Pissismummo kun pääkaupunkilaistui muinaisopintojensa vuosina ja pikkukaupunkilaistui sitten myöhemmin perhevuosinaan metropolin tuntumaan, on hänen lapsuusmurteensa laimistunut likipitäen ohuisiin yläpilviin. Mitä nyt Poikakaverin kanssa ollaan mie ja sie ja toisinaan innostutaan houkuttelemaan esiin antiikiksi marinoituneita sanontoja siltä suunnalta, miltä sielu on kotoisin. Niinpä Mummon on nyt tuosta Lastun heittämästä murrehaasteesta selvitäkseen konsultoitava Ikimuoriaan, jonka sanat eivät totisesti ole laimistuneet vuosien saatossa. Näin haastaisi Pissismummon Ikimuori:
– Elähän tiijä, tätä ei kyl usko kukkaa eikä hääkää, mut tiä mekko, tiähä iha soppii miun piäle. Niät sie, tiä miun tyttärein, sen huitakkeen, tuoma mekkorupale. Emmie kyl tätä pitämää ruppii, liian on korrii, miula millonkaa punasta vuatetta ou olt. Mut onha tuo soma peilist kahtoo aikase kuluks. – Ja siul sitä riittää aaninkia vaik joka sormel. Tehhää sit silviisii ko sie sanot, lienöö hyvä se. Mut jos miun mummoin ois tiänkii näht ja kuult, ei ois tient nauraisko hää vai itkeis. Sisso!
– Elähän tiijä, niä tyyräsiit miut junal Helsinkii mänemää ja nii ol kiire omil apajillee, jot ei kahtoneet, onks se juna tult vai mänt. No, se ol mänt, toinperrää. Mie miettimää, jot mitäs mie nyt, ni siin ol sit semmone koppalakkine, mikälie ukonturjake, ni mie silt tiijustammaa, jot piäsööks tiältä millä Helsinkii, ko mie en junnaa kerent. A’vot, hiä olkii nii simasuine, jot osviittail miut linikal mänemää. Täshä mie nyt sit vasite oon, Helsinkis kumminkii.
– Mitä hää sannoo? Mie mittää tiijjä heijä kapuloist. Akkiloisiit paremmi tavaroitaa. Ain on jottai hävveyksis nii toisel ko toiselakkii pojapojal.
– Appuuks hää tarvihtoo? Enhä mie tiijä mittää näist nykysist mualiman asjoist. Nii on kovast monnee kertaa muunlaiseks muuttuneet, ko tiä eeuukii on tult meil kummittelemmaa. Häne ois pitänt paremmi kuunnella muantiijon tunnil ja läksysä lukkii, sanon mie.
– Ai mitä? Jot ostinks mie sit sen röijyn sielt mauri´kaupast Helsinkis käyvessäin. A’ en ostant. Ei siin puojis mittää mummoloil sopivaa oo, ko niit vähävirkasii muothepenii. Niishä miul naurais variskii pello’ aijal.
Lauantaina meillä on Lissabonissa vapaa päivä muuten paitsi läksiäisillallisen syömme Bairro Altossa, jossa kuulemme fadoakin. Vasta aamiaisella mietimme mitä muuta tekisimme tänään. Koska on nähty paljon kirkkoja, linnoituksia, palatseja ja luostareita, päädymme vaeltelemaan puistoissa ja Museu Calouste Gulbenkianissa, joka on lähinnä hotellia oleva taidemuseo.
 ?
?
Palhavan puisto lintuineen ja veistoksineen on sopivan lähellä ja antaa paratiisirauhaa kulkijalle. Iloitsen veden lorinasta, viidakkomaisesta vehreydestä ja risteilevistä poluista. Liikenteen äänet häipyvät jonnekin ja mieli lepää. Mustarastas ilmaantuu kertomaan meille, että olemme oikeassa paikassa.
 ?
?
Gulbenkianin museoon on koottu 70-luvun nuoren portugalilaisen taiteilijapolven näkemys neilikkavallankumouksesta. Se osoittautuu äärimmäisen mielenkiintoiseksi ja puhuttelevaksi. Tajuan konkreettisesti, miten syvältä käyvä voi olla vallankumous ihmisten mielissä ja miten monella tavalla se vaikuttaa. Suomen itsenäistymisvaihetta, kansalaissotaa ja myöhempiä sotavuosia voisi ehkä verrata tähän. Ne ovat historiaa ennen syntymääni, mutta 70-luvulla olin itsekin nuori ja tulossa tietoiseksi.
 ?
?
