Pojantytär Murunen täytti kolmensa. Oh, oli niin wau-prinsessaa, vaaleanpunaista tylliä, tiaraa ja varpaankynsissä oikein glitteriä. Pikkuritari oli toisaalla mummonsa ja vaarinsa mukana, niin Muru sai haltuunsa koko näyttämön. Olen siis isoäiti, jota tässä nimenomaisessa ominaisuudessa  kutsutaan Mummeliksi.

Samalla kertaa olivat siinä hetken kaikki kolme elämäni miestä: Toinen, joka nukahti keinutuoliin, Esikoinen, joka kertoili myhäillen prinsessansa edesottamuksia ja Kuopus, joka kommentoi äitinsä sanomisia melko tylysti.

Olen siis äiti. Se on luultavasti elämäni tärkein ja antoisin positio. En pidä itseäni mitenkään erinomaisena äitinä. Olisiko oma-arvio ’kelpo’ tai jotain sen suuntaista. Mutta äidin sydän minulla on, ja siihen sattuu tylytys.  

Vaimo-positio on minulle vieras, en yleensä käytä sitä sanaa itsestäni, harvoin muistakaan tuntemistani naisista. Se nyt kuitenkin ilmentää naisen siviilisäätyä, jos sellaista jossain täytyy ilmentää. Yhä harvemmin onneksi tulee vastaan byrokratialomake, jossa pitää rastittaa joku naimisissa/naimaton/leski/eronnut -positio. Yhä muinaisfeministin herkkään korvaan särähtää, kun joku miesihminen sanoo tietyllä korostuksella: vaimoni. Samat miesihmiset myös kertovat keskenään mieluusti juttuja vaimon edesottamuksista, joista riittää hupia.  

Nykymaailmassa positio-ongelmaksi isoäiti-ikäisille saattavat muodostua aikuislasten parina kulkevat, jotka eivät ole kihlattuja, vaimoja tai aviomiehiä. Puoliso? Avopuoliso? Mietin, miten suuri joukko kulkee positiossa jonkun ’eksä’ tai ’sinkku’. Mikä olisi korrekti position ilmaisu, joka ei määrittäisi naista miehen kautta tai miestä naisen?

Gummeruksen Suuri sivistyssanakirja kertoo synestesiasta näin: ”ilmiö, jossa sama ärsyke aiheuttaa kahden eri aistin alaan kuuluvia aistimuksia”. Kognitiivinen psykologiahan näitä ilmiöitä tutkii ja kartoittaa.  Nettiystävä Vilukissi kommentoijineen kuvaa samaa ilmiötä käytännön sovelluksena. Värikästä elämää!

Kysymys on aivojen etulohkossa sijaitsevan pihtipoimun (cingulare cyrus) toiminnasta. En tunne asiaa henkilökohtaisesti erityisenä, numerot ovat minulle numeroita, kirjaimet kirjaimia ja nuotit nuotteja ilman niihin liittyviä erityisiä näkö-, haju-, maku-, kuulo- tai tuntoaistimuksia.

Aikajaksojen hahmotus kuviona sen sijaan toimii yleisemminkin.  Aluksi ajan digitaalinen numeromerkintä tuotti vaikeuksia. En pidä numeronäyttökelloista. Yhä sijoitan useimmiten näkemäni numeraalisen aikamerkinnän  kellotauluun mielessäni. Suorakaiteen muotoinen kellotauluhahmo toimii mielessäni myös vuoden kuukausien kanssa. Vuosi vaihtuu kahdentoista kohdalla ylhäällä, kevät- ja kesäkuukaudet ovat alakkain aina juhannukseen asti, josta alasuora alkaa. Syyskuulta kuukaudet nousevat ylös toista sivua.

Viikko alkaa mielessäni nousta alaoikealta maanantaista ja päättyy alas sunnuntaihin muodostaen soikion, jossa keskiviikko on ylhäällä. Siis vastapäivään, jostain syystä. Viikonpäivillä ei ole mielessäni värejä, mutta niillä on kullakin oma tuntu, luonne.

Tulee mieleen, että taidemaalareilla ja taiteellisesti lahjakkailla ihmisillä synestesiailmiön täytyy olla voimakas. Minä koen tunteet kyllä värillisinä ja niillä on myös ominainen tuntu.

Mitäpä tähän muuta voi kuin todeta, että ihmisen aivotoiminta on mysteeri, jossa on runsaasti variaatioita yksilöiden välillä. Voi sanoa meitä olevan moneksi.

