Löytyihän se taukopaikka kahviloineen sitten Olderfjordista. Kaivelin kassalla kolikoita maksaakseni murkinat ja sain yllättäen vastauksen suomen kielellä. Salla kertoi olevansa kesätöissä Norjassa. Pohjoisella reitillä tapaa taatusti vaikka mistä maailman kolkasta tullutta porukkaa, joten kielitaito saa harjoitusta ja suomalaiset matkailijat taas ilahtuvat omankielisestä palvelusta. Hammerfestin tienristeyksen ohitimme ja jatkoimme etelään. Olin siellä joskus käynyt emmekä kumpikaan erityisesti kalatehtaiden hajuun kaivanneet.
Olin hehkuttanut Toiselle Altan, Nordreisan ja Kåfjordin vuononäkymiä ylivertaisen kauniiksi. Sade oli jäänyt Nordkappiin ja aurinko pilkahteli, kun pääsimme Altaan. Sieltä löytyi pöydin varustettu taukopaikka, jossa tosin saimme vauhtia välipalan nauttimiseen sääskien tuppauduttua seuraan. Norjan P-paikat ovat pöytien ja roskisten osalta Suomen vastaavia paremmat, mutta haisulat ovat samaa sorttia kaikkialla.
Storsslettin paikkeilla ilta oli jo siinä vaiheessa, että tuntui hyvältä etsiä majapaikka. Kaupungissa olikin oivallinen kesähotelli, jossa viimeinen Norjan yö nukuttiin hyvin. Pohdimme huomista reittiä. Olimme pohtineet myös reittiä Narvikiin ja sieltä Ruotsin kautta kotimaahan. Kun varsinainen päämäärä, Nordkapp, oli nähty, alkoi tuntua hyvältä kääntyä Skibotnista kotiin päin.
Tien kihara nuoleskeli Lyngenvuonosta kohoavien vuorten kylkiä välillä tunneliin sukeltaen. Tunturit kuvastuivat jyhkeinä vihreään veteen ja rinteiltä ryöppysi kirkkaita puronauhoja. Vastapäisen tunturin otsalle oli jäänyt valkea pilvi lepäilemään. Pilven yläreunan rakoillessa rinteen henkeäsalpaava jylhyys paljastui hetkeksi. Vuonolla liikkui rauhallisesti veneitä ja pohjukkaa kohti kulkiessa näkyi rykelmä kalanviljelyaltaita. Talot uinuivat levollisesti rinteillä, pihoilla unkarinsireenejä uhkeina kukkapilvinä.
Skibotnissa pysähdyttiin. Sataman levähdyspaikan pöydällä oli mielikuvitusta kiehtova asetelma: kultakehyksiset silmälasit, joista puuttui toinen sanka, sininen termoskannu, jonka kansi oli hukassa ja makkarankuoria. – Mikähän tarina tuohonkin kätkeytyy, tuumi Toinen. Lyhyeltä tuntui taival Skibotnista kotimaan ojennetulle käsivarrelle. Kaksikymmentä kilometriä ennen rajatonta rajaa viimeisetkin pilvet jäivät taakse ja auringon leveä hymy toivotti tervetulleeksi kotimaahan.
Saana!
Kuvailin innoissani Toiselle Saanatunturilta aukeavaa maisemaa, nousun vaikeuksiakin, erityisesti sitä ilmiötä, että juuri kun luulet tulevasi korkeimmalle kohdalle polku jatkuukin ja uusi huippu häämöttää. Tunnetaan sanontakin: tunturi pettää viidesti. Tulkitsin ilmiötä niin, että tunturi houkuttelee sinnittelemään etapin kerrallaan ja palkitsee perille jaksaneet huikeilla näkymillään. Olemme molemmat pikemminkin mukavuuspainotteisia kuin sporttisia henkilöitä. Toinen kai arveli aikansa hehkutusta kuunneltuaan, että kyllä tässä nyt yksi tunturi noustaan, vaikka mikä olisi. Niinpä vaihdettiin lenkkareihin, tankattiin kevyesti kahvilassa, pakattiin vesipullot, kevyttä välipalaa, kamera ja tuulipusero Toisen reppuun ja lähdettiin nousemaan. Oli ensimmäinen Lapin kolmesta tämän kesän hellepäivästä.
Sitten seitsemänkymmentäluvun reitin alkupäätä oli ’helpotettu’ pitkospuin ja jyrkintä nousua porrasaskelmilla. Meillä kun ei ollut mihinkään kiire, pidimme kohtuullisen hidasta vauhtia. Askelmia oli varmaan melkein tuhat, oli pakko seisahtua tuon tuostakin henkeä tasaamaan. Aurinko porotti täysillä eikä alkunousussa tuulenhengestä vielä ollut apua. Tuumin itsekseni olimmeko viisaita, kun tämmöisenä päivänä läksimme nousemaan. Puolivälin lepotasanteella istuessa epäily jo haihtui. Kilpisjärvi kimalteli ihanasti auringossa, tiellä kulki koppakuoriaisen kokoisia autoja ja Mallan siniset tunturit kohosivat maisemassa kuin maaäidin lempeä povi. Veden virkistäminä ja kesätuulen kuivattua hien jatkoimme nousua. Edellämme noussut nuoripari, vauva isän selkäkannattimessa, oli jo ehtinyt näkyvistä. Vastaantulijoitakin oli, useat tervehtivät ja jokunen sana vaihdettiin.
Porrasnousun jälkeen rinne loiveni ja kulku helpottui. Tsemppasimme toisiamme, välillä istahdimme kivelle hengähtämään, otimme muutaman vesikulauksen ja taas jatkui taivallus. Ensimmäisellä kivikasalla kysyin Toiselta jaksetaanko vielä ja iloitsin, kun hän totesi: jos Sinä jaksat, jaksan minäkin. Eikä siinä ollut minkäänlaista uhoa. Viilennettiin kiveliön kirkasvetisessä lammikossa kasvoja ja soviteltiin askelia polulle.
