Tämänpäiväisen viikkolehden artikkeli kertoo, että Suomessa on yksi lääkäri 262 asukasta kohden. Lääkärinvirkoja maassa on täyttämättä 4,4{b195221a10a1fd9fb3a5b01a51efd600d33662cb52de181d4366fdfbbc3c5b7a}, eivätkä kaikki avoimet virat ole syrjäseuduilla. Samaan aikaan 0,7 {b195221a10a1fd9fb3a5b01a51efd600d33662cb52de181d4366fdfbbc3c5b7a} lääkäreistä on työttömänä. Osa tekee vääriä töitä väärissä paikoissa tai tuijottelee tietokoneen tiimalasia. Lääkäriliitto haluaa supistaa lääketieteellisen tiedekunnan aloituspaikkojen määrää. (Mikko Huotari, Suomen Kuvalehti, 17.06.16.)   

Kuljin taannoin paikallisen terveyskeskuksen käytävää, jossa oli lääkäreiden ja hoitajien vastaanottotiloja. Oven pielet kertoivat missä nykyään systeemin puolella mennään: lääkäreinä Natalia, Stefano, Tatiana ja Ahmed; hoitajina Mervi ja Eila. Vuodeosaston potilasta työnteli aulan läpi tumma hoitaja. Näin pääkaupunkiseudulla.

Aamun Hesari tarjosi poikkeuksellisen paljon kiinnostavaa luettavaa. Laura Saarikosken Merkintöjä-kolumni Amerikan presidentinvaalien ehdokastaistelun sukupuoliasetelman tiimoilta ja Paavo Teittisen terävä analyysi tasa-arvokysymyksestä niin poliitiikan kuin mediankin näkökulmasta, esimerkiksi. ”Li Andersson ja Elina Lepomäki havainnoillistivat jälleen kerran, miten ongelmallista median suhtautuminen naispoliitikkoihin usein on.”

Olen jo pitkään ollut raivoissani siitä vähättelevästä, tytöttelevästä ja esineellistävästä asenteesta, joka ilmenee erityisesti ukkoutuneiden poliitikkojen ja toimittajien sanavalinnoissa, kun he kommentoivat naispoliitikkojen tekemisiä tai sanomisia, jopa ulkonäköä. Pahin pesäke on TV-ykkösen perjantain Pressiklubi, johon Ruben Stillerin myötävaikutuksella on pesiytynyt kokeneiden miestoimittajien kaarti. Oi sitä ylenkatseellisen setämäisyyden määrää, joka tihkuu nuorta naispoliitikkoa vastaan, kun hänet on kutsuttu paikalle. Taatusti myös eduskunnan hallituksen nuorempi  naisedustajisto ja erityisesti naisministerit ovat saaneet osansa näiden väinämöisten mielipidevallasta.  

Kiitos Paavo Teittinen, arvostan analyysiasi. Surkeaa, ettei mediassa yleisemmin tajuta, että kokemuksen määrä ja sukupuoli ei ole tässä ajassa enää se ainoa oikea mittari, jolla politiikan teon tuloksia ja ajattelun terävyyttä mitataan? Onko kokemuksen marinoiman miesedustajiiston ajantaju hämärtynyt, kun eivät tajua, mitä aikaa eletään? Totisesti, naisedustajan paras puoli ei ole takapuoli, vaan ajatusten, reaalielämän tajun ja näkemysten oikea kohtaanto.

Ukkopuolueeksi nimesi itse  Ilkka Suominen oman puolueensa, jolla ei vieläkään ollut ’munaa’ valita naista puheenjohtajakseen. Tukeeko vasemmistoliiton hyväveliverkosto vastavalittua Li Anderssonia tehtävässään, vai käykö hänelle kuin Mari Kiviniemelle keskustan ukkokaartin toimesta muinoin, jää nähtäväksi. Myötätuulta toivon!  

