Viime keväänä näihin aikoihin ihmettelin ohjelmaa, joka esitteli muutamien kuolevien ihmisten jättämiä  videoviestejä läheisilleen. Tänä keväänä Femmalla on esitetty Ruotsin tv:n keskusteluohjemaa Annas eviga, jossa taannoin oli puhe syöpään kuolevien pitämistä blogeista. Moni nuori ihminen haluaa nykyään tilittää kuvin ja sanoin yksityisen kohtalonsa, sairauden vaiheet ja kuolemanajatuksensa. Näillä kuolema-blogeilla sanottiin olevan kymmeniä tuhansia seuraajia Ruotsissa.

Annan alituiset (käännös!) on meikäläisen Inhimillisen tekijän tapaan keskusteluohjelma, jossa toimittajan kanssa estradilla on kolme ihmistä. Mainitussa kuolemakeskustelussa pöydän ääressä oli yksi bloginpitäjä ja kaksi eri alojen asiantuntijaa, pappi ja psykologi.  Mielestäni kirkon edustaja oli jäänyt johonkin omaan todellisuuteensa kuolema-asiassa. Saman havainnon olen tehnyt joskus kotimaisissakin ympyröissä. Ei kai kuolemasta tarvitse yrittää tehdä mitään mysteeriä. Se on looginen lopputulema fataalissa sairaudessa ja elämän sinfonian finaali. Asiantuntijathan ovat jo toisessa todellisuudessa, kaikki mitä sanomme, on oikeastaan otaksumaa.

Anna onnistuu mielestäni mainiosti luotsaamaan keskustelun tunnelmaa. Keskustelu on liikkuvaa ja kevyttä. Saman pöydän ääreen kutsutut osallistujat tulevat intiimille etäisyydelle toisistaan. Anna ei pyri mihinkään lopputulokseen eikä alleviivaa sanottua. Katsoja saa tehdä itse johtopäätöksensä.

Olen asemoinut itseni sydänlääkäreiden diagnoosin mukaisesti eteisvärinäpotilaaksi. Ei se ole itse valittu kohtalo eikä elämäntapasairaus, geeneissä piisaa niitäkin kierteitä. Lisälyöntejä on kaikilla joskus, mutta lyhytkestoisia rytmihäiriöitä minulla oli jo työikäisenä.

Ensimmäisen kerran hakeuduin terveyskeskuksen päivystykseen 1970-luvulla Helsingissä. Sattui olemaan vappuaamu. Nuori mieslääkäri naurahti kuivasti: ”Jaahas, vappua on juhlittu”. Sisuni nousi. – ”Mutta kun ei ole mitenkään juhlittu  – tasan simalinjalla on oltu.” Lääkäri vakuutti, että värinät johtuvat stressistä ja menevät ohi itsestään, ei huolta.

Seuraava pitempi rytmihäiriö olikin sitten juhlimisesta. Oli omat eläkkeellejäämisjuhlat ensin ja sitten  Esikoisen häät. Kumpikin tapahtuma oli odotettu ja iloinen. Oli nautittu onnittelumaljoja ja aterioilla viinilasillisia. Sydämen rytmi sekosi ja poukkoilua kesti viikon päivät, mutta rauhoittuihan se lopulta itsestään lepäilemällä.

Dramaattisin käänne oli kolme vuotta sitten, kun muutaman ankaran sappikivikohtauksen jälkeen olin HUS:n ERCP-poliklinikalla valmisteltuna kivien poisto-operaatioon. Toimenpidepöydällä jo sydän alkoi poukkoilla ankarasti. Anestesiahoitaja seurasi sydänkäyrää ja kutsui lääkärin. – Tässä on nyt eteisvärinä päällä, ei voi nukuttaa, totesi lääkäri. Toimenpide peruuntui ja minut lähetettiin aluesairaalan poliklinikalle sydäntarkkailuun. Sieltä sain ensimmäiset rytmihäiriölääkkeet, betasalpaajan ja marevanin. Eteisvärinä jäi päälle lääkityksestä huolimatta. Palasin kotiin reseptit kourassa ja sydän epärytmissä.  

Sappi vaivasi edelleen. Olin huonovointinen, laihduin, kun en uskaltanut syödä oikein mitään. Jouduin kipukohtausten vuoksi käymään päivystyksessä. Terveyskeskuslääkäri tomeroitui vihdoin määräämään verikokeita. Niistä ilmeni, että maksa-arvot olivat hurjasti koholla. Tuli kiireellinen lähete takaisin aluesairaalaan. Sappi jouduttiin leikkaamaan päivystyksenä, ja anestesia oli pakko tehdä eteisvärinästä huolimatta.