Perillä! Sanoinkuvaamaton tunne, kun tunturimaisema aukeni koko avaruudessaan ja karussa kauneudessaan. Saanan radiomasto ja huoltorakennus jäivät Kilpisjärven puoleiselle rinteelle, me laskeuduimme tunturimaan puolelle, jonne joku oli kivistä rakennellut jatulintarhan ympyrät. Istahdimme katselemaan tuntureiden välissä sinisenä hohtelevaa järveä ja nauttimaan suola- ja rusinakeksejä, vettä ja hedelmää. Sieltä oli ihan pakko lähettää muutamalle ystävälle pieni tekstari, sen verran ylpeitä olimme saavutuksestamme. Välittömästi tuli vastauksia ja onnittelut tunturinvalloituksesta. Nauroimme onnellisina varvikossa lojuen, että valloitus oli pikemminkin sisun voitto fyysisistä rajoituksista.
Oli vaikea irrota maisemasta palatakseen. Saanatunturin seidat olivat ottaneet meidät hyväntahtoisesti vastaan. Paluumatka tuntui suorastaan helpolta. Vastaantulijat kyselivät vieläkö on pitkälti. Siihen voi vain vastata: riippuu siitä aikooko perille asti. Joitakin ikätovereita rohkaisin: ajatelkaa, me tulemme sieltä, kyllä tekin jaksatte. Surku kävi muutamia vierasmaalaisia, joilla ei ollut juotavaa mukanaan ja pelkissä sandaaleissa loikkivat kivistä polkua.
Portaat ovat helpommat laskeutua kuin nousta, mutta leveät askelmat sopivat harvoille luontevasti askelrytmiin. Polvissa ja lonkissa alkoi tuntua. Puolivälin tasanteella istuskeltiin taas. Siihen pysähtyi myös ruskettunut nainen vaelluskengissään, iso reppu mukanaan. Hän sanoi käyvänsä joka vuosi Saanalla ja on nähnyt tunturilta kesäyön auringon, ruskan villit värit sekä kaamosvaloisat hanget. – Sinä varmaan osaat sanoa, mitä se lapinhulluus oikein on, kysyin. Nainen mietti hetken, sanoi sitten: ”Se on hiljalleen yltyvä sisäinen polte, joka hellittää vain palaamalla yhä uudestaan kokemaan tunturimaan syvää rauhaa.”
(Jatkuu)
Tenon Norjan puoleinen rantareitti osoitti meille toiseutensa. Tie näytti samanlaiselta kuin kotoisetkin, mutta kun aloimme kaivata pysähdyspaikkaa eväslaukun sisällön tutkailuun, eipä sellaista tullut vastaan. Lohijoki kyllä kiemurteli kanjonissaan enemmän tai vähemmän näkyvillä. Vesi oli paikoin matalalla, uoman keskellä isojakin särkkiä. Vuolaammissa kohdissa näkyi tuon tuostakin kalastajia vapoineen miehekkäästi keskellä virtaa seisomassa. Tuli jo Karasjok vastaan ennen kuin saimme välipalaa ja sitäkin osuimme saamaan surkeimmasta kuppilasta ikinä. Norja ei nyt fanejaan kovin kummoisesti vastaanottanut. Porsanginvuonon pohjukasta sitten kampesimme Kattia Nordkappia kohti.
Ilta jo hämärsi pilvisen taivaan alla, kun putkahdimme Nordkappin saareen meren ali johtavasta tunnelista. Kävimme Honningsvågissa kääntymässä ja näkemästämme liiemmin innostumatta päätimme jatkaa vielä Skipsfjordiin yöksi. Sen valtava Rica-hotelli oli suunniteltu majoittamaan bussilasteittain turisteja ja siellä meille suositeltiin H-vågin Ricaa, jossa olisi kuulemma yksilöllisempää. Matka ei ollut pitkä, mutta paluu kiemuratietä ei kiinnostanut. Järjestyihän se huone sitten. Missään emme koko matkan aikana nähneet niin valtaisaa ravintolaa ja hulppeaa illallispöytää, jälkiruokavaihtoehtojakin oli parikymmentä. Aamulla suorimme matkaan varhain joutuaksemme tielle ennen busseja.
Nordkapp
Tie ei unohdu. Värisin Toisen vierellä, en pelosta, pikemminkin maiseman erityislaatuisesta komeudesta. Tie kaarteli ylemmäs ja ylemmäs, näytti sukeltavan matalalla lepääviin pilviin. Tuli maailman äärimmäisen laidan tunnelma. Yksinäisiä poroja karuilla rinteillä, siellä täällä tunturilampi.
Perillä saimme suomenkielisen esitteen portilla pääsymaksua vastaan. Tuloajaksi kirjattiin klo 07:30 paikallista aikaa. Esite ei kertonut paviljongin aukioloajoista, näimme vain meitä ennen perille ehtineen bussilastillisen alunperin jostain kaukoidästä lähteneitä matkaajia tungeksivan sisälle ja päätimme kierrellä ensin kalliolla. Parkkipaikalla näytti olevan asuntovaunuja, mutta tuskinpa yöpyjätkään olivat kuuluisaa pohjoista valoa ja yötöntä yötä nähneet. Sää on siellä oikukas ja usein sateinen. Aurinkoisista näkymistä ei ollut sinäkään aamuna toivoa, tihutti hiljakseen.
