Ihmisen lapsi ei synny tyhjiöön, valtaamattomaan tilaan maailmankaikkeudessa. Jos syntyisi, olisivatko mahdollisuudet silti rajattomat?  

Mihin päädyt, sitä et itse täysin päätä, sen määräävät osaksi syntymäsi peruskoordinaatit. Maailman kolkka, yhteiskunta ja vallitseva kulttuuri, biologisten vanhempien jälkeläiselleen tarjoama geenikartta, kasvuvuodet.

Alkuasetelman reunaehtojen läpi omaan suuntaansa ponnistelevat yksilöt ovat harvassa, suurin osa jää kulkemaan näköpiirissä olevaa tulevaisuutta kohti mutkitellen, ajelehtien tai sinnitellen.

Moni hukkaa eri syistä mahdollisuuksia, jotka ovat tarjolla. Onnenpoikia on vähänlaisesti, vajoava pelastuu kasvu-uralle, jos joku voimavaraisempi yksilö näkee hänet ja tarjoaa toivoa ruokkivan tuen.

Ihmislapsen odotettavissa oleva elinikä näyttää hiljalleen pitenevän. Riittääkö elämän tarkoitukseksi selviytyä hengissä mahdollisimman pitkään? Riittääkö sekään, että itselle sattuivat käteen hyvät kortit?

Kuvittelin joskus, että lapsi kasvaa itsestään, vanhemman tehtävä on mahdollistaa, ohjata ja tukea kasvua. Nykyään näyttää siltä, että vanhemmat kokevat tehtäväkseen valmentaa lasta kilpailemaan parhaasta paikasta auringossa ja osaamaan asiat ennen aikojaan.  – Riittääkö kaikille ensimmäisiä sijoja?  

*

Ei ole helppoa olla opettaja. Haluaisi aidosti jakaa tietoa ja ohjata tiedon lähteille, innostaa ja innostua. On saanut siihen parhaan mahdollisen valmennuksenkin. Vaan todellisuudessa pitäisi saada kaikesta muusta kiinnostuneemmat tai mistään kiinnostumattumattomat oppilaat miten kuten pysymään agendalla tai edes luokassa. Pitäisi osata hallita kaoottista laumaa, jossa aina joku riehakoi niin, ettei toistenkaan oppimisesta mitään tule. Pitäisi sietää henkilöönsä kohdistuvaa irvailua provosoitumatta. Keinotkin on, mutta saako niitä käyttää.  – Kuinka kauan meillä on opettajia tätä menoa?

*

Vanhus puhkesi puhumaan maattuaan viisi vuotta mykkänä petissään, meluaa iltapäivälehden lööppi. Tämän ihmeparanemisen sai aikaan lääkäri, joka ymmärsi hallitusti purkaa liiallisen ja tarpeettoman lääkityksen.  – Mitenköhän paljon meidän vanhainkodeissamme ja vuodeosastoillamme makailee hiljaisiksi lääkittyjä muumioita elävien vanhusten paikoilla?

*

Aihe muhii mielessä ja hämmentää. Mediassa keskustellaan sukupuolien tunnusmerkistöstä; väitellään siitä, onko sukupuolia kaksi, kolme vai ehkä enemmän – tai onko sukupuolia lopulta ollenkaan. Sanana sukupuoli saattaisi edellyttää lähtökohtaisesti kahta tunnusmerkistöltään toisilleen vastakkaista ominaisuutta. Toisaalta voihan sukupuoli olla myös monipuolinen. Maskuliini-feminiini akselilla on muutakin kuin ääripäät. Ihmisen sisäinen tunnetietoisuus omasta sukupuolestaan voi poiketa geenisummauksesta tai habituksesta.

Samaa sukupuolta olevien liitot on jo hyväksytty yhteiskunnallisesti rekisteröitäviksi, mutta erilaisten liittojen (avoliitto, avioliitto, rek.parisuhde) epätasa-arvo löytyy perintökaarioikeudesta. Testamentin teolla perintöasia hoituisi, mutta kun se ei tule osapuolien mieleenkään tai jää muusta syystä tekemättä. Moni hyväuskoinen on kokenut epämiellyttävän yllätyksen pitkäaikaisenkin avokumppanin kuoleman jälkeen oikeuksiaan selvitellessään.