1

Useampikin taho on pitänyt Angry Birds-elokuvaa rasistisena ja maahanmuuttovastaisena. Red suhtautuu epäluuloisesti lintusaarelle saapuviin possuihin, vaikka porsaat käyttäytyvät mitä ystävällisimmin. Redin ennakkoluulot osoittautuvat oikeiksi, possut ovat umpikieroja valloittajia. Sota alkakoon. – – – Kun vauhtiin on päästy elokuvasta on löytynyt myös terroristeja, natsisymbolismia ja Yhdysvaltain sotahulluuden ihannointia.

– Mitä tuohonkin nyt sanoisi, itse elokuvaa näkemättä. Vaikka, no huhhuh. Ettei vain kateus puhuisi. Ehkä olisi aiheellista tarkastella myös japanilaisia, kiinalaisia ja amerikkalaisia animaatioita, jos vaikka.

2

Nuori ensisynnyttäjä kuoli hätäsektion jälkeiseen massiiviseen verenvuotoon Helsingin Kätilöopiston sairaalassa. Hoitovirheperustainen rikosilmoitus on tehty ja oikeudenkäynti on meneillään. Uutisen mukaan jouduttiin hätäsektioon, jonka jälkeen äidin tila romahti.

– Tämä ei pitäisi olla mahdollista, mutta tapahtui silti. Syytteessä oleva hoitohenkilöstö kiistää tietenkin syyllisyytensä. Hoitajat ja lääkärit ovat toki ihmisiä vain, mutta ilmeistä on, että kohtalokkaita virheitä on tehty.

No, olipa kerran taas perjantai kolmantenatoista päivänä kevätkuuta. Sekö vai mikä mahtoi saada Ylen ykköskanavan perjantaiohjelman toimittajauntuvikot tarttumaan raskaan sarjan aiheeseen. Ja ketäpä siellä olikaan haastateltavan tuolissa: naurullaan kuolemaa härnäävä ’jääräpäänainen’ – ja vanha kunnon kommunistiveijari, ent. europarlamentaarikko, joka on jo useammassakin tv-ohjelmassa käynyt avautumassa poikansa kuolemasta ja puhumassa aktiivisen eutanasian laillistamisen puolesta. Ohjelma sisälsi myös hyvin tehdyn lyhytdokkarin Kunnes kuolema meidät erottaa, ja obduktiolääkärin haastattelusta poimittua faktaa ihmisruumiista kuoleman jälkeen. Monelle nuoremmalle katsojalle ruumiin kuoleman faktat saattoivat olla yllättäviäkin. Kommenttipuheenvuoroja saivat sairaalapastori, psykologi, Exitus-yhdistyksen puheenjohtaja sekä muuan naiskuoro, joka hymisi aiheeseen liittyvää musiikkia. Ohjelman parasta antia oli herkistelemätön, ennakkoluuloton, kunnioittava suhtautuminen aiheeseen.

Kuolemasta voi puhua kansojen mittakaavassa sotien tai katastrofien kautta tai yksilöä kohtaavien fataalien sairauksien, onnettomuuksien kautta. Helpointa lienee kuoleman tilastollinen tarkastelu. Asiaa voi lähestyä myös filosofisesta tai teologisesta näkökulmasta. Läheisen kuolema on ihmiselle kokemuksellisesti väkevä tilanne, sen jättämä suru saattaa olla ajallisesti pitkä, yksilöllisin muodoin ilmenevä prosessi.

Aiheen nosto keskusteluun on tärkeää, sillä kuolemalla on yhä tabuluonne. Siksi kuoleman kohtaaminen erityisesti ennen tilastollisesti keskimääräistä elinikää on ihmiselle järkytys. Oman kuolemansa tapaa voi toivoa, joskus toive toteutuukin, mutta kohtalo on lahjomaton.  