Uutiset ovat kertoneet kahdeksan nuoren laskuvarjohyppyharrastajan menehtyneen lento-onnettomuudessa. Pääsiäisajan kärsimysteema todentui monessa kodissa ja ystäväpiirissä.

Hesarin pääsiäislauantain numero avasi poikkeuksellisesti kahden aukeaman verran erään ihmisen kärsimystietä. Liisa Ahti menetti tyttärensä ja lapsenlapsensa Bulevardin perhetragediassa sekä myöhemmin myös puolisonsa, joka menehtyi syöpään.

Jani Kaaron teksti oli journalismia parhaimmillaan, asiallisen myötäelävällä tavalla. Ei mässäilty traagisten tapahtumien järkyttämien lähiomaisten surulla. Katkeruuden jäänteitä ei pyritty piilottamaan, mutta ei niillä myöskään myymään juttua. Tapahtuman uutisointi kaksi vuotta sitten oli poikkeuksellisen paljon esillä ja ravisteli kaikkia. Varmaan monen mielessä on käynyt, miten osapuolten lähiomaiset ovat selvinneet surusta. Tätä kuvattiin hyvin surmattujen lähiomaisen kulmasta. Surutie on pitkä ja monivaiheinen.

Kerrotusta nousi kysymyksiä kriisiavun saatavuudesta ja siihen sisältyvistä vaikeuksista. Kun ihmiset joutuvat kohtaamaan ennakoimattoman, elämän perusteita järkyttävän tapahtuman, he tarvitsevat osaavaa ammattiapua alkaen shokkitilan ymmärtämisestä ja ensiavusta siinä, aina jälkiselvittelymahdollisuuksien asianmukaiseen huolehtimiseen.  Kyseisessä tapauksessa tapahtui valitettava katkos surmatyön uhrin omaisten kriisiavun järjestämisessä.

Kukin reagoi kriisissä persoonallisella tavallaan, siksi kriisiapu on ammatillisesti haastavaa. Joskus shokissa oleva omainen aluksi torjuu aggressiivisesti kaiken tarjotun avun, mutta myöhemmin kokeekin jääneensä ilman. Aina ei kriisiavun luonne ole yleisölle selväkään. Useimmat kriisiapuryhmät toimivat nimenomaan fataalin onnettomuuden tai kuolemaan johtaneiden tapahtumien välittömässä jälkihoidossa, ei uhkatilanteissa väliintulevina.

Toimin vuosia paikkakuntani vapaaehtoisessa kriisiapuryhmässä. Työn haasteista ja vaikeuksista muodostui hyvä käsitys. Ryhmä koostuu sosiaali- ja terveydenhuollon ammattilaisista, joille on järjestetty koulutus ja työnohjaus. Yhteistyö poliisin ja terveyskeskuksen ensiavun kanssa on oleellinen linkki. Kun kokee voineensa olla avuksi, se antaa motivaatiota toimintaan.

Kun jäseniä katoaa hiljaisena virtana ja väliin ryöpsähtäenkin, ja resurssipohja kutistuu, kirkossa kannetaan aidosti huolta toimintamuotojen kehittämisestä. Tendenssinä on kynnysten madaltaminen, pyrkimys ottaa huomioon eri väestö- ja ikäryhmien tarpeita ja mieltymyksiä. Kontaktikeinoja päivitetään, seurakuntalaisia pyritään saamaan mukaan kaikkiin toimintoihin. Osallistavuus onkin virkistänyt seurakuntien elämää.

Meidän seurakunnassamme osallistava kehityssuunta on merkinnyt vapaaehtoistoiminnan uutta nousua.Tuomasmessuja on järjestetty jo pitkään vapaaehtoisvastuulla. Viimeisin malli toteutuksessa on, että messua tekemään kokoontuu halukkaiden joukko  vähän ennen tilaisuuden alkua ilman etukäteisvalmistelua. Keskustan Katupappilasta on tullut seurakunnan arkiolohuone, jossa työntekijä on tavattavissa ja vapaaehtoiset kävijöiden juttukavereina.

Sunnuntain päämessussa tehtäviin valmennetut kirkkoväärtit toivottavat ovella tervetulleeksi, avustavat ehtoollisen jaossa, tekstien ja esirukousten luvussa, kolehdin keruussa ja kirkkokahvien tarjoamisessa. Lapsille siunattiin taannoin kirkkosaliin nurkkaukseen oma paikka, jossa saa puuhailla messun aikana. Messun jälkeen on paitsi kirkkokahvit nykyään myös saarnajatkot, jossa halukkaat voivat vaihtaa ajatuksia saarnateemasta papin kanssa.  