El Corte -tavaratalon levyosastolla on käytävä, vaikka ei yleensä rasiteta itseämme eikä lähimmäisiä paljoilla tuliaisilla. Valitsemme kaksi kokoelmaa fadoa, toisessa useita levyjä eri esittäjiltä, toisessa Amália Rodriguesin keskeisintä ohjelmistoa kolme levyä. Tavaratalon takana on ’fadon kuningattaren’ nimikkopuisto, jossa vaeltelemme. Siellä on kauniit vesiaiheet ja istutukset, paviljonki, kaksi vaikuttavaa veistosta ja harmaasta puusta tehty yksinkertainen kaarisilta – ainut tällä matkalla nähty.
Neilikkavallankumouksen muistomerkki; taustalla rakenteilla oleva ’maailman suurin joulupuu’?
?
Pombelin Markiisin patsasaukio avarine puistoineen on miellyttävä paikka päämäärättömään kävelyyn ja istuskeluun. Puistosta putkahtelee esiin lintulammikoita, patsaita, vanhoja puita ja muutama kukkivakin. Tungosta ei ole, kaupunkilaiset ovat toisaalla viikonloppuaskareissaan eikä turistilaumoja näy, kun ei ole sesonkiaika. Hotelliin palatessa käymme nauttimassa kevyen lounaan.
Ennen illalliselle lähtöä matkalaiset kokoontuvat jakamaan tuntemuksia ja kokemuksia Rovastin johdolla. Istutaan ympyrässä ja kukin sanoo jotain. Nämä kierrokset ovat joskus rasittavia, tulee stressi mitä sanoa, jos kaikki on jo sanottu ennen kuin oma vuoro tulee. Moni tyytyykin toteamaan yhtyvänsä edellisiin puheenvuoroihin. Olemme viimeisinä. En sano enää mitään Fatimasta enkä näkemiemme Ihmeiden herättämistä mietteistä. Sen sijaan kerron puistovaeltelustamme ja taidemuseon teosten vaikutuksesta. Kerron miten olen muistellut viidentoista vuoden takaista ensi käyntiäni ja mikä täällä tuntuu muuttuneen. Tilaisuuden jälkeen ihana itäsuomalainen valkotukka opettaja tulee kiittämään meitä matkatoveruudesta ja sanoo: te näytätte niin onnellisilta. Nyt mykistymme.
Bairro Alto on vanhaa Lissabonin yläkaupunkia sokkeloisine katuineen ja erikoisine puoteineen. Paikka elää hiljaiseloa päivän, mutta puhkeaa illalla kukkaan, kun sinne rientävät kaikki. Fadoklubit ja -ravintolat täyttyvät, aukiot kuhisevat kirjavaa yöelämää. Olen ehdoton aidon fadomusiikin ystävä, niinpä en odota suuria illalta, jonka ohjelmaa Anja kuvailee ennakkoon showksi. Mutta yllätynkin myönteisesti. Show on tasapainoinen kokonaisuus hanurilla säestettyjä eri alueiden kansantansseja ja tasokkaita fadoesityksiä. Tanssijoiden värikkäät asut ja taitavat esitykset ihastuttavat. Fadolaulajina vuorottelevat kaksi naista ja kaksi miestä, joita säestää kolme soittajaa.
Sitten syntyy aito fadon hetki, kohtalon hetki. Portugalilaisen guitarran ääni helähtelee mandoliinin tapaan, klassinen kitara ja bassokitara täydentävät. Kitaransoittaja puhkeaakin lauluun – ja laulussa soi aito saudade, kaipaus. Ääni on voimakas ja syvä, hiukan karhea baritoni. Laulu kertoo, kuiskailee, nyyhkyttää ja valittaa. Nuori mies laulaa silmät kiinni, kuten useimmat fadistat. Täpötäysi ravintola hiljenee. Hetkiä ei voi tilata eikä taata, ne syntyvät, kun laulajan sielu kohtaa kuulijan sielun. Ja se, juuri se on aina Ihme.
?
~ Kiitos matkaseurasta.
Perjantaiaamu on sumuinen ja Seiassa sataakin hiukan. Autossa matkatessamme Estrela-vuorelle mietin matkalaisia. Tässä joukossa on keskinäisen kunnioituksen ja hyväksymisen ilmapiiri. Se ei ole itsestään selvää, sillä monessa matkajoukossa kulkeneena tietää, että mukana on aina erikoisia persoonia, joku hankala marisija vähintään ja joku muuten outo. Minkähänlaisena matkatoverit näkevät meidät, tulen ajatelleeksi. Eräs matkatoveri lausahti eilen: te olette meidän kyyhkyläisiä. Meitä nauratti, Toinen on antanut usein käsikynkkäapua portaissa, kun kenkkukoipeni on krenannut. Mutta olenhan sukinut Toisen tukkaa ja poskea silitellyt, siitäkö. Aina jotkut tuntuvat etäisemmiltä, toiset läheisemmiltä ja jotku jäävät niin vieraiksi, ettei enää tunnista matkan jälkeen. Kaikkien kanssa on kuitenkin aina mahdollista löytää jokin yhteinen säie, vaikka ohut, jos sitä haluaa.