Seisoin jyrkänteen laidalla, suojakaiteen takana ja katselin Jäämeren aaltoihin, jotka pärskyivät jossain huikean paljon alempana pystysuoraa kallioseinämää vasten. Näkymä teki hiljaiseksi. Tuulenhenki hytisytti. Jossain tuon meren takana on pohjoisin napamanner ja Huippuvuoret sulamassa olevine jäätiköineen. Suojakaiteen meren puolella kallion reunakaistaleella kukkivat valkeat lapinvuokot. Matkailijat ikuistivat tovereitaan Nordkappin maapallosymbolin jalustalla seisomassa. Verkkoaitaan oli jopa kiinnitetty muutamia kävijöiden jättämiä laattoja, myös eräs muistolaatta kuolleelle ystävälle. Jotkut ihmiset haluavat jättää muiston itsestään, missä kulkevatkin. Vuonna 1989 valmistunut Maapallon Lapset monumentti oli eräs vaikuttavimpia koskaan näkemiäni. Esite kertoi: Nordkapp jakaa myös vuosittain Barn av Jorden -palkinnon lasten hyväksi toimivalle järjestölle tai projektille.
Kaukoidän matkalaiset tulivat ulos paviljongista, joten me etsiydyimme sisälle lämmittelemään välipalan toivossa. Emme päässeet valtavaa eteisaulaa pitemmälle, kun meitä tultiin jo ohjaamaan ulos. Saimme kuulla hämmästykseksemme, että paviljongin normaali aukiolo alkaa vasta kahden tunnin kuluttua, se oli ollut avoinna vain kaukaa tulleen ryhmän vuoksi. Tuntui tosi kornilta siinä tilanteessa. Paviljongissa oli myymälä, ravintola, kahvila, baari, museo, näyttelytiloja, supervideokatsomo, panoraamahalli ja Pyhän Yrjön kappeli, osa tiloista maan alla. Kaikki jäi näkemättä, meidät ja muut yksityiset matkailijat paimennettiin tylysti ulos ja ovet lukittiin jälkeemme.
Läksimme saman tien autoon ja paluumatkalle. Varsinainen tylypahka koko paikka.
(Jatkuu)
Inarin Juutuanjoen kohinassa nukutti ihanasti, kun hotellihuoneesta vielä löytyi hyttysverkkoikkuna ja saatiin raikasta pohjoisen ilmaa koko yön. Aamulla taas hyvissä ajoin aamiaiselle, tavarat autoon ja Katti tielle. Pielpajärven erämaakirkolle olin kävellyt ensimmäisellä lapinreissullani. Nyt emme olleet varautuneet vaelluksiin, pohjoinen määränpää siinteli silmissämme. Saamelaismuseo ja kulttuurikeskus Siidassakin olisi ollut monta kiehtovaa näyttelyä, jotka oli jätettävä väliin. Vastaantulijoilta melko rauhassa sai Katti kehrätä pohjoisen tietä Kaamasesta ylöspäin.
Ohcejohka, Utsjoki
Utsjoki on Suomen pohjoisin kunta. Pinta-alaa on yli 5300 neliökilometriä, silti se on Suomen 415:sta kunnasta vasta 12. suurin. Inarillahan se ykkössija on. Asukkaita Utsjoen alueella on noin 1300, heistä enemmistö saamenkielisiä. Kyläkeskuksista Nuorgam on pohjoisin ja Karigasniemi eteläisin, kirkonkylä siinä ’Suomen nupin’ keskivaiheilla. Kunnan alueella sijaitsee Suomen suurin luonnonpuisto, Kevo.
Kevon kanjonilla kuuluu olevan pituutta 40 kilometriä ja syvimmillään rotko on toista sataa metriä. Tieltä katsoen mahtavasta maisemasta ei saa todellista kuvaa, pitäisi vaeltaa maastossa. Kesäpäivä kestää Kevolla 66 vuorokautta yhteen menoon 20. 5. – 24.7. Matkamme ehdittyä sinne yötön yö oli juuri päättynyt, almanakan mukaan aurinko oli pitkästä aikaa laskenut horisonttiin klo 0:54 ja noussut 1:44, pilvien takana näkymättömissä tosin.
Uteliaana ja vähän kahvinkin toivossa kurvasimme Utsjoen Kirkkotuville. Harmaat, ystävällisen näköiset pikkuruiset tuvat lienee rakennettu joskus 1800-luvulla ja niitä on entisöity 17 kpl. Kirkollisten juhlapyhien aikaan pidettiin muinoin myös markkinoita, saamelaisia saapui paikalle pitkien, tiettömien taipaleiden takaa ja tarvittiin yöpymispaikkoja. Me nykyajan automatkaajat tepastelimme hennossa tihkusateessa Mantojärven rannalla tupien välisiä niittypolkuja menneen ajan kuiskeita kuunnellen. Koska kahvituvalla ei ollut vielä ketään ja tien toisella puolella oleva kirkkokin oli kiinni, jatkoimme matkaa kirkonkylän keskustaan.
Utsjoen kirkonkylän keskusta on äkkiä katsottu, mutta paikka, jossa ehdottomasti on poikettava, on Kylätalo Giisá. Siellä henki aito nykysaamen kyläkulttuuri: Annukka Nikkinen tarjoilemassa kahvia ja tuoretta pullaa, lapset jaloissaan pyörimässä; Hans ja Terttu Guttorm tuttavallisesti jutustamassa kävijäin kanssa. Kylätalon myymälässä oli tarjolla laadukasta ja aitoa paikallista käsityötä ja taidetta. Sieltä löysin mm. saamelaisia myyttejä ja tarinoita kertovan kirjasen sekä Angelin Tytöissä aikoinaan laulaneen Ulla Pirttijärven cd:n saamenkielisiä lauluja, Máttaráhku askái.
