leskeytyneelle appiukolle se ’paras miniä’, koska muita ei ollut. En apeksi häntä koskaan kutsunutkaan, vaan etunimeltä, kunnes hänestä tuli pojillemme Ukkivaari.

Kuten suhteessa omiin tyttäriin, myös suhteessa miniöihin on sukupolviero. Tytär sekä miniä hoitavat kotiaan omalla tavallaan, jossa saattaa olla vaikutteita omalta äidiltä, mutta ratkaisut ovat omia ja niiden pitää saada olla. En puuttuisi tyttäreni ja miniäni taloudenpitoon, vaikka poikia heidän varhaisessa itsenäistymisvaiheessaan äitinä ohjeistinkin. Pidän onnellisena, että nykyään eri sukupolvien asuminen samassa taloudessa on tuiki harvinaista. Välimatka – vaikka lyhytkin – sallii oman elämän vapauden molemmille.  

Tulipa nyt rikottua tabua. Samaa tai eri mieltä saa olla, kuulen mielelläni perustelutkin.

1    Julkihenkilö valitti lehdessä, että hänen luullaan kuolleen, jos hän ei ole mediassa koko ajan. Jakautuneita persoonia on paljon, niiden toinen puoli elää some-elämää, toinen omaa, jos sitä on. Jos on, onko väliä mitä joku jossain luulee?

2   Luin ihmisistä, jotka panevat johonkin instagramiin joka päivä uuden kuvan itsestään ja laskevat tykkääjiä. Ajalle tyypillistä narsismia?  Yhdet yrittävät laulamalla, toiset tanssimalla,  vitsailemalla tai  millä ikinä tavalla pyrkiä näkyville. No, kirjoitanpa minäkin ajatuksiani tänne, tosin tykkääjiä kerjäämättä.  

3   Julkisuuden hallinta? Että osaa miellyttää? Vai ettei tunne tarvetta ottaa kantaa eikä osallistua  kaikkeen mihin kysytään? Eivätkö surkeinta julkisuuden hallintaa osoita kaiken maailman toimittajat, jotka kiusaavat typerillä kysymyksillä säällisiä ihmisiä töissään muka siksi, että lukijalla/kuulijalla/katsojalla on oikeus tietää. Mikä oikeus?

4   Vanhus saa kaatua kotonaan ja maata lattialla vaikka viikon, kun hoitoarvio on tehty ja päätetty, että  kotihoito riittää. Käytännössä se on turvaranneke, ja kymmenen minuutin käynti kerran viikossa. Yksinäisyys kalvaa, apua saa odottaa eikä sitä tule, jos ei muista painaa nappia.

5   Väitöskirjatekstejä kopsataan suoraan netistä, muotoilijat hyödyntävät surutta vastaantulleita ideoita ja bisneksissä loukataan patenttejakin. Halpamaissa tehdään halpoja kopioita mistä tahansa, mikä myy.  Mikä on plagioimista, mikä siteerausta, hyväksyttävää lainailua tai inspiroitumista toisten töistä – rajat hämärtyvät. Vahtikoiriksi ei ole halukkaita ja ideoistaan mustasukkaiset vinkuvat omakseen kuvittelemansa tontin reunoilla. Koska elämä näyttää jo suurelta osin siirtyneen nettiin, virtuaalimarkkinat ovat auki taivasta myöten. Siitä vain kopioimaan.

Ystävä miettii  syntymänsä seuraavaa merkkipaalua. Joko olisi aika kirjoittaa vanhuudesta, millaisin aatoksin sitä kohti tässä mennään. Toinen ystävä myöhäisiän muuttokaaoksen keskellä seuloo elämänkorkuisten tavarakasojen merkitystä ja sitä mahtuuko itse enää mukaan huoneisiinsa. Kolmas ystävä miettii arjen realiteetteja ikääntyvän puolison sairauden näkökulmasta. Elämänmuutoksen viimaiset  ensi väreet käyvät mielessä.

Itse kuhkin vuodenaikapuuhissani sekä toimissa ja harrastuksissa, joihin olen sitoutunut. Toisinaan sytyn ihmisten tapaamisesta, toisinaan tunnen ohutta ja ohimenevää halua kaivautua odottamaan, että lumi kinostuu pesän ylle. Tajusin tänään, ettei se riipu iästä. Se on perusluonnetta.

Kysyin muutamilta eläkeläisiltä vanhusten viikon alkajaisiksi: milloinka alkaa vanhuus?  Ehdotettiin 70 tai 80 ikävuotta. Eräs aktiivinen kahdeksankymppinen mies tuumi, ettei se riipu iästä eikä rypyistä vaan ’pollasta’. Muuan eläkeläisrouva ilmoitti suureen ääneen: ”Minä en kuulkaa ole mikään nynnerömummo, minä osallistun kaikkeen, mikä kiinnostaa ja jos ei kiinnosta, sanon sen päin naamaa. Minun lapset on viiskymppisiä ja ne on nynnerömpiä kuin minä.”