Sukupuolineutraalin avioliiton puolesta mobilisoitu kansalaisadressi on periaatteessa positiivinen tahdonilmaisu tasa-arvon puolesta. En silti laita nimeäni siihen. Minusta sukupuoliasiat ovat länsimaisissa yhteiskunnissa hämmennyksen tilassa eikä semmoisessa pitäisi tehdä äkkinäisiä ratkaisuja. Itseäni hämmentää, että vaikka tahtoisin, en kykene ymmärtämään ihmistä, jonka sukupuoli-identiteetti on hämärä tai vaihtuva. Olen syntynyt tyttövauvana, kasvanut tytöstä naiseksi tuntematta missään vaiheessa epävarmuutta naiseudestani. Ei se ole ylpeyden aihe, se vain on niin. Sekö estää ymmärtämästä? Ei se minusta ole pelottavaa tai omituista, että ihminen rakastuu sukupuolisesti kaltaiseensa. Ilman muuta pitää olla oikeus sukupuolesta riippumatta valita ihminen, jonka kanssa haluaa elää. Miksi siis ei olisi samat oikeudet yhteiskunnassa sukupuolesta riippumatta? Rekisteröity liitto on jonkinlainen tae siitä, että pari on tosissaan.

Sitten ovat vielä tuhatvuotisten perinteidensä ja teologisen liikkumavaransa vankina elävät vanhat kirkot, joilla on perinteinen oikeus vihkiä avioliittoon. Sukupuoliasiat muhivat kirkoissakin, hämmentävät ja nostavat rintamalinjoja. Kuudes käsky tai jokin irrallinen raamatunlause ei sellaisenaan käy sukupuoliasioiden ohjeeksi tässä ajassa, niinkuin ei mikään, mikä vaatii selitysteosta ollakseen ymmärrettävää. Toisella laidalla kirkkoja poteroidutaan laput silmillä menneisiin – toisella lähdetään pioneerihengessä raivaamaan uutta polkua eteen tulleeseen ryteikköön.

Kyllä minua hämmentää myös oman kirkkoni jyrkkyys ja hitaus seurata ajan merkkejä. En halua itse poteroitua mielipidetasolla, vaikka avioliitto on minullekin yhä tunnetasolla nimenomaan miehen ja naisen liitto, tulevien sukupolvien kehdoksi tarkoitettu. Luterilaisen kirkon päätös, homoparien puolesta rukoilemisen ja siunaamisen salliminen, on omituinen kompromissi sekavan muutosvaiheen pyörteissä. Eikö selvintä olisi liittojen rekisteröinnin keskittäminen maistraatteihin ja kaikkien kirkollista siunausta haluavien parien kohtelu samalla tavalla omissa kirkoissaan? Vanhojen kirkkojen (ortodoksinen, katolinen) avioliittokäsitys on sakramenttiluonteinen, niinpä sen muuttaminen on teologisesti ilmeisen mahdotonta. Jumissa siis ollaan.  

Pääministeri Kataisen tunnetun manööverin innoittamana kaivoin kirjastostamme esiin Pekka Himaset. Opusten ajatukset alkoivat kohta tuntua jotenkin tutuilta. Pääministeri on ihan ilmeisesti löytänyt oman gurunsa! HIMeros (2008)on kirjoitettu jäykkään dialogimuotoon, jolla on tietysti filofiset perusteensa, mutta joka ei mielestäni toimi kovin hyvin kirjassa. Kukoistuksen käsikirjoitus on hyvin strukturoitu teos ja antaa paitsi ideoita myös käytännön ehdotuksia. Siinä perustellaan mm. Aalto-yliopiston resepti vastaansanomattomalla ja ymmärrettävällä tavalla. Myös Guggenheim on Himasessa löytänyt puolestapuhujansa. Kirjat paljastavat myös huimat ajatusfäärit, joihin voi yltää, kun ei tarvitse piitata innovaatioiden kustannuksista ja elämän realiteeteista. Oivallista ajatussäkenöintiä löytyy molemmista teoksista.