Jumalanpalvelusten elävöittäminen erilaisin keinoin taitaa olla päivän trendi.  Ja niinpä usein käy, että kun jostakin innostutaan, tapahtuu ylilyöntejä ennen kuin tasapaino löytyy. Saarnoja on yritetty elävöittää monenlaisin kikkakolmosin. Kesken hartaan ehtoollisliturgian seurakuntalaisia kehotellaan kättelemään toisiaan rauhantoivotuksin. Eilen väki sai ihmetellä nuorisopastorin murteellista esirukousta ja me-passiivin käyttöä, tyyliin ”me rukoillaan sua….”. Se oli monelle vanhemmalle yhtä vieraannuttavaa kuin kaanaankieli rippikoululaisille. Ajattelen, että messuun kuuluvat rukoukset voi saada elämänmakuiseksi myös hyvällä yleiskielellä.  

Vielä 1990-luvulla jumalanpalvelukset olivat seurakunnan työntekijöiden reviiriä. Diakonian, nuoriso- ja lapsityön päällikkönä piti olla pappi, vaikka työntekijät olivat hyvin koulutettuja alansa ammattilaisia. Osallistava kehitys on positiivinen suunta, mutta pelastaako se kirkon?

Elokuvateattereissa menee nyt Virpi Suutarin viehättävä dokkari Eedenistä pohjoiseen. Hyvin tehty dokumenttielokuva on usein vaikuttavampi kuin fiktiivinen tarina. Suutari käyttää tehokkaasti vanhojen parien karismaa taustana puutarhat, joita he ovat hoitaneet koko sydämellään. Puutarhat kertovat vanhusten rakkaudesta, surusta ja elinvoimasta.  Elokuvassa on myös miespari ja lapsi sekä isovanhempiensa luona asuva nuorukainen. Elokuvan alastonkohtaukset tuntuvat kuuluvan saumattomasti paratiisi-ideaan. Toki puutarhat kesä- ja syyshehkussaan ovat viehättäviä, mutta vahvempi viesti tulee vanhojen parien keskinäisen hiljaisen arkionnen kautta, josta ei särmääkään puutu.

Katsoimme elokuvan Leidiporukalla ja olimme yksimielisen ihastuneita. Kinopalatsin päivänäytöksestä poistui poikkeuksellisen runsaasti ikäistämme ja vanhempaakin yleisöä hyvillä mielin.   

Leffakerhossa saimme koko kolmevuotisen kerhoaikamme raastavimman katsojakokemuksen skottiohjaajan Lynne Ramsayn elokuvatarinaksi muokkaamasta  Lionel Shriverin romaanista Poikani Kevin (Britannia/USA 2011). Elokuva oli määritelty psykologiseksi trilleriksi, ja kerhogurumme Timo kehui erityisesti pääosan esittäjää, Tilda Swintonia, joka tulkitsee mestarillisen paljaalla intensiteetillä äidin roolia.

Tilda Swintonin roolisuoritus olikin vertaansa vailla, mutta en olisi elokuvaa trilleriksi nimennyt, se oli äärimmäisen ahdistava tosielämän kuvaus masentuneen äidin ja esikoispoikansa suhteesta, jossa kaikki alkoi alusta asti mennä vikaan. Elokuva näytti pojan äitiään kiduttavana hirviölapsena, joka osasi pelata isän puolelleen. Perhekuvio oli ammattilaisen silmin katsottuna aivan sairas: äiti olisi tarvinnut hoitoa masennukseensa ja kehityshäiriöinen ja rajatilainen poika  psykiatrista väliintuloa. Ongelmaperheelle tyypillinen split-kuvio jylläsi vääjäämättömään ja kauhistuttavaan loppuun asti ilman, että kukaan kykeni tekemään mitään.

Mietimme kotimatkalla mikä osuus ahdistavuuteen oli sillä, että ohjaaja oli nainen. Hän halusi alleviivata äidin kärsimystä ja avuttomuutta raastavassa tilanteessa. Amerikkalaisten ja meilläkin uutisoitujen kouluampumistragedioiden syntyjuuria ei olisi piinaavammin voitu kuvata.