Kutsu kardioversioon tuli sairaalasta puoli vuotta eteisvärinän alkamisesta. Sydämeni tutkittiin kuvantamalla sekä ultralla eikä siinä ollut orgaanista vikaa. Rytmin palautus tehtiin kymmenen minuutin anestesiassa. Sinusrytmi palasi ensi iskulla. Olo helpottui heti. Kardiologi määräsi betasalpaajan ja marevanin lisäksi vahvan estolääkkeen. Sen tarkoituksena on pitää  syke alhaisena ja rytmi sinuksessa.

Sivuvaikutuksena estolääkkeen myötä alkoivat painajaisunet ja aamuyön läpätykset (flutterit) rintakipuineen. Verenpaine oli matala ja se aiheutti huimausta aamuisin. Lääke piti hitaalla, tuntui kuin olisi ajanut autoa käsijarru päällä. Puolen vuoden ajan sydänkäyrää seurattiin terveyskeskuksessa, ensin viikon välein, sitten kuukauden. Pulssi pysyi. Lääkkeen sivuvaikutukset lievenivät vähitellen tai sitten vain totuin niihin. Sappikivut jatkuivat ja tutkimukset paljastivat, että leikkauksessa ei oltu saatu kiviä eikä  hajonnutta sappirakkoa kokonaan pois. Tehtiin toinen,  korjaava leikkaus. Rytmi säilyi sinuksessa, ja sappikivut loppuivat.

Vuosi oli kulunut ilman rytmihäiriöitä, kun pyysin tk-lääkäriä konsultoimaan kardiologia, jos estolääkkeen vahvuuden voisi puolittaa sivuvaikutusten hillitsemiseksi. Näin tehtiin. Olo normalisoitui, huimaus hävisi. Kävin vielä yksityisellä sydänlääkärillä, joka neuvoi ottamaan estolääkkeen aamulla ja betasalpaajan  vasta illalla. Sain myös tarvittaessa otettavan lisälääkkeen reseptin. Painajaiset ja aamuöinen läpätys loppuivat.

Mitä opin? Että kiputilat on tutkittava heti kunnolla ja hoidettava ennen kuin tilanne kriisiytyy. Että potilaan on oltava itse aktiivinen hoitojensa suhteen. Että mitä rauhallisempaa ja tasaisempaa eteisvärinäpotilaan arki on sitä parempi on vointi. Tunnekuohut, järkytykset tai liika rehkiminen kiihdyttävät sykettä sääteleviä sähköimpulsseja ja saattavat laukaista rytmihäiriön. Eteisvärinätila tuntuu epämiellyttävältä ja tekee voimattoman olon. Pyrin siis mieluummin välttämään riskitekijöitä ja syön lääkkeeni kiltisti.

Näillä nyt mennään eikä turhia murehdita. Eläkeläisen elämä on monella tavalla ihmisen parasta aikaa kaikesta huolimatta.

   …ei kannata ajatella, ettei ’tämän ikäiselle’ tapahdu mitään yllättävää. Naisillahan on tapana valittaa, että viimeistään viisikymppisinä he muuttuvat näkymättömiksi. Ja kuusikymppiset ovat muka jo niitä, joille pitkästä aikaa tavatessa sanotaan: ai, olet vielä elossa. (Ei se ihan tuulesta temmattuakaan ole, moni tuntemani ikätoveri on jo manan majoilla.) Sitten näyttää seuraavan monta vuosikymmentä, jolloin saa olla raporauhassa, ellei itse järjestä bileitä itselleen. Sataan vuoteen jos jaksaa sinnitellä, pääsee äkkiä parrasvaloihin hetkeksi, ja kun valot sammuvat,  oletkin jo vainaa.
   Juuri tänään, juuri tämän ikäisenä, minulle tapahtui, että nuori toimittaja eräästä lehdestä soitti ja halusi kuulla millaista oli ’ennen vanhaan’. Niinpä se on. Naurattaa vieläkin.

Kirjasto on mättöruuan noutopöytä ja -hylly. Lukijan peruspastaa on ylettömät määrät. Valikoimaton lukija saa syödä ähkyyn asti semmoista, mikä ei sielua ravitse. Monessa kirjassa on komeat kannet ja sisällä nonsenssiä. Silloin tällöin osuu löytämään myös herkkupaloja, kirjoja, joista voi nauttia kuin gourmetruuasta. Maku on herkullinen; pikantit, yllättävät, aisteja ja älyä hurmaavat mausteet kruunaavat nautinnon.