”Tiedonjanoa ei voi sammuttaa ankkuroitumalla johonkin valmiiseen järjestelmään, vaan on mentävä kohti tuntematonta. On tietenkin samalla pidättäydyttävä purjehtimasta tiedon valtamerellä liian kauaksi tunnetusta rannasta. Tutkin aina ensin kahluupaikkaa matkan päästä; jos havaitsen veden liian syväksi kokoiselleni, pysyn rannalla. Kaukaiset meret pelottavat minua pimeydellään ja salakareillaan. Järki on ainoa valoni – en syöksy uhkarohkeasti sinne, missä se ei valaise majakkana riittävästi.”                              HIMeros, s.26-27

Ihmettelen Pekka Himasen persoonaan kohdistuvan kaunan ja vähättelyn määrää sosiaalisessa mediassa. Tekee mieli kysyä lyttääjiltä, mikä on teidän reseptinne? Onko parempia ehdotuksia?

Michael Baranin kirjoittama ja ohjaama näytelmä ”Aie” Kansallisteatterin Willensaunassa on ollut loppuunmyyty ilta toisensa jälkeen. Myyntiä lienevät edesauttaneet eniten yleisön rakastamat seniorinäyttelijät Seela Sella ja Ismo Kallio, mutta näytelmän juonen kannalta oleellisena myötäparina ovat lahjakas Kreeta Salminen ja aina luotettava Markku Maalismaa sekä Olli Kortekankaan säveltämä vahva musiikki, jota tulkitsi Jukka Nykänen.

Willensauna ei ole kovin mukava teatteritila ainakaan yleisön kannalta. Yleisön lämpiö on äärimmäisen ahdas, salissa on synkkää. Ihmiset haahuilevat puolipimeässä paikkaansa etsiskellen ja tuolit puuduttavat istujansa.  Kimmo Viskarin viitteellinen lavastus ei juuri silmänruokaa tarjoa. Näytelmässä ei ole väliaikaa ja kaikki esittäjät ovat koko ajan näyttämöllä. Juonen kuljetus siirtyilee vuorotellen parilta toiselle, toisen parin muuttuessa siksi ajaksi suolapatsaaksi. Ei oikein onnistunut ratkaisu, kokonaisuus tuntui laahaavalta ja ponnettomalta.

Näytelmän teksti on kyllä ajatuksia herättävä puheenvuoro ihmisarvosta, rakkaudesta ja pettymyksestä, ihmisen oikeudesta päättää elämästään. Ja Seela Sella on oma hurmaava itsensä!

Leffakerhossa nähtiin Oliver Assayasin elokuva L’heure d’été, Kesähetket, tyypillinen hienovireinen ranskalaiselokuva vuodelta 2008, pääosissa Juliette Binoche, Charles Berling ja Jérémie Renier. Elokuva houkutteli miettimään sukupolvien arvostuksia, esineiden tunnearvoja ja taloudellisia arvoja sekä muistojen merkitystä.

Elokuvan alussa oli koskettava kuvaus vanhuuden yksinäisyydestä. Äidin 75-vuotispäivänä koolle tulleet perilliset olivat jonkin aikaa lapsineen ja puolisoineen meluisasti läsnä ja lähtivät sitten huojentuneina kaikki yhtaikaa tahoilleen. Äiti jäi yksin talonsa rappusille katsomaan heidän jälkeensä tietäen, ettei ainakaan vuoteen näe kauimpana asuvia lapsistaan ja lapsenlapsistaan. Hiljaisuus ja tyhjyys oli riipaiseva.