Viime keväänä näihin aikoihin ihmettelin ohjelmaa, joka esitteli muutamien kuolevien ihmisten jättämiä  videoviestejä läheisilleen. Tänä keväänä Femmalla on esitetty Ruotsin tv:n keskusteluohjemaa Annas eviga, jossa taannoin oli puhe syöpään kuolevien pitämistä blogeista. Moni nuori ihminen haluaa nykyään tilittää kuvin ja sanoin yksityisen kohtalonsa, sairauden vaiheet ja kuolemanajatuksensa. Näillä kuolema-blogeilla sanottiin olevan kymmeniä tuhansia seuraajia Ruotsissa.

Annan alituiset (käännös!) on meikäläisen Inhimillisen tekijän tapaan keskusteluohjelma, jossa toimittajan kanssa estradilla on kolme ihmistä. Mainitussa kuolemakeskustelussa pöydän ääressä oli yksi bloginpitäjä ja kaksi eri alojen asiantuntijaa, pappi ja psykologi.  Mielestäni kirkon edustaja oli jäänyt johonkin omaan todellisuuteensa kuolema-asiassa. Saman havainnon olen tehnyt joskus kotimaisissakin ympyröissä. Ei kai kuolemasta tarvitse yrittää tehdä mitään mysteeriä. Se on looginen lopputulema fataalissa sairaudessa ja elämän sinfonian finaali. Asiantuntijathan ovat jo toisessa todellisuudessa, kaikki mitä sanomme, on oikeastaan otaksumaa.

Anna onnistuu mielestäni mainiosti luotsaamaan keskustelun tunnelmaa. Keskustelu on liikkuvaa ja kevyttä. Saman pöydän ääreen kutsutut osallistujat tulevat intiimille etäisyydelle toisistaan. Anna ei pyri mihinkään lopputulokseen eikä alleviivaa sanottua. Katsoja saa tehdä itse johtopäätöksensä.

Olen asemoinut itseni sydänlääkäreiden diagnoosin mukaisesti eteisvärinäpotilaaksi. Ei se ole itse valittu kohtalo eikä elämäntapasairaus, geeneissä piisaa niitäkin kierteitä. Lisälyöntejä on kaikilla joskus, mutta lyhytkestoisia rytmihäiriöitä minulla oli jo työikäisenä.

Ensimmäisen kerran hakeuduin terveyskeskuksen päivystykseen 1970-luvulla Helsingissä. Sattui olemaan vappuaamu. Nuori mieslääkäri naurahti kuivasti: ”Jaahas, vappua on juhlittu”. Sisuni nousi. – ”Mutta kun ei ole mitenkään juhlittu  – tasan simalinjalla on oltu.” Lääkäri vakuutti, että värinät johtuvat stressistä ja menevät ohi itsestään, ei huolta.

Seuraava pitempi rytmihäiriö olikin sitten juhlimisesta. Oli omat eläkkeellejäämisjuhlat ensin ja sitten  Esikoisen häät. Kumpikin tapahtuma oli odotettu ja iloinen. Oli nautittu onnittelumaljoja ja aterioilla viinilasillisia. Sydämen rytmi sekosi ja poukkoilua kesti viikon päivät, mutta rauhoittuihan se lopulta itsestään lepäilemällä.

Dramaattisin käänne oli kolme vuotta sitten, kun muutaman ankaran sappikivikohtauksen jälkeen olin HUS:n ERCP-poliklinikalla valmisteltuna kivien poisto-operaatioon. Toimenpidepöydällä jo sydän alkoi poukkoilla ankarasti. Anestesiahoitaja seurasi sydänkäyrää ja kutsui lääkärin. – Tässä on nyt eteisvärinä päällä, ei voi nukuttaa, totesi lääkäri. Toimenpide peruuntui ja minut lähetettiin aluesairaalan poliklinikalle sydäntarkkailuun. Sieltä sain ensimmäiset rytmihäiriölääkkeet, betasalpaajan ja marevanin. Eteisvärinä jäi päälle lääkityksestä huolimatta. Palasin kotiin reseptit kourassa ja sydän epärytmissä.  

Sappi vaivasi edelleen. Olin huonovointinen, laihduin, kun en uskaltanut syödä oikein mitään. Jouduin kipukohtausten vuoksi käymään päivystyksessä. Terveyskeskuslääkäri tomeroitui vihdoin määräämään verikokeita. Niistä ilmeni, että maksa-arvot olivat hurjasti koholla. Tuli kiireellinen lähete takaisin aluesairaalaan. Sappi jouduttiin leikkaamaan päivystyksenä, ja anestesia oli pakko tehdä eteisvärinästä huolimatta.

