Aihe muhii mielessä ja hämmentää. Mediassa keskustellaan sukupuolien tunnusmerkistöstä; väitellään siitä, onko sukupuolia kaksi, kolme vai ehkä enemmän – tai onko sukupuolia lopulta ollenkaan. Sanana sukupuoli saattaisi edellyttää lähtökohtaisesti kahta tunnusmerkistöltään toisilleen vastakkaista ominaisuutta. Toisaalta voihan sukupuoli olla myös monipuolinen. Maskuliini-feminiini akselilla on muutakin kuin ääripäät. Ihmisen sisäinen tunnetietoisuus omasta sukupuolestaan voi poiketa geenisummauksesta tai habituksesta.

Samaa sukupuolta olevien liitot on jo hyväksytty yhteiskunnallisesti rekisteröitäviksi, mutta erilaisten liittojen (avoliitto, avioliitto, rek.parisuhde) epätasa-arvo löytyy perintökaarioikeudesta. Testamentin teolla perintöasia hoituisi, mutta kun se ei tule osapuolien mieleenkään tai jää muusta syystä tekemättä. Moni hyväuskoinen on kokenut epämiellyttävän yllätyksen pitkäaikaisenkin avokumppanin kuoleman jälkeen oikeuksiaan selvitellessään.

Sukupuolineutraalin avioliiton puolesta mobilisoitu kansalaisadressi on periaatteessa positiivinen tahdonilmaisu tasa-arvon puolesta. En silti laita nimeäni siihen. Minusta sukupuoliasiat ovat länsimaisissa yhteiskunnissa hämmennyksen tilassa eikä semmoisessa pitäisi tehdä äkkinäisiä ratkaisuja. Itseäni hämmentää, että vaikka tahtoisin, en kykene ymmärtämään ihmistä, jonka sukupuoli-identiteetti on hämärä tai vaihtuva. Olen syntynyt tyttövauvana, kasvanut tytöstä naiseksi tuntematta missään vaiheessa epävarmuutta naiseudestani. Ei se ole ylpeyden aihe, se vain on niin. Sekö estää ymmärtämästä? Ei se minusta ole pelottavaa tai omituista, että ihminen rakastuu sukupuolisesti kaltaiseensa. Ilman muuta pitää olla oikeus sukupuolesta riippumatta valita ihminen, jonka kanssa haluaa elää. Miksi siis ei olisi samat oikeudet yhteiskunnassa sukupuolesta riippumatta? Rekisteröity liitto on jonkinlainen tae siitä, että pari on tosissaan.

Sitten ovat vielä tuhatvuotisten perinteidensä ja teologisen liikkumavaransa vankina elävät vanhat kirkot, joilla on perinteinen oikeus vihkiä avioliittoon. Sukupuoliasiat muhivat kirkoissakin, hämmentävät ja nostavat rintamalinjoja. Kuudes käsky tai jokin irrallinen raamatunlause ei sellaisenaan käy sukupuoliasioiden ohjeeksi tässä ajassa, niinkuin ei mikään, mikä vaatii selitysteosta ollakseen ymmärrettävää. Toisella laidalla kirkkoja poteroidutaan laput silmillä menneisiin – toisella lähdetään pioneerihengessä raivaamaan uutta polkua eteen tulleeseen ryteikköön.

Kyllä minua hämmentää myös oman kirkkoni jyrkkyys ja hitaus seurata ajan merkkejä. En halua itse poteroitua mielipidetasolla, vaikka avioliitto on minullekin yhä tunnetasolla nimenomaan miehen ja naisen liitto, tulevien sukupolvien kehdoksi tarkoitettu. Luterilaisen kirkon päätös, homoparien puolesta rukoilemisen ja siunaamisen salliminen, on omituinen kompromissi sekavan muutosvaiheen pyörteissä. Eikö selvintä olisi liittojen rekisteröinnin keskittäminen maistraatteihin ja kaikkien kirkollista siunausta haluavien parien kohtelu samalla tavalla omissa kirkoissaan? Vanhojen kirkkojen (ortodoksinen, katolinen) avioliittokäsitys on sakramenttiluonteinen, niinpä sen muuttaminen on teologisesti ilmeisen mahdotonta. Jumissa siis ollaan.  

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site is protected by reCAPTCHA and the Google Privacy Policy and Terms of Service apply.