Kysyin Hansilta ja Tertulta onko saamelaisilla jotain uskomuksia valkoisen poron näkemisestä. Olimme nähneet useitakin tien poskessa erämaataipaleita matkatessa. Terttu sanoi, että joidenkin mielestä se tietää hyvää, toisten pahaa – kukin voi sitten valita, mihin haluaa uskoa. Sitä paitsi valkoisissa poroissakin on värieroja, täysin lumivalkeita on todella harvassa. – Ehkä värillä ei ole merkitystä, koska uskomukset neutraloivat toisensa, totesin. Kysymyksiä ja juttua olisi riittänyt toisenkin tovin. Pariskunta kutsui meitä kotiinsakin tien toiselle puolelle. Kutsu jäi voimaan, mutta tällä kertaa matkamme jatkuivat vastakkaisiin suuntiin, sillä Guttormin pariskunta oli lähdössä pitämään Kirkkotupien lähetyskahvilaa auki ja esittelemään kävijöille kirkkoa. Me ylitimme Tenojoen upeaa Saamen siltaa pitkin Norjan puolelle.
(Jatkuu)
Muistelin muinaisia lapinreissujani ajellessamme Sallan tietä ja Pyhä-Luoston tunturialueen kautta Sodankylää kohti. Olin tullut valituksi ensimmäiseen seurakuntavirkaani Helsingissä alkuvuodesta 1970 ja elokuussa läksimme kollegani Marjatan kanssa hänen Morris Minillään ensi kertaa Lappiin omat telttakamat mukana. Yövyimme leirintäalueilla ja maastossakin. Sillä matkalla nousimme Rukalle, Pyhätunturille ja Saariselän Kiilopäälle. Huoletonta ja hauskaa matkantekoa, eivätkä tunturille nousut tuntuneet missään.
Pyhätunturin kupeella kävimme kääntymässä ja toteamassa, että hotellihan siihenkin oli noussut ja hulppeita hirsimökkejä rinteeseen, mutta hiljaista oli kuin huopatossussa. Läksimme saman tien eteen päin ja ihmettelimme mennessämme Luoston valtaisia matkailupyydyksiä. Pian niiden jälkeen putkahti esiin Kairosmajan opaste. Sinne!
Revontulikappeli
Kairosmaja on Kansan Raamattuseuran toimintapiste pohjoisessa ja itse KRS yksi luterilaisen kirkon evankelioimisjärjestöistä. Kairosmajalla järjestetään ripareita, vaellusleirejä ja erilaisia ryhmiä kokoavaa toimintaa, mutta siellä voi myös yksittäinen lapinkulkija majoittua. Tienvarren tuvassa oli asiallinen kahvila, josta saimme hyvää kahvia, tuoretta pullaa ja ystävällistä palvelua. Silmäilimme lehtiä ja tarkistimme pikku myymälän monipuolisen tarjonnan. Hetken istuin Ekiä muistellen nurkkauksessa, jossa oli esillä edesmenneen kirjailija Erkki Lemisen runokirjoja. Eki toimi aikanaan KRS:n matkatöissä ja oli löytänyt Lapista sielunmaisemansa. Tutustuin häneen 1960-luvulla. Hän jäi silloisen oppikoulutytön mieleen sympaattisena ja syvällisenä ihmisenä.
Kairosmajan Revontulikappelin alttari oli kauneimpia koskaan näkemistäni. Kelopuu kaiteena, niin lämmin ja pehmeä koskettaa, sileäksi käsien sivelemä ja porontalja polvistujalle. Alttaripöydällä lasimaljassa lepää kimppu lumivalkeita niittyvilloja, vieressä valkea posliiniriekko. Ikkunan takana kiveliössä seisoo tukeva kelopuuristi. Ikkunan yläpuolella kohoaa puuseinä, jonka ihmeelliset värit tuovat mieleen revontulet. Näen mielikuvissani kynttiläin liekkien häilähtelevän kaamoshämärässä ja seinän hulmuavan revontulina…
Sodankylän kirkot
Jos Revontulikappelin alttari puhutteli ainutlaatuisella yksinkertaisuudella ja herkkyydellä, löytyi Sodankylän uudesta kirkosta (valm. 1859) yllättäen kaunein koskaan luterilaisessa kirkossa näkemäni mariansininen lasimaalaus. Taiteilija Liisa Tervahaudan 1989 valmistunut työ onkin omistettu Herramme äidille, Neitsyt Marialle. Vanhan kristillisen värisymboliikan mukaan sininen on Marian väri ja valkoiset liljat symboloivat neitseellistä viattomuutta ja puhtautta. Auringonkeltainen on jumaluuden symboliväri, elämäniloa maalauksessa kuvaa punainen ja surua harmaa.
Keski-Lapin lappalaisia kastettiin kristinuskoon jo 1300-luvulla. Myöhemmin kuningas Kaarle IX auttoi Lapin uudisasutusta ja myönsi omista käyttövaroistaan rahat Sodankylän ensimmäisen kirkon rakentamiseen. Tuo karu paanukattoinen pyhäkkö valmistui v. 1689 ja on säilynyt ainutlaatuisen alkuperäisenä. Seinät ovat ajan patinoimaa hirttä, missään ei ole käytetty maalia. Pääovi on matala, tervantummaa ikivanhaa puuta, kynnys korkea. Kirkon ulkolaudoitus uusittiin Museoviraston valvonnassa 1990-luvulla alkuperäiseen tyyliin.
Andreas Alariesto, Lapin shamaani
Vanha kirkko on hautausmaa-alueella, jota ympäröi erikoinen katettu lauta-aita. Kirkkomaalta löytyi myös taiteilija Andreas Alarieston (1900-1989) ja vaimonsa Riikan hauta. Siitä saimme kimmokkeen tutustua läheiseen Alarieston museo-galleriaan. Paikka osoittautui erinomaisen mielenkiintoiseksi auliin opastajamme ansiosta. Hän esitteli Alarieston maalauksia, valokuvia ja esineistöä sekä kertoi tarinoita luonnonlahjakkaan taiteilijapersoonan elämästä. Kysyin, onko esittelijä itse lappilainen. Hän vastasi olevansa paikkakunnalta, siis lappilainen, mutta ei lappalaisia eli saamelaisia.