Äiti yritti puhua vanhimmalle, Pariisissa asuvalle pojalleen, mitä toivoisi talolle ja tavaroille tehtävän kuolemansa jälkeen, mutta poika vaivaantui ja esteli, etteivät kuolemapuheet ole ajankohtaisia. Äiti kuoli sitten myöhemmin äkisti eikä sopivaa aikaa koskaan ehtinyt tulla. Kolmen perillisen näkemykset perintöasioista olivat erilaiset ja kompromissi jätti kaikki jollakin tavalla tyytymättömiksi. Perintövero hajotti taiteilijakodin arvotavarat ympäri maailmaa huutokauppakamarien kautta keräilijöille ja museoiden kokoelmiin, koska kenelläkään perillisistä ei ollut varaa lunastaa kokonaisuutta. Pelkkä talo ja miljöö lähellä Pariisia ei enää jaksanut koota eri maanosiin asettuneita perillisiä yhteen sen jälkeen, kun äiti oli kuollut. Talo elää ihmisissään ja tavaroissaan, kun ne ovat poissa, kuolee talokin. Sitäkin mietin, että tavarat saavat funktiotaan suuremman merkityksen siitä, kuka ne on omistanut tai suunnitellut. Kukin aika luo merkityksen tavaroilleen.

Kirkosta eroamishalukkaat ovat taas saaneet oivan impulssin ja ateistien kampanja positiivisen piikin tilastoihinsa. Että demonien manaajat saavat ihan vapaasti mellastaa kirkoissa lippuja liehutellen – eihän semmoista voi hyväksyä. Ei voikaan, mutta reaktio ei osu maaliin. 

Taannoin pidin omassa seurakunnassani pyydetyn puheenvuoron aiheesta miksi kuulun kirkkoon. Siinä sanoin mm. että arvostan kirkossamme sitä, että perinteisten ja uudempien herätysliikkeiden korostuksissaan eroavat raamatuntulkinnat mahtuvat elämään kirkossa rinnakkain. Uskon kohde on kuitenkin kaikilla sama kolmiyhteinen Jumala ja usko perustuu samaan pyhään kirjaan, raamattuun. Kirkko ei mittaa jäsentensä uskon määrää ja laadunkin arviointi jätetään Jumalalle. On kuitenkin selvää, että erilaisten ilmiöiden ja korostusten kenttää on koko ajan arvioitava. Se on piispojen, papiston ja valistuneiden maallikkojen tehtävä. Joku taho ei ole tässä hoitanut tehtäväänsä.

Ykköstv:n maanantaisen MOT-ohjelman esiin nostama Jalovaara-ilmiö hätkähdytti. Tuntuu todella erikoiselta, että kuvatun kaltaista menoa sallitaan kirkon tiloissa kritiikittömästi. Kävi ilmi, että hiippakuntien tasolla asiassa on oltu hyvässä uskossa ja umpiunessa. Helsingin hiippakunnan dekaani kommentoi: ”Tämä asia ei ole ollut meillä tiedossa. Vastuu kuuluu paikallisseurakuntien kirkkoherroille.” Teologisesti oppimattoman, raamattuaan kirjaimellisesti tulkitsevan maallikkosaarnaajan opetus ja toiminta on kenties alkanut vilpittömästi ja hyvässä uskossa, mutta saanut jatkua seurannatta ja vinoutua kaikessa rauhassa. Toimintaan liittyy lahjoituksina kerättyä rahaa ja myös hengellistä valtaa, jonka parantaja-saarnaaja on ominut mm. ilmoittamalla tunnistavansa milloin henkilö, jonka puolesta rukoillaan, on jonkin demonin vallassa.

En ole itse teologisesti pätevä arvioimaan Jalovaaran julistuksen yksityiskohtia, mutta sairauksien lääketieteelliseen hoitoon perehtyneenä ja itsekin potilaana olleena kauhistun opetusta, jonka mukaan sairaus on demoneista ja lääkkeet avaavat pahoille hengille väylän ihmiseen. Onneksi muutamat piispat ovat jo jämäköityneet ottamaan kantaa tähän opetukseen ja sanoutuneet irti siitä. Olisiko syytä myös ohjeistaa paikallisseurakuntien kirkkoherroja, joilla näyttää olevan ihmeen paljon valtaa ja vähän vastuuntuntoa tämmöisten ilmiöiden suhteen?