Kutsu kardioversioon tuli sairaalasta puoli vuotta eteisvärinän alkamisesta. Sydämeni tutkittiin kuvantamalla sekä ultralla eikä siinä ollut orgaanista vikaa. Rytmin palautus tehtiin kymmenen minuutin anestesiassa. Sinusrytmi palasi ensi iskulla. Olo helpottui heti. Kardiologi määräsi betasalpaajan ja marevanin lisäksi vahvan estolääkkeen. Sen tarkoituksena on pitää  syke alhaisena ja rytmi sinuksessa.

Sivuvaikutuksena estolääkkeen myötä alkoivat painajaisunet ja aamuyön läpätykset (flutterit) rintakipuineen. Verenpaine oli matala ja se aiheutti huimausta aamuisin. Lääke piti hitaalla, tuntui kuin olisi ajanut autoa käsijarru päällä. Puolen vuoden ajan sydänkäyrää seurattiin terveyskeskuksessa, ensin viikon välein, sitten kuukauden. Pulssi pysyi. Lääkkeen sivuvaikutukset lievenivät vähitellen tai sitten vain totuin niihin. Sappikivut jatkuivat ja tutkimukset paljastivat, että leikkauksessa ei oltu saatu kiviä eikä  hajonnutta sappirakkoa kokonaan pois. Tehtiin toinen,  korjaava leikkaus. Rytmi säilyi sinuksessa, ja sappikivut loppuivat.

Vuosi oli kulunut ilman rytmihäiriöitä, kun pyysin tk-lääkäriä konsultoimaan kardiologia, jos estolääkkeen vahvuuden voisi puolittaa sivuvaikutusten hillitsemiseksi. Näin tehtiin. Olo normalisoitui, huimaus hävisi. Kävin vielä yksityisellä sydänlääkärillä, joka neuvoi ottamaan estolääkkeen aamulla ja betasalpaajan  vasta illalla. Sain myös tarvittaessa otettavan lisälääkkeen reseptin. Painajaiset ja aamuöinen läpätys loppuivat.

Mitä opin? Että kiputilat on tutkittava heti kunnolla ja hoidettava ennen kuin tilanne kriisiytyy. Että potilaan on oltava itse aktiivinen hoitojensa suhteen. Että mitä rauhallisempaa ja tasaisempaa eteisvärinäpotilaan arki on sitä parempi on vointi. Tunnekuohut, järkytykset tai liika rehkiminen kiihdyttävät sykettä sääteleviä sähköimpulsseja ja saattavat laukaista rytmihäiriön. Eteisvärinätila tuntuu epämiellyttävältä ja tekee voimattoman olon. Pyrin siis mieluummin välttämään riskitekijöitä ja syön lääkkeeni kiltisti.

Näillä nyt mennään eikä turhia murehdita. Eläkeläisen elämä on monella tavalla ihmisen parasta aikaa kaikesta huolimatta.

   …ei kannata ajatella, ettei ’tämän ikäiselle’ tapahdu mitään yllättävää. Naisillahan on tapana valittaa, että viimeistään viisikymppisinä he muuttuvat näkymättömiksi. Ja kuusikymppiset ovat muka jo niitä, joille pitkästä aikaa tavatessa sanotaan: ai, olet vielä elossa. (Ei se ihan tuulesta temmattuakaan ole, moni tuntemani ikätoveri on jo manan majoilla.) Sitten näyttää seuraavan monta vuosikymmentä, jolloin saa olla raporauhassa, ellei itse järjestä bileitä itselleen. Sataan vuoteen jos jaksaa sinnitellä, pääsee äkkiä parrasvaloihin hetkeksi, ja kun valot sammuvat,  oletkin jo vainaa.
   Juuri tänään, juuri tämän ikäisenä, minulle tapahtui, että nuori toimittaja eräästä lehdestä soitti ja halusi kuulla millaista oli ’ennen vanhaan’. Niinpä se on. Naurattaa vieläkin.

Kirjasto on mättöruuan noutopöytä ja -hylly. Lukijan peruspastaa on ylettömät määrät. Valikoimaton lukija saa syödä ähkyyn asti semmoista, mikä ei sielua ravitse. Monessa kirjassa on komeat kannet ja sisällä nonsenssiä. Silloin tällöin osuu löytämään myös herkkupaloja, kirjoja, joista voi nauttia kuin gourmetruuasta. Maku on herkullinen; pikantit, yllättävät, aisteja ja älyä hurmaavat mausteet kruunaavat nautinnon.