Museossa on mm. Alarieston tekemä yksityiskohtainen pienoismalli Lapin kylästä, kodan rakentamisen mallipiirros sekä Andreaksen ja Riikan itsetehdyt värikkäät lapinpuvut – kansatieteellisesti arvokasta ja ainutlaatuista pohjoisen perinteen taltiointia. Etelän ihmiselle täysin uutta tietoa löysimme paljon. Ihmettelimme mm. tarkkaan kuvattua kodassa nukkumisen järjestystä. Kodan perällä nukkuivat vanhemmat, heidän vierellään ensin lastenlapset, sitten näiden vanhemmat siten, että miniät ja vävyt viimeisinä ovensuulla tehtävänään pitää huolta, ettei tuli pääse yön aikana sammumaan.
”Hyvä on ollu maalata, kun ei ole tarvinnu ajatella, että maalauksen pittää kelvata toiselle ihmiselle. Jos joku moittiikin niin se ei merkitse mittään.” – Kunnioitettava itsetunto Lapin shamaanilla.
*
Saariselkä ohitettiin sujuvasti ja Ivalossa pysähdyttyä päätimme jatkaa Inariin yöpymään. Siellä sattui olemaan runsaasti MC-porukkaa majoittuneena keskustan hotelliin, mikä oli onneksemme, sillä etsiydyimme sitten Juutuanjoen rannalle. Hotelli oli ylevästä nimestään huolimatta ulkoa päin rapistunut ja piha hoitamaton, mutta sisätilat siistit ja illallisesta muodostui kulinaarinen huippuhetki: ’elämänpäivänä’ ei ole saatu niin herkullista purotaimenta, mestarikokki keittiössä ja parasta palvelua mitä ikinä. – Helposti tulee tehneeksi päätelmiä ulkoisten havaintojen perusteella, sisältö voi ihanasti yllättää.
(Jatkuu)
Ensimmäisenä matkapäivänä Katti kehräsi meidät Kainuun vuolasvetisen joen kaupunkiin. Kävelimme Ystävyydenpolkua illan viiletessä Kyynäspään niemeen, linnan raunioille ja Eino Leinon puistoon asti. Runoilijan patsaalla oli lauma paikallista goottihenkisiin asuihin sonnustautunutta nuorisoa. Meno oli sen verran reipasta, ettemme tohtineet pyrkiä seuraan.
Kajaanilla on kävijälle paljon tarjottavaa: monen kansallisen merkkihenkilön muiston vaalimiseen pyhitettyjä patsaita ja puistoja, Renforsin luontolenkki joen rantoja kierrellen, historiallisen linnan rauniot, Kaukametsän komea kulttuurikeskus ja nikkarityylinen puukirkko muun muassa. Elämäntahti on enimmäkseen uneliaan rauhallista ja paikalliset herkut maistuvia.
Hiljainen kansa
Aamutuimaan kotvan viitostietä pohjoiseen ajettuamme ehdin juuri huokaista: tekisi mieli lettukahveja! kun Suomussalmen kiehtovin ja kummallisin näkymä aukeni tien oikealla laidalla. Satamäärin värikkäisiin kesäasuihin pukeutunutta kansaa seisomassa totisina niityllä tien poskessa. Ja siinähän se olikin, Niitty-Kahvila, josta sai muurinpohjalettuja nokipannukahvin kera. Vaeltelimme hiljaisen kansan niityllä lettujen valmistumista odotellessa. Kohta paikalle kurvasi bussillinen saksalaisia matkailijoita, joiden äimistelyä lystikseen kuunteli kahvia juodessaan.
Juuriltaan suomussalmelaisen kulttuuripersoonan, Reijo Kelan vaikuttava taideteos on elänyt monta aikaa ja paikkaa vuodesta 1988. Lassilan pellolta Ämmänsaaren Jalonuoman rannalle välillä pääkaupungin Senaatintorillakin pistäytyen. Tällä niityllä porukka on seisoskellut vuodesta 1994. Kesäkauden alussa Suomussalmen nuorten työpaja kunnostaa ja pukee hahmot kesävaatteisiin, syksyllä vaihdetaan talvisempiin, kertoi letunpaistaja. Unohdettua kansaa nämä eivät ole, monta sanatonta keskustelua ovat matkaajien kanssa käyneet.
Julma Älkky
Kuusamon kohdalla meidät nappasi viitostieltä sivuun Julman Älkyn opaste. Saimme ajella yli 20 kilometriä yksiksemme kapeaa soratietä erämaan halki kanjonijärvelle. Perillä autoja oli enemmänkin, suuri osa ilmeisesti Hossan ja Teerirannan kautta helpompaa reittiä tulleita. Kioskin palvelut olivat käytettävissä ja puolen tunnin veneajelu kanjonille viiden euron hintaan. Jylhät kalliot ovat rotkon pohjan vesiltä katsellen mykistävä näky.
Nimensä veroinen Julma Älkky on Suomen kolmesta kanjonijärvestä pisin, kolme kilometriä. Jääkausien muovaaman, kallioperustan halkeamiin revenneen kanjonin ikä lasketaan miljardeissa vuosissa. Kivikauden terveisinä paikoin lähes 50 metriä korkeissa pystysuorissa seinämissä on nähtävissä kalliomaalauksia. Maitse kanjonin voi kiertää 10 kilometrin vaellusreitillä, joka kulkee nimellä Älökynähkäys, kainuulaista huumoria arvattavasti.
Ajelu samaa erämaareittiä takaisin viitostielle oli palkitsevaa. Saimme ihmetellä rautaoksidin punaisiksi värjäämiä kiviä ja siirtolohkareita, suoalueita niittyvilloineen, upeita keloja ja aihkipuita. Karun kauneuden vastapainoksi näimme myös karmivia metsäraiskioita, joilta työkoneet helvetinkourineen olivat putsanneet puut teollisuuden pohjattomaan kitaan ja pahoinpidelleet maaston kulkukelvottomaksi. Ajattelin miten ristiriitaisia ovat elämisen ehdot tällä vuosituhannella; luontoa haluaisi varjella, mutta hyödynnettäväkin on.