Miksi elämä menee niin kuin menee, voisiko se mennä toisinkin? Mitkä ovat ne kohdat, joissa valinta tehtiin? Entä, jos olisi lähtenytkin eri suuntaan? Tai lähtisi nyt? – Kävimme pitkästä aikaa Kansallisteatterissa. Edellinen teatterikokemus siellä oli aika masentava. Taisin julistaa hiukkasen mahtipontisesti, että laitosteatteri on kuollut. Kunnes Paavo Westerberg kirjoitti ja ohjasi Mahdolliset maailmat.

Draama on hienosti rytmitetty, liikkuu ajassa eteen ja taakse ja viipyy käänteentekevissä hetkissä. Se koskettaa katsojaa, koska on niin aito, niin paljastava. Se tulee suorastaan iholle, ennen muuta Eero Ahon fantastisen upean roolityön takia. Ahoa on nähty televisioteatterissakin, mutta vasta perinteisellä näyttämöllä hänen räjähtävä energiansa, karismaattinen eläytyminen näyttelijä-kirjoittaja-ohjaaja henkilönsä nahkoihin on oikeassa elementissään.

Perjantai-iltana katsomontäyteinen yleisö eli hienosti tarinan mukana ja palkitsi ensemblen myrskyisin aplodein. Aluksi vierastin hiukan kameran ja screen-kuvan käyttöä ja filminpätkiä, aika pian siihen kuitenkin tottui niin, että se ikään kuin kuului asiaan. Sitä jäin miettimään, mistä tv-elokuvasta idea näyttelijän alastijuoksusta teatterin ympäri oli lainattu, yleisössä filminpätkä herätti tietysti suunnatonta hilpeyttä. Toinen naurua nostattanut kohtaus oli pariterapiaistunto. Ehkäpä monet tunnistivat siinä itsensä.   

”Sian sydän käy pian ihmiselle” (HeSa 7.4.)   – Kyse on geenimuokattujen sikojen ja immuunireaktiolääkityksen yhdistävästä onnistuneesta elinsiirtokokeilusta paviaaneilla. Osa paviaaneista pysyi hengissä kuukausia, osa vuosia. – Mitenkähän kävisi ihmisen kanssa, kuka haluaisi sian sydämen?  

”Kännykkä on uusi savuke” (Kyösti Niemelä, kolumni HeSa 7.4.)                – Kännykän selaaja ei näytä luuserilta tauolla, vaikka ei polta, ei joudu välttelemään junassa muiden matkustajien katsomista eikä tunne itseään tyhmäksi, jos ei ole seuraa. – Connecting people? Actually protecting people to meet each other face to face.

Leffakerhon kevätkausi on ollut erityisen mielenkiintoinen. Olemme nähneet todella hienoja elokuvia, jotka ovat tarjonneet ajateltavaa ja keskusteltavaa. Väkevimpinä ovat jääneet mieleen Klaus Härön Miekkailija, Zaza Urushadzden Mandariinit, Stig Björkmanin Ingrid Bergman: Omin sanoin ja Andrei Zvajagintsevin Leviathan.

Unohduimme sunnuntain aamukahveilla jälkipuimaan Leviathania. Kuolan karut kalliot ja hyinen Jäämeri kyläpahasen taustamaisemana, vodkahumalassa toikkaroivien miesten ja vahvojen venäläisnaistensa kohtalot juonikuviona, ja kaiken läpi avoimesti, mutta liioittelematta aistittavissa nykyvenäjän tila. Ihmisten todellisuus rajan takana on melko karu: korruptoitunut virkavalta, vallanpitäjiä myötäilevä ortodoksikirkko, voimattomuuteensa sekä näköalattomuuteensa alistunut kansa. Päähenkilö Kolja ( Aleksei Serebrjakovin upea roolityö) on mies, jolta viedään koti, isänsä rakentama talo. Valitukset tulevat bumerangina oikeudesta takaisin ja lopuksi mies tuomitaan rikosoletuksen perusteella syyttömänä vankilaan. Kaivinkoneen (Volvo, muuten) kauhan rouhiessa miehen kotia, katsojan sydäntäkin rouhitaan. Että irvokkuus olisi täydellinen, murskatun talon tilalle rakennetaan kirkko. Putinin Venäjällä elokuvan ohjaaja on joutunut mustalle listalle, mikä tietysti vain todistaa elokuvan näkökulman oikeellisuuden.