Syvä huokaus. Huokauksessa on hiukan helpotusta ja kosolti hämmästystä: ihmeiden aika ei olekaan ohi! Että oppositio kykenee muuhunkin kuin alituiseen virnuiluun ja räksytykseen. Että hallitus kykenee muuhunkin kuin käymään yksitoikkoisen jaakaavaa ja kyllästynyttä puolustustaistelua opposition ristitulessa. Hiihoo!

Mutta sitten. Ilmaantuu yksi ja toinen maakuntien rivimies, jolle puheenjohtajain sopima SoTe-malli ei käykään. Meitä ei ole kuultu! Ei me tämmöistä ole haluttu! Hetken päästä valitukseen yhtyy liittyy kuntapoliitikkojen kuoro, jossa yksi ymmärtää asian niin toinen näin ja kolmas ei ollenkaan. Mitenkäs nyt suu pannaan?

No, yliopistollisten keskussairaaloiden hegemonia erikoissairaanhoidon kentällä ei ole  mikään uusi asia, mutta että hussit, tyksit, tayksit, kyssit ja oyksit alkaisivat päättää alueensa perusterveydenhuollostakin, mitenkä tuon nyt ottaisi. Ymmärtääkö Oulu mikä on kansalaisen tilanne Sevettijärvellä, Sodankylässä tai Kainuun korvessa?

Monta on kysymystä levällään kuten herra jokisella eväät. Kuka päättää, kuka järjestää, kuka maksaa ja kuka vastaa mistäkin? Maksupuoli näyttää piirileikiltä. Valtio kerää veroja ja avustaa kuntia. Kuntakin kerää veroja ja maksaa SoTe-maksuja asukasmäärän ja sairastavuuden mukaan SoTe-alueelle, joka päättää miten kunta itse saa järjestää perusterveydenhuoltonsa.  

Perustuslaki kuulemma takaa kuntien itsemääräämisoikeuden. Missä se oikeus luuraa tässä SoTe-mallissa? Se on ainakin selvää, että kuntalaisella ei ole mitään sanomista. Maksat verosi ja ymmärrät olla kiitollinen niistä palveluista mitä ehkä saat.  

Presidentit pitävät puheita. Puheet institutionalisoituvat, ne kuvataan ja kirjataan. Oman maan kansalainen tuumii, että puhe oli hyvä. Toisen maan kansalainen katsoo, koettaa ymmärtää mitä tuo haluaa sanoa. Politiikkaa ammatikseen tutkivat analysoivat keskenään puhetta ja sen viestiä. Pienen miehen pieni sielu hyrisee itsetyytyväisyyttä. Voimansa tunnossa kokee tekevänsä historiaa.

Olipahan erilainen teatterikokemus taasen. Kansallisteatterin suuri näyttämö tarjosi loppuunmyydyn esityksen Luolastosta. Hämmästykseksemme tavanomainen, keski-ikäinen ja iäkkäämmänpuoleinen yleisö oli vähemmistönä ja katsomo täyttyi nuorista abi-ikäisistä. Lämpiötilat ovat kovin ahtaat muutenkin, niinpä siellä kirmaileva nuori väki sai aikaan kovan tungoksen ja varsin meluisan äänimassan.

Näytelmän aiheesta johtuen osasi odottaa, että lavastus ei silmiä hivele. Olihan se karu. Tummansävyiseen kokonaisuuteen luotiin jälkipuoliskolla visuaalista eloa muovipulloröykkiöillä, joiden käyttö sortuvassa ydinjäteluolastossa oli hyvin toimiva idea. Näyttelijöiden puvustus oli samaa ankeaa värimaailmaa, jossa kirkuvissa työasuissa liikuskelevat insinöörit olivat huutomerkkeinä.

Laura Ruohosen teksti on paikoin kaunista kuin runo, paikoin niin syvää, ettei se näyttämöltä välitettynä tavoita katsojaa, mutta myös ahdistuneen teräväsärmäistä ja huutavaa kiroilua. Yksi nuorimies permantokatsomossa nauroi ääneen monessa kohtaa, jossa teksti oli vakavimmillaan.  Jälkipuoliskolla tekstiin oli ujutettu ajankohtaiskatastrofien rypäs, joka irrotti aidot naurut koko katsomosta. Jotenkin vartijamiehen (Martti Suosalo) ja nuoren arkeologinaisen (Alma Pöysti) välille syntyvä kiinnostus ja rakkauden mahdollisuus jäi ontoksi, kaikkialle katsomoon tuskin välittyi herkin kohtaus, joka perustui miehen ilmeisiin naisen koskettaessa.   