Surullisinta tässä on, ei niinkään ne eropiikit, vaan se, että Jalovaara jakaa mielipiteitä kirkon sisällä. Osa väestä näyttää poteroituvan puolustamaan Jalovaaran toimintaa käyttäen perusteena raamattua ja sen ajan käsitystä sairauksista. Kirjaimellinen raamatuntulkinta saattaa johtaa eksegetiikkaan perehtymättömän harhapoluille. Harhaopeille tyypillistä onkin, että ne aiheuttavat hajaannusta hengellisissä yhteisöissä ja kirkossa.   

Nyt viimeistään on myönnettävä, että urheilu ei ole raitista eikä varsinkaan reilua. Kilpahiihdosta murskasi ilon vuosientakainen häpeä, joka ei unohdu. Huipputason jalkapallomatseja, joita Suomessakin sadattuhannet innokkaasti seuraavat, ostetaan ja myydään. Ja mikä pahinta, nyt jääkiekkopeleihin pesiytynyt tuhoisa syöpäläinen, kaukaloväkivalta, on ryöpsähtänyt katsojan silmille. Ei pelkästään pelaajien rikollinen toiminta kaukalossa, myös käsittämättömän lepsu  tuomarointi ja jääkiekkopomojen vähättelevä suhtautuminen. Kuuluu vai lajin luonteeseen. Minua oksettaa.

Leffakerhon tämän kevään kolmas elokuva oli maagisen realismin huima taidonnäyte, ja jälleen oli nainen ohjaajana. Sanokaa minun sanoneen, naisohjaajilla on oma, erityinen, herkkyydessään ylittämätön touch’insa aiheeseensa. Leffafriikit ja -kriitikot vain enimmäkseen ovat miehiä ja tuntuvat arvostavan miesohjaajien karua näkökulmaa elämään. No, leffakerhon Mr Leffa eli Timo on poikkeus, jolla on silmää ja sydäntä myös naisen virittämälle tarinalle katsottavaa valitessaan.

Elokuvan tarina on kertomus surusta ja selviytymisestä. Perheessä on kolme poikaa ja tytär, on hutera talo ja pihassa valtava puu. Järkyttävää on seurata miten äiti ensin lamaantuu ja lapset ponnistelevat eteen päin, kun isä äkisti kuolee. He selviytyvät! Kun Australian rannikolle tyypillinen myrsky raivollaan rikkoo kaiken ja lopuksi kaataa puunkin, pääsevät lapset muistoistaan ja äiti uskaltaa irrottautua uuteen elämänvaiheeseen. Kaunis ja koskettava elokuva.

Leidikvartettimme oli koolla pitkästä aikaa ja sukelsi Kampintorin sykkeestä syvälle korpimetsän maisemiin. Voi vain kuvitella mikä valtava määrä metsissä samottuja kilometrejä ja tunteja on kulunut Hannu Siitoselta ja Mikko Pölläseltä, jotka luontodokumentin ovat kuvanneet.  Tavallinen metsäretkeilijä ei pääse näkemään arkoja villieläimiä luontaisessa ympäristössään sillä tavalla kuin hän, joka jaksaa ja taitaa odotella kameroineen tietämillään pesäpaikoilla. Kiitos Hannu ja Mikko, että toitte nämä elämykset kaikkien nautittavaksi.

Minua viehätti kovin myös Panu Aaltion säveltämä tunteikas musiikki ja elokuvan kehyskertomus, jossa avattiin muinaisia suomalaisia metsään liittyviä tarinoita. Linnut olivat metsän eläinmaailman pääosassa, mutta myös pieniä ja isoja nelijalkaisia sekä hyönteisten ja matelijoiden touhuja nähtiin. Metsän vuodenajat tulivat kauniisti esiin. Erityisen ihastuttava on talvinen metsä lumiasussaan. Ukkosrintaman nousu ja salamatulitus oli suorastaan henkeäsalpaavaa katsottavaa.