Senioritiistain luennoitsijaksi oli saatu emeritusprofessori Markku Ojanen Tampereelta, ’onnellisuustutkijana’ tunnettu onnellisenoloinen mies. Hän aloitti räväkästi siteeraamalla virttä 598, joka nyt on varsinainen onnellisuuden antikliimaksi. – ”Millainen on elämä? Kärsimysten täyttämä. Parhaimmillaankin se on työ ja kiire rauhaton…” –  katsokaapa, jos talosta löytyy virsikirja. Hän sanoi onnellisuuden myyvän hyvin nykyään, nettikirjakauppa Amazon.com:ssa mm. on tarjolla 93 270 aihetta käsittelevää opusta.  ”Muutaman olen tainnut kirjoittaa itsekin”, lisää hän vaatimattomasti.

Tunneonnen tunnistamme kaikki, se on hetkellisempää ja liittyy onnistumisen ja toiveiden täyttymisen kokemuksiin. Tyytyväisyysonni on merkitykseltään laajempaa ja pitkäkestoisempaa. Siihen liittyy turvallisuutta, hyödyllistä tekemistä, hyviä ihmissuhteita, mahdollisuus toteuttaa sisintä itseään. Tutkimus osoittaa, että raha ei näytä lisäävän onnellisuutta, vaikka mahdollistaa kyllä sen etsimistä. ’Onni ei tule etsien, vaan eläen’, sanotaan, mutta etsijöitä silti riittää.

– Suomalaisten huono itsetunto, melankolia ja kateus on myytti, julistaa Ojanen. Tutkimusten mukaan olemmekin keskimäärin melko onnellisia. Menetykset, sairaudet, onnettomuuksien kasaantuminen ja alkoholi ovat elämän ’onnellisuusvarkaita’, kuten myös häpeä, masennus, pelko, viha ja erityisesti katkeruus. Ojanen korostaa kiitollisuuden, anteeksipyytämisen ja -antamisen sekä avuliaisuuden merkitystä sekä ilkeilyn onnea tuhoavaa, kaksisuuntaista vaikutusta. Ilkeilevä tuhoaa oman onnensa ja kohteensa onnen. ”Sanalla viilletty haava paranee hitaimmin”.

Onnellisuuden vaalijan kannattaa viljellä huumoria ja ottaa oppia lapsista: innostu leikkiin! elä hetkessä! Kuulimme hykerryttävän tarinan ONNI-nimisestä koirasta, joka katosi kotoaan. Katoamisilmoituksessa koiran tuntomerkkeinä mainittiin: vasen silmä sokea, toinen korva kuuro, hännätön ja laikkukarvainen. Kun kadonnut koira löytyi ja palautettiin kotiinsa, omistaja julkaisi kiitokseksi kuvan, jossa hännätön Onni makasi tyytyväisenä matollaan onnellisen perheen keskellä.
Ja tämän Markku Ojasen teesin haluan välittää kultakirjaimin: kukoista! uskalla kukoistaa!