Estrela on 2000 metriä meren pinnan yläpuolella, joten melko pian lähtömme jälkeen sukellamme sadepilveen. Maisemaa ei näy, mutta arvaahan sen, kun sillä puolen istuu, että rinne viettää jyrkästi jonnekin huikean alas. Anja kertoo, että pilven sisällä rinne on karua kivikkoa, jossa kasvaa vain jänövihmatupsuja. Bussin ikkuna huurtuu ja pisaroi. Pelkoa ei ole ilmassa, nämä Jumalaan luottavat ihmiset luottavat myös kuljettajaan, muuten he eivät olisi lähteneet tällaiselle matkalle. Pysähdymme vuoristokylässä ihanien lampaanjuustojen takia. Saamme maistellakin juustoja, jotka ovat tosi herkkua. Joku ostaa myös lämpimät töppöset, toinen villahuovan.
Ylhäällä Torressa, vuoren korkeimmalla kohdalla tuulee rajusti ja lämpötila on nollassa. Sieltäkin saisi ostaa juustoja, ilmakuivattua kinkkua ja vaikka minkämoisia matkamuistoja, mutta tyydymme kahvikupposeen. Torniin kiipeämistä ei suositella, mitäpä sinne, kun ei sieltä tällä säällä mitään näy. Tuntuu suorastaan ihmeeltä, miten laskeuduttuamme vain hetken Espanjan puoleista rinnettä, aurinko tulee esiin ja saamme ihailla huikeita vuoristomaisemia. Edessämme näkyy vielä kaiken kruununa ehjä sateenkaari väriloistossaan syvyyksien yli kaartuen.
 ?
Castelo Brancossa syömme maukasta pinaattiturskapataa lounaaksi, jälkiruuaksi voi valita juustokakkua kirsikkakastikkeen kera tai mantelitorttua. Jatkamme pian kohti Lissabonia, jonne on vielä reilusti matkaa. On vielä tarkoitus pysähtyä Tomarissa, jonka Temppeliherrojen palatsia Anja sanoo Portugalin kahdeksanneksi Ihmeeksi. Sehän meidän on vielä nähtävä, Ihmeiden matkalla kun ollaan. (Katson kartasta: Tomar on korkeintaan 20:n kilometrin päässä Fatimasta, jonne emme siis mene.)
Anja kertoo Temppeliherrojen ritarikunnasta, joka perustettiin Jesuralemissa v. 1119 tarkoituksenaan suojella kristikunnan pyhiä paikkoja ja vahvistettiin munkkiritarikunnaksi v. 1128. Ritarimunkkien uskon opillinen sisältö ja pyhät menot olivat salaisia ja he olivat vastuussa toimistaan ainoastaan paaville, mikä ruokki kaikenlaisia huhuja ja arveluita. Ritaristo myös vaurastui ja käytti lopulta mahtiaan niin, että Euroopan hallitsijat alkoivat pitää heitä uhkana. Kun Portugalin kuninkaat hakivat ritareja avuksi maurien karkotukseen, ritaristo perusti päämajansa Tomariin v. 1158. Ranskan kuningas Filip IV lakkautti ritarikunnan v. 1312, mutta jo muutaman vuoden perästä Tomarissa perustettiin uusi, joka otti nimekseen Kristuksen veljeskunta. Se jatkoi Temppeliherrojen perinteitä osallistumalla Portugalin maailmanvalloitukseen suoraan Portugalin kuninkaan alaisuudessa. Kun kaikki uskonnolliset sääntökunnat lakkautettiin Portugalissa vuonna 1834, luostarit tyhjenivät ja Convento Cristoakin käytettiin kreivien residenssinä ja katolisena pappisseminaarina. Maailmanperintökohteeksi Tomarin Convento Cristo tuli v. 1983.
 
Convento Criston pääovi?
?