Mietin, siitäkö vanhuus alkaa, kun joka puolella kohkaava lajitoveri tai nuoremmat sukupolvet määrittelevät sinut nynnerömummoksi. Ei kai? Jospa siitä, kun osallistumisen kynnys aikanaan nousee itselle syystä tai toisesta ylittämättömän korkeaksi. Kun elämää kyllikseen saatuaan tuntee halua luovuttaa, väsyy kiinnostumaan uusista asioista? Ei kai vanhuus mikään sairaus ole, eikö vain täyttyvän elämän kaunis ilta?

Ihmisen lapsi ei synny tyhjiöön, valtaamattomaan tilaan maailmankaikkeudessa. Jos syntyisi, olisivatko mahdollisuudet silti rajattomat?  

Mihin päädyt, sitä et itse täysin päätä, sen määräävät osaksi syntymäsi peruskoordinaatit. Maailman kolkka, yhteiskunta ja vallitseva kulttuuri, biologisten vanhempien jälkeläiselleen tarjoama geenikartta, kasvuvuodet.

Alkuasetelman reunaehtojen läpi omaan suuntaansa ponnistelevat yksilöt ovat harvassa, suurin osa jää kulkemaan näköpiirissä olevaa tulevaisuutta kohti mutkitellen, ajelehtien tai sinnitellen.

Moni hukkaa eri syistä mahdollisuuksia, jotka ovat tarjolla. Onnenpoikia on vähänlaisesti, vajoava pelastuu kasvu-uralle, jos joku voimavaraisempi yksilö näkee hänet ja tarjoaa toivoa ruokkivan tuen.

Ihmislapsen odotettavissa oleva elinikä näyttää hiljalleen pitenevän. Riittääkö elämän tarkoitukseksi selviytyä hengissä mahdollisimman pitkään? Riittääkö sekään, että itselle sattuivat käteen hyvät kortit?

Kuvittelin joskus, että lapsi kasvaa itsestään, vanhemman tehtävä on mahdollistaa, ohjata ja tukea kasvua. Nykyään näyttää siltä, että vanhemmat kokevat tehtäväkseen valmentaa lasta kilpailemaan parhaasta paikasta auringossa ja osaamaan asiat ennen aikojaan.  – Riittääkö kaikille ensimmäisiä sijoja?  

*

Ei ole helppoa olla opettaja. Haluaisi aidosti jakaa tietoa ja ohjata tiedon lähteille, innostaa ja innostua. On saanut siihen parhaan mahdollisen valmennuksenkin. Vaan todellisuudessa pitäisi saada kaikesta muusta kiinnostuneemmat tai mistään kiinnostumattumattomat oppilaat miten kuten pysymään agendalla tai edes luokassa. Pitäisi osata hallita kaoottista laumaa, jossa aina joku riehakoi niin, ettei toistenkaan oppimisesta mitään tule. Pitäisi sietää henkilöönsä kohdistuvaa irvailua provosoitumatta. Keinotkin on, mutta saako niitä käyttää.  – Kuinka kauan meillä on opettajia tätä menoa?

*

Vanhus puhkesi puhumaan maattuaan viisi vuotta mykkänä petissään, meluaa iltapäivälehden lööppi. Tämän ihmeparanemisen sai aikaan lääkäri, joka ymmärsi hallitusti purkaa liiallisen ja tarpeettoman lääkityksen.  – Mitenköhän paljon meidän vanhainkodeissamme ja vuodeosastoillamme makailee hiljaisiksi lääkittyjä muumioita elävien vanhusten paikoilla?

*

Aihe muhii mielessä ja hämmentää. Mediassa keskustellaan sukupuolien tunnusmerkistöstä; väitellään siitä, onko sukupuolia kaksi, kolme vai ehkä enemmän – tai onko sukupuolia lopulta ollenkaan. Sanana sukupuoli saattaisi edellyttää lähtökohtaisesti kahta tunnusmerkistöltään toisilleen vastakkaista ominaisuutta. Toisaalta voihan sukupuoli olla myös monipuolinen. Maskuliini-feminiini akselilla on muutakin kuin ääripäät. Ihmisen sisäinen tunnetietoisuus omasta sukupuolestaan voi poiketa geenisummauksesta tai habituksesta.

Samaa sukupuolta olevien liitot on jo hyväksytty yhteiskunnallisesti rekisteröitäviksi, mutta erilaisten liittojen (avoliitto, avioliitto, rek.parisuhde) epätasa-arvo löytyy perintökaarioikeudesta. Testamentin teolla perintöasia hoituisi, mutta kun se ei tule osapuolien mieleenkään tai jää muusta syystä tekemättä. Moni hyväuskoinen on kokenut epämiellyttävän yllätyksen pitkäaikaisenkin avokumppanin kuoleman jälkeen oikeuksiaan selvitellessään.