*
Toisen matkapäivän iltana kallistuimme yöpuulle Kemijärvellä. Siellä tuo näkyi olevan paljon puhuttanut sellutehdas ja ’Taivaan tulista’ tuttu rautatiesilta. Raitti hiljainen, jokin alistunut apeus ihmisten katseessa.
(Jatkuu)
Vasta kolmantena matkapäivänä suunnistimme Innere Stadtiin, vanhaan kaupunkiin. Sää oli vaihteeksi mitä parhain. Stefansplatzille noustessamme jouduimme lipuntarkastukseen juuri kun olin ihmetellyt, etteivät paikalliset näyttäneet koskaan ostavan lippua metroon. Wien-korttimme kirvoittivat tarkastajan yrmeälle naamalle kohteliaan hymyn.
Stephansdom, Tapaninkirkko on keskiaikainen katedraali, joka jokaisen wieninkävijän kaiketi on nähtävä. Hulppean kokoinen oli, tornikin 137 metriä. Ylhäältä olisi nähnyt tiemmä Alpeille asti ja lattian alla olisi varmaan ollut keisarillisia hautoja ihmeteltävänä. Sytytin kaksi kynttilää ja kuljeskelimme katedraalissa umpimähkäisiä havaintoja tehden. Täälläkin oli alttaritaulu verhottu violettiin paastonajan merkiksi.
Suunnistimme kohti Stadtparkia, jossa odotti tunnetuksi tullut Johann Strauss juniorin kullattu muistomerkki. Puisto oli todella viehättävä vesiaiheineen ja kukkivine puineen. Straussin lisäksi puistoon olivat muistomerkkinsä saaneet säveltäjät Schubert, Bruckner, Lehár ja Stolz sekä taidemaalareista Schindler, Makart ja von Amerling. Aurinkoisena päivänä puisto näyttäytyi parhaimmillaan: mangoldia, kultasadepensaat ja kirsikkapuut kukassa, itkupajut herkästi vihertäen.
Tuulista kanavarantaa kävelimme hitaasti takaisin keskustan ostoskatujen suuntaan. Päivän kulinaariseksi nautinnoksi muodostui Café Mozartin wienerschnitzel, ohut, rapeaksi kuorrutettu vasikanlihaleike. ’Sir ja Madame’ – täälläkin! – yltyivät herkuttelemaan tilaamalla dubbel-espresson ja palan sachertorttua suloisen kermavaahtokasan kera jälkiruoaksi. Ach, schön!
Budapestissa eräänä toisena keväänä ihastuimme operettitaiteeseen, jolla on nimenomaan Keski-Euroopassa pitkät perinteet. Wienin Volksopernissa esitettiin Franz Lehárin Hymynmaata, jota päätimme mennä katsomaan. Yleisöä naurattivat operetin alussa sanailevat papparaiset, joiden huumori ei oikein muinaisella lukiosaksallamme auennut. Sen sijaan kiinalaisprinssin ja Lisan, eurooppalaisneidon rakkaustarinan paikalliset laulajat tulkitsivat oikein viihdyttävästi ja operettia rakastava wieniläisyleisö palkitsi esityksen runsain aplodein.
Wien on ihastuttava kaupunki, jolle on helppo menettää sydämensä. Nyt oli kevät hitaalla, sää vaihteli sateisesta, tuulisesta ja kylmästä aurinkoiseen ja viileään. Paljon kiinnostavaa näkemistä jäi odottamaan toista tilaisuutta: Belvedere ja Hofburg, Talviratsastuskoulu ja Hundertwasservillage. Puistoja, kirkkoja, kahviloita, musiikkia – parasta mitä toivoa saattaa – ja mieluiten koettuna keväällä, huhti-toukokuussa.
*PS. Eipä kotiin paluummekaan yllätyksittä sujunut: Toisen matkalaukkuun oli ilmaantunut lommo, joka jumitti numerolukon niin, että se saatiin auki vasta laukkukorjaamossa. Näitäkin sattuu, kuulemma. Taidamme olla onnekkaita, kun ’näitä’ ei ole ennen meille sattunut. Matkaajaystävä suosittelikin jälkiviisaasti kahden laukun ristiinpakkausta lentomatkoille. Tämän kokemuksen jälkeen ehkä olisimme keksineet sen itsekin.
Jos olikin sunnuntai Wienin 1,6 miljoonan asukkaan suurkaupungissa ihmeen hiljainen ja rauhallinen, maanantaiaamuna kaupungilta kuului jo ihan erilainen kuhina. Huoneemme ikkunat olivat puiston puolella ja joka aamu mustarastas, sielulintumme vihelteli meidät hereille uuteen päivään.
Hotellin pieni aamiaishuone oli tyylikkään yksinkertainen, pöydät aidoin kukin ja valkoisin liinoin katetut, tarjoilu kohteliasta ja nopeaa. – Bitte schön, kuului joka käänteessä. Asiakaskunta näytti olevan varsin kansainvälistä. Paikallinen aamiaissämpylä, semmel, osoittautui herkulliseksi ja kahvi kuuman maidon kera maistui suorastaan kotoisalta.
Harvoin ihminen ilahtuu laukkunsa näkemisestä niin kuin kerran kadotettuaan. Aamiaiselta tullessa näin tuttua punaista pilkahtavan vastaanoton puolella. Toinen tutki liuskoja ja totesi laukun matkailleen itsenäisesti Liettuan suunnalla sillä välin, kun minä odottelin sitä synkkenevin aatoksin turhaan Helsinki-Wien-lennolta tulopäivänä.