Temppeliherrojen ja Kristuksen Veljeskunnan luostari, Convento de Cristo on vaikuttava rakennuskompleksi. Sen rotundan, kahdeksankulmaisen pyörökirkon tapaisen kirkkotilan olen aikaisemmin nähnyt vain Jerusalemissa, Pyhän Haudan kirkossa. Tomarin rotunda rakennettiin 1100-luvulla ja luostarin laajennusosat seuraavilla vuosisadoilla osa kerrallaan. Sisällä on kaarikäytäviä ristiin rastiin, sisäpihoja appelsiinipuineen ja kaivoineen, pieniä kappeleita, munkkien kammioita ja työtiloja sekä erilaisia kokoontumissaleja. Vaeltelemme rakennuksessa, jonka historia on erityisellä tavalla kiehtova, vaikka mitään mystisiä fiiliksiä ei minussa herätäkään. Toinen ja minä emme piitanneet kamerakiellosta, otimme kuvia ilman salamaa eikä meitä kukaan siitä moittinut.
 
Temppeliherrojen tunnusristi ja kuusikulmio toistuvat siellä täällä
Myöhemmin illalla palaamme Lissaboniin samaan hotelliin, josta aloitimme. On kuin kotiin olisi tullut. Mietin vielä Fatimaa ja muistan, että Roomassa 2005 käydessä halusin poiketa Assisiin, Pyhän Fransiscuksen syntymäpaikkaan. Emme olleet ryhmästä riippuvaisia silloin, mutta käynti estyi muusta syystä. Ehkä on mietittävä ’pyhiinvaelluksen’ tarkoitusta omalla kohdalla.
~ jatkuu
 ?
?
Portosta lähtöaamuna herään kuudelta kuvaamaan auringonnousun punerrusta. Olen nukkunut jotenkin levottomasti ja nähnyt unta, jossa pojat ovat pieniä. Niin kai se on, ettei näistä huolekkaista äiti-unista ikinä pääse. Aamun lähtötohinassa kun Matias-kuljettaja peruuttelee bussia hotellin eteen laukkujen takia, bussi rysähtää liian lähelle ajaneen jonottavan henkilöauton nokkaan. Autosta astuu ulos arvokkaan näköinen harmaapartainen ja papinkauluksinen herra, joka saapastelee rauhallisesti bussikuskin luo, sanoo jotain ja heilauttaa kättään. Myöhemmin Anja kertoo papin sanoneen Matiakselle: Minulle ei tullut mitään vahinkoa, aja rauhassa poikani, Jumala kanssasi.
Tulipa siinä mieleen eilinenkin kiperä tilanne, jossa bussi kiilautui toviksi risteykseen Bragassa. Pitkänsorttinen henkilöauto oli pysäköity väärin yksisuuntaisten katujen risteysalueelle. Bussin taakse kerääntyi nopeasti jono. Henkilöautoon jäi maalijälkiä etulokasuojaan, mutta sentti sentiltä vekslaamalla lopulta päästiin läpi. Jos olisimme olleet Italiassa, siinä olisi kuultu torvisoittoa ja monta kapellimestaria ja kommentaattoria olisi kohta ollut ohjailemassa liikennettä, mutta Portugalissa pulmatilanne laukesi tyynesti niin kuljettajan, suomalaislastin kuin takana jonottavienkin osalta.
Tänään matkaamme vuoristoon. Amarantesin pikku kaupunki tarjoaa meille kävelyä tihkusateessa lähes kuivan joenuoman ylitse johtavaa siltaa puotien ja kahviloiden kadulle, joka onkin yllättäen melkein tukossa remontin takia. Löydämme kuitenkin avoimen kahvilan, jossa nautimme kupposet. Täällä saan omaan myrkynvahvaan liemeeni lirauksen kermaa, mikä tekee kahvista juotavampaa. Amarantes saattaa olla viehättäväkin auringonvalossa, mutta nyt siitä jäi lähinnä hailean taukopaikan mielikuva.
 ?
?
Vila Realissa käymme tutustumassa Mateus-palatsiin ja sen puutarhaan. Palatsi on yksityisomistuksessa, osin museona, osin asuttuna, eikä sillä ole Mateus rosé -viinin kanssa muuta tekemistä kuin että pullon etiketissä on palatsin kuva. Sisällä palatsissa ei saa kuvata. Puutarhassa kukkii muutama ruusu, gardenia, hortensia ja hibiscus. Palatsin edustalla on vaikuttavan kokoinen 140 vuotta vanha seetri ja puutarhassa on muitakin vanhoja kauniita puita. Englantilaistyyppiset patsaat, pensasmuodostelmat ja kaarikäytävät luovat viehättävän vaikutelman.
?
?