Leffakerho tarjosi hienotunteisella tavalla suorasukaisen ja lämpimän dokumentin Ingrid Bergman: Omin sanoin. Filmi on Stig Björkmanin ohjaus ja käyttää paljon Bergmanin päiväkirjatekstejä ja itse kuvaamaa intiimiä kaitafilmikuvaa perheestä, uutiskuvia, elokuvien kuvauspaikoilta otettuja katkelmia sekä aikuisten lasten haastatteluja. Dokumentti näyttää Ingrid Bergmanin (1915-1982) eloisana ja määrätietoisena näyttelijän kutsumuksen varhain sisäistäneenä naisena, jolle lapset olivat tärkeitä, mutta joutuivat myös hyväksymään äidin työn, joka vei hänet eri puolille maailmaa usein pitkiksi ajoiksi. Bergmanilla oli neljä lasta, vanhin Pia ensimmäisestä avioliitosta lääkäri Petter Lindströmin kanssa; kaksoset Isabella ja Ingrid sekä poika Roberto avioliitosta elokuvaohjaaja Roberto Rossellinin kanssa. Ingrid Bergmanin kolmas aviomies oli jälleen ruotsalainen, Lars Schmidt. Paitsi kolmea avioliittoaan Ingridillä oli muutama romanssi elokuvatyön lomassa. Hän asui lyhyitä jaksoja useissa maissa ja puhui viittä kieltä. Ingrid Bergman oli harvinaisen valovoimainen sekä elokuvarooleissaan että teatterissa. Naispääosa-Oscarin hän sai elokuvasta Kaasuvalo sekä useita Oscar-ehdokkuuksia. Ingrid Bergman kuoli Ruotsissa rintasyöpään 67 vuotiaana. Hänen viimeiseksi elokuvakseen jäi upea Syyssonaatti Ingmar Bergmanin ohjauksessa sekä televisioelokuva Nainen nimeltä Golda, josta hänelle myönnettiin postuumi Emmy-palkinto.  – Oli todella koskettavaa nähdä tämän harvinaislaatuisen ja karismaattisen näyttelijän elämästä tehty lämmin ja intiimi dokumentti. Mieleen jäi erityisesti muuan otos, jossa ikääntynyt näyttelijä katsoo meikittä, täysin omana itsenään kameraan, ja kamera rakastaa yhä hänen kasvojaan.

Jossain vaiheessa jokainen blogisti miettii, miten kauan kirjoittelua jatkaa. Lähtökohta on kauhean itsekäs, tarjota nyt julkiselle areenalle itsestäkin ummehtuneilta tuntuvia, toistuva-aiheisia ajatuspöllähdyksiä, joista moni haeskelee ideaansa ja tarkoitustaan. Harvoin saa itsekriittiseltä katsannolta riittävän oivalluksen kirjattua ja yhä harvemmin sellaisia syntyykään.

Kirjoittaja ei ole ainoa kauhean itsekäs. Monta on lukijaakin, joka selailee, katsastaa, poimii, hymähtelee – eikä pukahda vaikka mitä mieltä olisi. Pukahtamaton antaa itsestään kuvan, ettei ole mitään mieltä mistään, mikä ei tietenkään pidä paikkaansa. Meissä kirjoittajissa on semmoisia, joiden aparaatti käy palautteen polttoaineella. Vauhti hiipuu samaa tahtia kuin kommenttilaatikossa hiljenee. Sen puoleen Kolmas Huonekin olisi jo joutanut historian hämäryyksiin. En taida olla riippuvainen palautteen määrästä, kun aina vain kirjoittelen. Kymmenes vuosi blogistina tuli jo täyteen, ja tämä Kolmas Huonekin täyttää kesällä kymmenen. Se näyttää tapahtuvan itsestään, että kirjoitustahti harvenee. Kyse on eläkkeellä omaksutusta kiireettömästä ja pakottomasta elämänrytmistä.

Blogimaailman lyhyt historia kertoo, että facebookit, twitterit ja muut pintavaahtoiset pikaheittoareenat ovat tempaisseet kiivaampaan rytmiinsä sekä kirjoittajat että lukijat. Kaikista ei olekaan blogisteiksi, se vaatii pitkäjänteisyyttä, luonnetta, itsetuntemusta ja kykyä kroolata omaan tahtiin ajan virrassa. Blogimaailmassakin trendi on käynyt kuvasivustoiden ja erikoistumisen suuntaan. Nettipäiväkirjan tapainen kirjoittelu jää pian harvojen harrastukseksi – ja kuolee aikanaan luonnollisen kuoleman. Sitä odotellessa.