Keisarillisista palatseista valitsimme Schönbrunnin. Päivästä sukeutui pilvinen ja ajoittain sateinen. Kiertelimme omaan tahtiin linnan rokokoosaleissa selostuksista piittaamatta vain ihaillen kauneutta, jonka keisarinnat Maria Theresa ja Elisabeth (Sissi) olivat kesäpalatsiin luoneet. Eikähän me voitu vastustaa kiusausta pyörähtää pari wienervalssikiehkuraa salissa, josta Eurovision uudenvuoden konserttien balettiryhmien tanssia on monesti saatu ihailla.
Schönbrunnin puisto oli elämys. Sateenvarjottomina kastuimme hiukan, kävelimme silti ylös Gloriettelle ja takaisin metsäpolkuja ja puistokäytäviä. Voi vain kuvitella millaista siellä on toukokuisena aurinkopäivänä, kun kaikki upeat istutukset ovat kukassa, puut lehdissä ja patsaat paljastettu suojapusseistaan. Metsikössä kohtasimme pareittain liikkuvia variksia, kujertelevia kyyhkysiä, mustarastaita, peipposia ja mustaturkkisia oravia.
Päivän hauskimmat hetket koimme linnanpihan kahvilassa puistopromenadin jälkeen. Arvokkaasti mustiin pukeutunut tarjoilijaherra valkoisissa käsineissään puhutteli meitä ’Sir, Madame’, kantoi eteemme korkealla tarjottimella annokset suosittua unkarilaista Debreziner-makkaraa semmel-sämpylän, piparjuuriraasteen ja maustekurkun kera. Toinen tykästyi itävaltalaiseen vaaleaan ja pehmeään vehnäolueeseen, minä sain haluamaani kuivaa valkoviiniä. Mozart-liköörillä maustettu kahvi ja leivos kruunasivat herkutteluhetken ylellisessä ympäristössä.
Olen keräillyt matkoilta muistoksi kauniita pääsiäismunia, nytkin löytyi linnan pihan pääsiäiskojuista yksi hennon lila helmikoristeinen, joka tahtoi mukaan. Paljon kauniita käsintehtyjä pääsiäiskoristeita sekä -herkkuja oli myytävänä. Hivenen viluisina palasimme hotelliin vaihtamaan kuivaa ylle. Kävelyt tuntuivat jo jaloissa. Päivän päätteeksi pistäydyimme siis vain lähistölle makedonialaispaikkaan syömään muhevat lihavartaat.
Ateriahetkeen kilahti Esikoisen synttärionnittelu isänsä puhelimeen. Meitä nauratti oletus korkeakulttuurisesta matkapäivästä; totisesti ’Sir ja Madame’ istuivat päivällä kristallikruunujen alla ja illalla kulmakuppilassa, missä nurkissa roikkuivat hämähäkinseitit ja lampunvarjostimista puuttui paloja. Ruoka oli silti oikein maukasta ja ystävällinen isäntä tarjosi eteläeurooppalaiseen tyyliin vielä lasilliset grappaa palan painikkeeksi.
(jatkuu)
Karlplatzilla oli omenapuu puhjennut kukkaan, orvokit nostaneet mullasta ujot samettikasvonsa ja narsissien kelta hehkui. Pujahdin kirkkoon palmusunnuntain messuun siksi aikaa, kun Toinen lähti turisti-infoon lippuostoksille. Wien-kortit tulivat maksamaan itsensä nopeasti takaisin; niillä sai ajella mielin määrin kolme päivää ja vielä alennusta nähtävyyksien pääsymaksuihin.
Kaarlenkirkon barokkista prameutta pehmensi läsnä oleva seurakunta, kaikenikäisiä wieniläisiä, joilla oli pajunkissakimput käsissään juhlan kunniaksi. Katolisessa messussa aisti oman luterilaisen kirkkomme juuret: hymnit ja messun osat olivat tutunoloiset. Pappeja hyöri kuorissa kolme, heidän apunaan pari hartaasti haukottelevaa pikku tyttöä messupitseissään.
Kotikirkossani vierastan ehtoollisliturgiaan liittyvää rauhantervehdystä. Vieraassa maassa sen sijaan tuntuikin hyvältä, kun tuntemattomat ojensivat hymyillen kätensä toivottaen rauhaa. Sielu lepäsi messussa kuin kotonaan eikä siihen yltänyt mikään teologinen oppimurhe. Ennen kuin seurakunta poistui pajunoksineen, oli Toinen jo pujahtanut viereeni istumaan ja mekin saatoimme lähteä yhdessä.
Wienin taidehistoriallisen museon lukemattomat salit aarteineen käveltiin läpi kiinnostuksen kohteisiin vain valikoivasti pysähdellen. Minä halusin nähdä Rafaelin Madonna lehvistössä. Egyptologis-itämaisella osastolla ällistelimme valtavia kivisarkofageja, miten niitä on liikuteltu? Veistostaide pysäytti, tenhoava näky oli sali, jota hallitsivat jalustoille nostetut päät. Ajankohtaisnäyttelynä kesään asti näkyi olevan Arcimboldo, varsin bisarria maalaustaidetta; kasveista, hedelmistä ja eläimistä muodostuneita kasvoja kuin kummitusolentoja.
Toinen halusi ehdottomasti nähdä vielä erillisen Tutankhamun-näyttelyn, jonne jonotettiin yli puoli tuntia. Aidot muumiot, upeat kullatut naamiot ja faaraoiden hauta-aarteet olivat mykistävä näky. Näyttely oli hienosti laadittu ja esineistön arvon mukaisesti esille pantu. Toisen syntymäpäivä oli tulossa, ostin hänelle muistoksi scarabeen, egyptiläisten pyhän pillerinpyörittäjän, joka heidän luomistarunsa mukaan pyöritteli auringon taivaalle.