Syömme lounaan Reguassa, tällä kertaa pääruokana on maukas kalkkunaleike ja jälkiruokana appelsiinitorttua. Aurinko pilkahtelee pilvien lomasta, valkoisten talojen parvekkeilla ja edusnurmikoilla kukkivat kauniit kukat. Jaloittelemme pääkadulla, jossa kaupat ovat lounasaikaan kiinni. Matka jatkuu viivytyksittä, kun ostohaluiset eivät pääse hypistelemään putiikkien tavaroita. Vuoristossa Atlantin puolella on sumuista, mutta toisella puolella selkeää. Matkan kauneimmat vuorimaisemat ovat tässä: rinteet on pengerretty viiniköynnöksille, joiden sato on korjattu elo-syyskuussa. Nyt ne hehkuvat syysväreissään ja odottavat kevättä.
Yövymme Seiassa, mukavassa pikku hotellissa, jossa meille on katettu myös maittava illallinen. Käymme kahdestaan vielä kävelyllä iltavalaistussa kaupungissa. Haluan nousta kukkulalle, jossa näkyy olevan valaistu kirkko. Se on tietysti jo suljettu, mutta kirkon vieressä on pieni puisto, jossa kohtaan jälleen Fatiman Neitsyen. Täällä valkoviittainen Marian patsas on nostettu kymmenen metriä korkealle jalustalle ja valaistu kauniisti. Huomenna ylitämme Estrelan, joka on Portugalin korkein vuori.
?
~ jatkuu
?
?
Toinen Porton aamu valkenee aurinkoisena. Anja kuitenkin kertoo, että säätiedotteessa oli puhuttu sateen uhasta. Osa hakee vielä sadevarusteita mukaan autoon, kun lähdemme liikkeelle. Tänään ajamme Minhoon, Portugalin pohjoisimpaan maakuntaan, jossa tehdään Vinho Verdeä, ’vihreää viiniä’. Taas on ohjelmassa linnaa, palatsia ja kirkkoa. Olen jo joutunut lääkitsemään jalkasärkyä, kun joka päivä on portaiden nousua. Sisua kehiin, tiesinhän tämän!
Guimaraesin vanha keskusta linnoineen, kuninkaan kastekappeleineen ja tuomiokirkkoineen on seitsemäs Ihmeemme ja maailmanperintökohde sekin. Vanhan kaupungin muuriin on myöhemmin laitettu teksti: ?Täällä syntyi Portugali?, sillä valtion syntysanat on lausuttu Guimaraesissa. Linnan vieressä olevaa Bragancan Herttuoiden palatsia kunnostetaan parhaillaan, kuten lukemattomia muita vanhoja kulttuurimuistomerkkejä Portugalissa. Joku matkalaisista heittää, hieman nuristen, että mekin maksamme EU:n kautta näiden romulinnojen kunnostusta. ? Niin ja sittenpä onkin mukava käydä ihailemassa yhteistä eurooppalaista kulttuuriperintöämme, jatkan minä siihen. Palatsissa on peräti 39 savupiippua, mikä kertoo, että tulisijojakin rakennettiin pohjoisen palatsien huoneisiin jo varhain. Talviaika saattaa joskus olla varsin kylmä ja kostea näillä main. Herttuoiden lippuna on nelikulmainen pieni siniristilippu ja kun ne hulmahtelevat aukiolla, tulee oikein kotoinen olo.
Meillä on ostos- ja kahvitauko Guimaraesissa ja porukka hajaantuu kauppoihin ja kahviloihin. Toinen ja minä poikkeamme erääseen kirkkoon, jossa valkoviittaiselle, kruunupäiselle Fatiman Neitsyelle omistetun alttarin lähellä istuu naisia rukoilemassa. Kirkossa on paljon kynttilöitä ja hyvin lämmin, erityinen tunnelma. Istumme mekin hetkeksi, suljen silmät ja lepään siinä. Minulla on hyvä olla. Hiljaa tulee tajuntaan kirkas oivallus siitä, mikä ero on museokirkolla ja elävällä kirkolla, jossa seurakunta kokoontuu ja rukoilee.
Kysyn Anjalta, miksi emme poikkea Fatimassa, kun reittimme kulkee niin läheltä sekä pohjoiseen mennessä että Lissaboniin palatessa. Anja vastaa, että se ei mahdu matkaohjelmaan. Ajattelen, että Fatiman Ihme – tuo kahden pienen paimentytön ja heidän ison siskonsa niityllä useaan kertaan näkemä Neitsyt Maria ja hänen tytöille jättämänsä kolmiosainen viesti, jonka jokainen osa on toteutunut ? olisi voinut olla vaikka viimeinen Ihmeistä ja paikka kaupallisine krumeluuneineenkin poikkeamisen arvoinen. Rovasti vastaa samaan kysymykseen yllättävästi, että Braga on kirkollinen keskus ja Fatima hengellinen. En enää kysy, miksi hän rinnastaa nämä kaksi näin, ajattelen, että kirkon historiallisen ja hengellisen keskuspaikan asettaminen toisensa pois sulkevaksi vaihtoehdoksi, kertoo kaiken.