Sukupuolineutraalin avioliiton puolesta mobilisoitu kansalaisadressi on periaatteessa positiivinen tahdonilmaisu tasa-arvon puolesta. En silti laita nimeäni siihen. Minusta sukupuoliasiat ovat länsimaisissa yhteiskunnissa hämmennyksen tilassa eikä semmoisessa pitäisi tehdä äkkinäisiä ratkaisuja. Itseäni hämmentää, että vaikka tahtoisin, en kykene ymmärtämään ihmistä, jonka sukupuoli-identiteetti on hämärä tai vaihtuva. Olen syntynyt tyttövauvana, kasvanut tytöstä naiseksi tuntematta missään vaiheessa epävarmuutta naiseudestani. Ei se ole ylpeyden aihe, se vain on niin. Sekö estää ymmärtämästä? Ei se minusta ole pelottavaa tai omituista, että ihminen rakastuu sukupuolisesti kaltaiseensa. Ilman muuta pitää olla oikeus sukupuolesta riippumatta valita ihminen, jonka kanssa haluaa elää. Miksi siis ei olisi samat oikeudet yhteiskunnassa sukupuolesta riippumatta? Rekisteröity liitto on jonkinlainen tae siitä, että pari on tosissaan.

Sitten ovat vielä tuhatvuotisten perinteidensä ja teologisen liikkumavaransa vankina elävät vanhat kirkot, joilla on perinteinen oikeus vihkiä avioliittoon. Sukupuoliasiat muhivat kirkoissakin, hämmentävät ja nostavat rintamalinjoja. Kuudes käsky tai jokin irrallinen raamatunlause ei sellaisenaan käy sukupuoliasioiden ohjeeksi tässä ajassa, niinkuin ei mikään, mikä vaatii selitysteosta ollakseen ymmärrettävää. Toisella laidalla kirkkoja poteroidutaan laput silmillä menneisiin – toisella lähdetään pioneerihengessä raivaamaan uutta polkua eteen tulleeseen ryteikköön.

Kyllä minua hämmentää myös oman kirkkoni jyrkkyys ja hitaus seurata ajan merkkejä. En halua itse poteroitua mielipidetasolla, vaikka avioliitto on minullekin yhä tunnetasolla nimenomaan miehen ja naisen liitto, tulevien sukupolvien kehdoksi tarkoitettu. Luterilaisen kirkon päätös, homoparien puolesta rukoilemisen ja siunaamisen salliminen, on omituinen kompromissi sekavan muutosvaiheen pyörteissä. Eikö selvintä olisi liittojen rekisteröinnin keskittäminen maistraatteihin ja kaikkien kirkollista siunausta haluavien parien kohtelu samalla tavalla omissa kirkoissaan? Vanhojen kirkkojen (ortodoksinen, katolinen) avioliittokäsitys on sakramenttiluonteinen, niinpä sen muuttaminen on teologisesti ilmeisen mahdotonta. Jumissa siis ollaan.  

Pääministeri Kataisen tunnetun manööverin innoittamana kaivoin kirjastostamme esiin Pekka Himaset. Opusten ajatukset alkoivat kohta tuntua jotenkin tutuilta. Pääministeri on ihan ilmeisesti löytänyt oman gurunsa! HIMeros (2008)on kirjoitettu jäykkään dialogimuotoon, jolla on tietysti filofiset perusteensa, mutta joka ei mielestäni toimi kovin hyvin kirjassa. Kukoistuksen käsikirjoitus on hyvin strukturoitu teos ja antaa paitsi ideoita myös käytännön ehdotuksia. Siinä perustellaan mm. Aalto-yliopiston resepti vastaansanomattomalla ja ymmärrettävällä tavalla. Myös Guggenheim on Himasessa löytänyt puolestapuhujansa. Kirjat paljastavat myös huimat ajatusfäärit, joihin voi yltää, kun ei tarvitse piitata innovaatioiden kustannuksista ja elämän realiteeteista. Oivallista ajatussäkenöintiä löytyy molemmista teoksista.

”Tiedonjanoa ei voi sammuttaa ankkuroitumalla johonkin valmiiseen järjestelmään, vaan on mentävä kohti tuntematonta. On tietenkin samalla pidättäydyttävä purjehtimasta tiedon valtamerellä liian kauaksi tunnetusta rannasta. Tutkin aina ensin kahluupaikkaa matkan päästä; jos havaitsen veden liian syväksi kokoiselleni, pysyn rannalla. Kaukaiset meret pelottavat minua pimeydellään ja salakareillaan. Järki on ainoa valoni – en syöksy uhkarohkeasti sinne, missä se ei valaise majakkana riittävästi.”                              HIMeros, s.26-27

Ihmettelen Pekka Himasen persoonaan kohdistuvan kaunan ja vähättelyn määrää sosiaalisessa mediassa. Tekee mieli kysyä lyttääjiltä, mikä on teidän reseptinne? Onko parempia ehdotuksia?