Palmusunnuntai-illan hämärtyessä osuimme Mozartin muistomerkille Hofburgin linnan puistossa, Burggartenissa. Säveltäjän hautapaikkahan on tuntematon ja hän syntyikin Salzburgissa, mutta vaikutti viimeiset kymmenen vuotta elämästään Wienissä. Täällä hän sävelsi tärkeimmät teoksensa, niistä viimeisenä iki-ihanan Requiemin.
Matkalla U-bahnilta majapaikkaan poikkesimme meluisan italialaisperheen pitämään pizzeriaan iltapalalle. Aamulla Toinen ilmoitti hilpeästi, että olin nukahtanut viidessä sekunnissa vuoteeseen päästyäni.
(jatkuu)
Lennähdys Wieniin tavallisella Finnairin reittilennolla ei tuntunut isolta jutulta. Toinen meistä halusi lomaviikkonsa aluksi vaihtaa maisemaa. Toiveissamme oli nähdä muutama kulttuurinen merkityspaikka, ehkä kokea jokin taide-elämyskin. Mielessäni häilähteli haavekuva kävelyistä keväisissä puistoissa.
Lentokentät ovat hektisiä paikkoja. Koneita nousee ja laskeutuu muutaman minuutin välein, tulijaa ja menijää riittää joka suuntaan. Ihmiset jonottelevat laukkuineen, passia ja lippua tarkistetaan, lentoja ja matkustajia kuulutetaan. Terminaalien uumenissa työskentelee satoja ihmisiä. Matkustajan on pakko luottaa, että kukin osaa tehtävänsä ja tekee sen huolella.
Lähtö myöhästyi puolisen tuntia, ajan saimme odotella koneessa itseksemme ihmetellen. Jossain Puolan peltojen yllä kapteeni muisti kertoa lähdön viivästymisen johtuneen ’jäänpoistosählingistä ständillä’. Pahoittelu myöhästyi tunnilla, matkustajat olivat jo nollanneet jutun, jos jatkoyhteys ei ollut vaarassa.
Perillä odottelimme matkatavaroita. Kun muut olivat menneet ja hihnalla kiersi enää yksinäinen kitara, oli pakko viimein tajuta, että punainen laukkuni ei tule. Lievän hämmennyksen vallassa siirryin luukulle tekemään ilmoitusta. Olihan siinä muitakin. – Haluatteko toilettitarvikepakkauksen, kysyi virkailija kaavakkeiden täytön päätteeksi koleasti. Näitä sattuu, jollekin kerta on silti ensimmäinen ja häivähdys myötätuntoa pelastaisi tunnelmaa.
Hotell Harmonie oli nimensä mukainen, rauhallisella sivukadulla. Toisen purkaessa laukkuaan avarassa huoneessamme yritin asennoitua asioiden saamaan käänteeseen. Lyhyen lennon takia olin oikaissut tavanomaisesta: ottanut käsimatkatavaroille tavallista pienemmän laukun ja siihen vain passin, kameran, korut ja käteisvarat. Lentoyhtiön käsitys naisihmisen välttämättömistä matkatarvikkeista oli karu: hammasharja ja -tahna, sukkahousut, valkea t-paita, Y3-pesujauhepussi, deodorantti, pari Lumenea ja side. Ilahduin innovaatiosta, joka osoittautui kokoontaittuvaksi hiusharja-peili-yhdistelmäksi.
Illan tullen virittelin yöasua Finnairin hätäapupaidasta ja Toisen luovuttamista (kookkaista!) pyjamanhousuista. Järjestely ei erityisesti ilahduttanut kumpaakaan, mutta kun vuode oli erinomainen, unta ei haitannut.
Aamulla heräsimme mustarastaan lauluun.
(jatkuu)
Lienen joskus ohuesti sivunnut seinien sisäistä sivuaihetta, Toisen tapaa mököttää ajoittain. Ja todennut, että siitä selviää helpoiten, kun antaa olla. Taannoin Toinen tuli Kuopuksen luota sen hämmästyttävän tiedon kera, että pojan huushollin kaksi kania mököttävät.
Nythän on niin, että muutto on ihmisen lapselle kova koetus, varsinkin muutto vuokrakämpästä omaan, joka pitää rempata mieleisekseen. On sullottava kahden keräämä asumistarpeisto laatikoihin, kärrättävä uuteen osoitteeseen ja purettava laatikoista uuteen asentoon.
Muutto pitää ahkerana, on siivottava edellisen asujan jäljet ja sitten vielä omat jäljet, ettei entinen vuokraisäntä lähetä laskua perään. Muutto tapahtui joulun aluspäivinä ja jouluksi nuoripari poistui sekasorron keskeltä äitiensä huomaan kanit evästettyään. Hyvähän ihmisen lasten on.
No, onko ihme, että kanit mököttävät. Ne on lupaa kysymättä tuupattu uppo-outoon huusholliin, joka on vielä kuin tsunamin jäljiltä. Ihmisen lapset eivät ole ehtineet sylittää, rapsuttaa ja silitellä. On työnnetty uutta salaatinkerää ja täytetty vesikuppia ja taas riennetty tapettikauppaan.
Nyt pitäisi tietää, miten mököttävä kani lepytetään. Annetaanko olla ja katsotaan miten kauan kaninpokka pitää. Ryhdytäänkö lahjomaan karvapalleroita erikoisherkuilla ja löperöimään liikkumisreviirin kanssa. Remontti ahistaa ja kanit vain mököttävät. Mokomat.
Kanien anoppi kävi loppiaisiltana niille pitämässä puhuttelua ja selittämässä tilannetta. Mitäs se auttoi. Häkin nurkasta vain mulkoilivat korviaan lopsauttamatta eivätkä edes emäntänsä houkuttelusta tulleet yksiöstään ulos. Tehokasta huomionhakua tuo mökötys.
|
|