Bragan pyhän kukkulan, Colina Sagradan sydämessä on siis koko maan vanhin kirkko. Kirkossa on taas kuvaaminen kielletty, mutta kun jään hetkeksi yksin pylväiden taa, otan silti, ilman salamaa, kuvan Ruusumadonnan kappelista. Pihalla poikkean mielijohteesta pyhien muistojen kauppaan ja päätän ostaa muistoksi matkalta pienoispatsaan valkoviittaisesta Fatiman Neitsyestä, joka erityisellä tavalla on ollut mielessäni pitkin tätä matkaa.
Bom Jesu do Monte
Herkullista ankkariisilounasta syömme kauniissa hotellissa Bom Jesu do Monte vuorella. Paikka on Fatiman jälkeen Portugalin suosituin pyhiinvaelluskohde. Barokkityyliseen kirkkoon pääsee serpentiinitietä, hammasratajunalla tai nousemalla toista tuhatta porrasta. Kirkossa näen tällä matkalla ainoan seitsemällä miekalla lävistetyn Pyhän Äidin alttarin, jonka luo elämässään tuskaa ja kärsimystä kokeneet tulevat rukoilemaan.
”Sinunkin sydämesi läpi on miekka käyvä…”
~ jatkuu
näkymä kaupunkiin katedraalin kukkulalta
Portossa aamu valkenee kosteana ja sumuisena. Kadun valotaulu, joka näkyy huoneemme ikkunaan, ilmoittaa lämpötilaksi +18. Ulkoa kuuluu saarnanuottista kailotusta: mies seisoo aukion laidalla kadun kulmassa saarnaamassa ohikulkeville. Tämä mies on suhtsiistissä puvussa, mutta monta ruokkoamatonta, likaista, nälkiintyneen näköistä ja kiiluvasilmäistä yksinäistä miesressukkaa nähtiin jo Lissabonissa, kerjääviä, puistoissa ja talojen syvennyksissä pahvien alla nukkuvia kodittomia. Hyvinvointiyhteiskunnassa ilmiö pistää ikävästi sekä silmään että sydämeen. Anja kertoo, että Portugalissa on hyvä sosiaaliturva, kuten EU-maissa yleensäkin, mutta ei se täälläkään näy estävän ihmistä joutumasta kadulle ihan kirjaimellisesti.
vanhasta kauppahallista
Aamulla kerrotaan yhden iäkkäistä matkalaisista saaneen illalla sydänoireita ja kuumeisen ripulin. Vaimo jää sairastuneen miehensä luo, kun me muut hankkiudumme kävelemään kaupungille. Tutustumme Porton vanhaan kauppahalliin, jonka kukkien ja hedelmien runsaus ihastuttaa ja kalatiskien kammottavan näköiset otukset (hajuineen) nostavat hiukset pystyyn. Kaupungintalon aukion kulmalla odottelemme bussiamme. Katselen iäkästä miestä, joka tulee ulos kaupungintalon ala-aulasta salkku kädessä ja seisahtaa portaille neuvottoman näköisenä. Vartin päästä, kun bussimme viimein tulee, mies seisoo siinä yhä kuin ei tietäisi mihin lähteä.
Porto vaikuttaa mukavalta paikalta, jonka keskusta on nopeasti hahmottuva. Kaupunkia kierrellessämme osumme näkemään yliopiston lääketieteellisen tiedekunnan fuksiaiset. Portugalissa yliopiston opiskelijat pukeutuvat Anjan mukaan yleensä mustiin asuihin, joihin kuuluu viitta ja farmasian ja lääketieteen opiskelijoilla on lisäksi jotain violettia asussaan. Mustanvioletti joukko on koolla tiedekuntarakennuksen aukiolla olevan suihkulähteen ääressä, jossa vanhemmat opiskelijat lappavat potan näköisillä astioilla nuorempien päälle suihkulähteen vettä. Hauskaa näyttää olevan. Touhua katselee nimikkopuistonsa nurkalta patsaaksi ikuistettu Salazar, tiedekunnan muinoinen perustaja.
puiston palmuja ja araucarioita
Kiertoajelun päätteeksi meille näytetään vanha pörssitalo, jota käytetään nykyään valtiovierailutasoisten päivällisten, kokousten ja konserttien pitopaikkana. Se on todella upea rakennus, joka on täynnä arvokasta taidetta. Talon arabialaista juhlasalia remontoidaan parhaillaan konserttisaliksi. Hengähdän syvään: sali on yksinkertaisesti ja ehdottomasti kaunein koskaan missään näkemäni. Sisällä ei saa (tietenkään) kuvata, joten on ostettava haitarikortti, josta saa vain kalpean aavistuksen todellisesta loistosta. Itämaista loistoa Iberian niemimaalla riittää.