Olimme saaneet paikat aitiosta, jossa tuoleja on kahdessa rivissä. Takanamme istuvat nuoret päätyivät kuiskailemaan keskenään. Aikani sitä kestin, sitten käännyin ja sanoin: Voisitteko olla keskustelematta? Poika pyysi anteeksi ja puhe loppui. Tyttö selasi sitten loppuajan kännykkäänsä, jonka valo paistoi ärsyttävästi silmäkulmaan. Tervetuloa teatterimaailmaan nuori katsojasukupolvi, mutta voisitteko millään ottaa huomioon muitakin.

Paluumatkalla ihmettelimme, mikä nykyteatterissa vieraannuttaa katsojaa. Miksi kiinnostava aihe ei oikein antaudu esitykseksi, joka puhuttelisi. Luolastosta jää jälkikuva, jossa ihmiset puhuvat ja huutavat, hissit nousevat ja laskevat, köysissä roikutaan ja valokiilat nuolevat näyttämöä ja katsomoa. Näyttämö katsoo katsomoa, katsomo näyttämöä, pimeys pimeyttä.

Ennen sanottiin, että ihan sama kuin seinille puhuisi, kun joku ei kuunnellut. Nykyään kirjoitellaan naamakirjan tai viserryslaatikon seinille missä on oltu ja mitä tapahtui. Meneminen ja näkyminen on tärkeää, ei tapahtumien merkitys. Toisaalta merkitysten jakaminen haalistaa niitä, sillä merkitys on kuitenkin spesifinen, jotenkin intiimi. Nettikirjoittaminen on sen punnitsemista olisiko merkityksistä vaiettava vai voisiko antaa enemmän itsestään ja ottaa riski tulla väärinymmärretyksi, raavituksi tai ohitetuksi.

Eduskunta tuskailee kansalaisaloitteen kimpussa. Aloite koskee sukupuolineutraalin avioliiton hyväksymistä ja sillä on 7835 allekirjoittajaa. Moni kansanedustaja ja maakuntain rivikansalainen näyttää kokevan inhon väristyksiä aiheesta. Jotkut oikein tuohtuvat parkumaan millaista edes ehdotellaan.
Yleisemmin kansalaisten mielipidettä ei kysytä, mutta saahan sen kertoa. Voi myös koettaa vaikuttaa edustajiin, jotka joutuvat asiasta päättämään. Median mukaan niukka enemmistö kansanedustajista olisi valmis hyväksymään tarvittavat lakimuutokset.

Mistä on kysymys?

”3.2.1 Samaa sukupuolta olevien avioliitto
Keskeisin aloitteen sisältämä muutosehdotus on avioliittolain muuttaminen siten, että kahden samaa sukupuolta olevan henkilön on mahdollista solmia keskenään avioliitto. Muutos toteutettaisiin luopumalla avioliittolain säännöksistä, jotka viittaavat kihlakumppaneiden sukupuoleen. Lakiteknisesti muutos on hyvin pieni ja yksinkertainen: lain 1 §:n ilmaus “nainen ja mies” korvataan sanoilla “kaksi henkilöä”.”

Miksi parisuhteen rekisteröintioikeus ei riitä?

Luettuani aloitetekstin ja lakimuutosehdotukset jäin siihen käsitykseen, että mahdollisuus parisuhteen rekisteröimiseen ei ole poistanut samaa sukupuolta olevien parien kokemaa yhteiskunnallista eriarvoisuutta. Käytännössä eriarvoisuus näkyy adoptio-oikeudessa ja oikeudessa käyttää samaa sukunimeä. Eniten taitaa häiritä itse termi rekisteröity parisuhde. Halutaan oikeutta käyttää liitosta nimeä avioliitto ja halutaan siten kaikki avioliitolle laissa määritellyt oikeudet.

”Osa tavoitteista voitaisiin saavuttaa myös tekemällä muutoksia nykyiseen lakiin rekisteröidystä parisuhteesta. Käytännössä tämä kuitenkin tarkoittaisi, että parisuhdemuotojen luokittelu jatkuisi, mikä ei edistä esityksellä tavoiteltua yhdenvertaisuutta yhteiskunnassa. Tämän esityksen kaikki tavoitteet saavutetaan ainoastaan antamalla samaa sukupuolta oleville pareille oikeus avioliiton solmimiseen.”