Pörssitalon takana on Pyhän Fransiscuksen kirkko. Se järkyttää toisella tavalla. Tietäen Fransiscus Assisilaisen äärimmäisen askeettisen elämän ja veljeskunnan yksinkertaisuuteen ja nöyryyteen perustuvan uskonkäsityksen, tuntuu todella groteskilta katsoa mahtavaa kirkkoa, jonka raskas barokkityylinen kuori ja alttari on ylettömän koristeellinen ja kauttaaltaan kullattu. Anja kertoo aatelisten, rikkaiden kauppiaiden ja pörssikeinottelijoiden lahjoittaneen kirkon koristelun ja vaatineen vastineeksi suvuilleen hautapaikan alttarin alapuolelta kryptasta. Kirkon koristeluun on käytetty lehtikultaa arviolta 200-300 kiloa. Poistun kirkosta sekavin tunnelmin.
kuudesta kolme sai samaan kuvaan
Laskeudumme alas joen rantaan syömään mainiosti laitettua turskaa. Lounaan jälkeen pääsemme risteilylle Douro-jolle ja näemme sen kuusi komeaa siltaa ja joen kahta puolta nousevat rinteet. Sandemanin viinikellariin tutustuminen on mielenkiintoista, saamme käsityksen portviinin tieteellisen tarkasta tekoprosessista ja lopuksi tietysti maistiaisetkin. Valkoista portviiniä maistan täällä ensimmäistä kertaa, hyvää sekin on.
vanhat viinikaljaasit, joilla ennen kuljetettiin tynnyreitä jokea pitkin
Päivän kohokohdaksi meidän kahden osalta muodostuu Café Majesticassa illan hämärtyessä nautittu ’afternoon tea? talon tapaan tarjottuna. Siihen kuuluu kannullinen valittua teelaatua, kuumaa maitoa ja hunajaa, kolmioleipiä sekä kala- että lihatäytteellä, vehnäpullat, joissa hilloa ja kermavaahtoa, kolmea eri lajia makeaa kakkua (omena-, tosca- ja sachertyyppistä) ja suklaaseen kastettuja mansikoita. Tämä ylenpalttinen herkuttelu maksaa 10 euroa hengeltä, Porton vanhimman ja kuuluisimman kahvilan interiööri ja tunnelma bonuksena.
~ jatkuu
Obidosin Pyhän Hengen Pankki
Toisena matkapäivänä ihmeiden metsästys jatkuu Lissabonista pohjoiseen kohti Porton kaupunkia. Jos on Sintra kuninkaiden kaupunki, niin Obidos puolestaan tunnetaan kuningattarien kaupunkina. Anja kertoi aivan rakastuneensa tuohon vuoren rinteellä uinailevaan kyläkaunottareen, joka muinoin lahjoitettiin aina kulloinkin vallassa olevalle kuningattarelle. Anjan portugalilainen anoppi kuuluu olleen sieltä kotoisin. Pysähdymme torin laitaan ja kävelemme siitä viehättävää kujaa ylös Obidosin linnaan, neljänteen Ihmeeseen, jossa saamme maistiaiset makeasta kirsikkalikööristä.
Barcelosin kukot ovat Portugalin tunnus
Aurinko valaisee vuoren rinteet ja laakson, kukat kukkivat marraskuussa, jossain kiekuu kukko. Kujalla on toistaan somempia pikkuruisia kauppoja, joissa poikkeillen aika kuluu huomaamatta. Kuljen yleensä Toisen kanssa ryhmän laitamilla tai perässä kuvaamisen vuoksi ja nyt huomaankin, että kaikki ovat jo menneet. Anja tulee torin suunnalta ja kysyy ystävällisesti: muistithan, että lähdemme tasalta. – Voi, muistin kyllä, mutta unohduin silti, nauran ja kiiruhdan peräänsä torille, jossa matkalaiset ostavat vielä omenoita ja päärynöitä torimummolta ja sitten auto pääsee lähtemään eteen päin. Kukapa ei kuningattarien kaupunkiin rakastuisi!