Mistä ei ole kysymys?

Monen kärkkään vastustajan ilmaiseman mielipiteen taustalla on perehtymättömyys tai peräti väärinkäsitys. Koetaan, että aloite uhkaa jollakin tavalla perinteistä avioliittoa, joka on totuttu ajattelemaan miehen ja naisen välisen parisuhteen sinetiksi. Yleensä taustalla on kristillinen tai yleisemmin uskonnollinen avioliittokäsitys.

”Esityksen on tarkoitus mahdollistaa samaa sukupuolta olevien siviilivihkiminen. Tällä muutoksella ei puututa uskonnollisten yhdyskuntien avioliittolain 16 §:ssä säädettyyn oikeuteen määrätä kirkollisen vihkimisen ehdoista ja muodosta. Kaikilla uskonnollisilla yhdyskunnilla, evankelis-luterilainen ja ortodoksinen kirkko mukaan lukien, on jatkossakin itsenäinen oikeus päättää, vihkivätkö ne samaa sukupuolta olevia pareja avioliittoon.”

Jos kansalaisaloite ja siinä ehdotetut lakimuutokset tulevat voimaan, kirkot ja uskonnolliset yhdyskunnat, joilla on vihkimisoikeus, joutuvat määrittelemään kantansa siihen ketä vihkivät jatkossa avioliittoon ja miten suhtautuvat siviilivihittyjen avioliiton siunaamiseen. Se selkiyttäisi nykyistä tilannetta.

Olen kristillisen avioliittokäsityksen kannalla. En kuitenkaan vastusta sillä tai millään muullakaan perusteella lain muuttamista, joka saattaisi olla yhteiskunnallisesti viisasta. Silti luulen, että tasavertaisuusparku ei siihen lopu. Vähemmistöjen todellisen ja koetun epätasa-arvon sarkaa riittää.
_________________________
Lähde: kansalaisaloite.fi

Olin taannoin kuulemassa esitelmää otsikolla ”Kelpaanko minä”. Kysymys oli itsetunnosta.  Asiantuntija oli tunnettu ja kokenut kognitiivisen terapian ammattilainen. Hän lähti liikkeelle itsetunnon kehittymisestä, miten sen pohja luodaan varhaislapsuudessa, miten itsetuntoa voi kasvatuksella vahvistaa. Aika ei sallinut tarkempaa pohjustusta, joten nopeasti loikattiin asioihin, jotka murtavat lapsen ja aikuisen itsetuntoa, miten huono itsetunto ilmenee ja mitä siitä seuraa. Tuttua tarinaa.

Kiinnostavin osuus – eli miten itsetuntoa voi parantaa ja vahvistaa aikuisena – tarjosi sitten helpolta kuulostavia, mutta vaikeammin toteutettavia keinoja, esimerkiksi itseä koskevien negatiivisten ajatusten muuttaminen positiivisiksi. ”Muuta ajatuksesi, niin ajatuksesi muuttavat sinua. Alat voida paremmin, kun positiiviset ajatukset vetävät perässään positiivisia tunteita. Syntyy hyvän kehä, joka ruokkii itseään. ” Loogistahan tuo on ja kuulostaa innostavalta.

Mutta sitten: seisoisinko joka aamu peilin edessä puhuttelemassa itseäni (ääneen) ystävällisesti ja kannustavasti. Kertoisinko (ääneen) joka ilta ennen nukahtamista mitä annan anteeksi kenellekin, joka on itsetuntoani murtanut, ja senkin mitkä tämänpäiväiset erehdykset ja epäonnistumiset annan itselleni anteeksi. No, ehkä en haluaisi Toisen joutuvan kuulemaan itsetuntoharjoituksiani, voinko tehdä sen hiljaa itsekseni? Voin tietysti, mutta vaikutus ei ole sama, asia vahvistuu kuuleman mukaan nimenomaan ääneen lausuttuna.  

Hyväksyminen – yhtä hyvin itsen kuin toisen – on itsetunnon peruspilari. Jos hyväksymistä ei ole kokenut varhaislapsuudessa, korvaavia kokemuksia on mahdollista saada kasvuvuosina ja hankkia vielä aikuisenakin, mutta ei ihan helpoilla tempuilla. Kaikilla ei ole mahdollisuutta varhaislapsuuden itsetuntoa haavoittaneiden traumojen perusteelliseen läpikäymiseen terapeutin kanssa, mutta hokemallakaan ei taida tilanne korjaantua.