Alcobacan luostarin julkisivu jatkuu sata metriä keskiovelta kumpaankin suuntaan
Viides Ihme on Alcobacaan, kahden joen risteyskohtaan 1100-luvulla perustettu Pyhän Marian munkkiluostari, jossa kukoistavimmillaan oli yli 900 munkkia. Luostari oli tuolloin koko Portugalin rikkain ja siellä oli mm. valtava kirjasto. Luostarikirkossa lepäävät kuninkaanpoika Dom Pedro ja hänen rakastettunsa Dona Inés de Castro sarkofageissaan. Anja kertoo kiinnostuneille Pedron ja Inésin liikuttavaa rakkaustarinaa sarkofagien ääressä ja minä vaeltelen kuvaamassa kauniin kirkon Maria-alttareita ja appelsiinipuiden täyttämää sisäpihaa. Kaariholvikäytävillä on runollisia nimiä, kuten Claustro do Silêncio, Hiljaisuuden käytävä. Luostari on edelleen vaikuttava ja tunnelmallinen – ehkä enemmänkin Pyhän Marian suojeluksen kuin kuninkaan rakkaustarinan tai munkkien hurskauden takia, mietin. Alcobaca valittiin Unescon maailmanperintökohteeksi 1985.
Pyhän Marian alttari on päällystetty lehtikullalla
Lounaspaikkamme on viehkossa kalaravintolassa pienessä Nazarén kaupungissa, joka alkujaan oli kuulu kalastajakylä Atlantin rannalla. Anja kertoo, että Nazarén naisilla on perinteisesti ollut yllään seitsenkertainen hame, mutta onnistumme näkemään vain yhden tällaisen perinnehameen kantajan.
Meillä on joka päivä aamiaisen lisäksi ainakin yksi täydellinen ateria, joinakin päivinä peräti kaksi, sekä lounas että illallinen. Portugalilaiseen ateriaan katetaan alkupaloiksi tuoretta leipää, oliiveja ja vuohenjuustoa. Toiseksi tuodaan vihannessosekeitto, jossa peruna- tai naurispohjaan on lisätty esimerkiksi porkkanasuikaleita tai pitkässä varressa kasvavaa isolehtistä Galixian kaalia pilkottuna. Nazaréssa saamme tasaiseksi soseutettua hernekeittoa. Pääruuaksi tarjotaan joko kalaa tai lihaa kasvisten kera, täällä saamme kolmea eri laatua kalaa, friteerattuja perunalohkoja ja papuja. Jälkiruuan saa usein valita monista makeista vaihtoehdoista, täällä se on jäätelöannos. Kattaukseen kuuluu aina sekä puna- että valkoviiniä ja mineraalivettä. Jälkiruuan kruunuksi tuodaan pequino, pikku kuppi espressokahvia. Juon kotioloissa maitokahvia ja minulla on aina vaikeuksia espresson kanssa. Joudun sulattamaan kupilliseen koko pussillisen sokeria ja nielemään kahvin yhtä kyytiä. Kadehdin niitä, joiden näen juovan pari kolme kulaustaan nautiskellen ilman pehmennyksiä.
 Nazarén rantaa Sîtion kalliolta
Anja on varoitellut Atlantin aaltojen vaarallisuudesta, mutta täytyyhän minun mennä rantahiekalle saadakseni kuvia vihreinä vyöryvistä valtameren aalloista. Toinen tulee perääni ja kiskoo minua takaisin kadulle ja minä nurisen siitä. Matka jatkuu rannalta 110 metriä korkeammalle Sîtion kallioille, josta aukeaa huikean hieno näkymä alas kylään ja äskeiselle rantahiekalle, johon vihreä meri hulmuttaa vaahtopitsiään. Kuuntelen ylhäällä meren kohahtelevaa laulua, se on kotoisten metsiemme huminan tavoin ihmeellisen kaunista musiikkia.
Matka jatkuu Batalhaan, jonka luostarikirkko on kuudes Ihmeemme. Luostarin edustalla on valtava ratsastajapatsas. Kirkossa on Portugalin ensimmäiset lasimaalaukset ja komea holvisto, mutta myös erikoinen osa, jonka seinät ovat taidokasta kivikoristelua tulvillaan, mutta kattona on kirjaimellisesti taivas. Ehkä rakentajien rahat loppuivat kesken tai mielenkiinto kuninkaiden mausoleumin rakentamiseen lopahti kenties. Batalhaan on kuitenkin haudattu prinssi Henrik Purjehtija, tuo löytöretkeilijöiden uljas keulahahmo. Luostarin kapitulisalista on tullut eräänlainen Portugalin kansallispyhäkkö, jossa on tuntemattomien sotilaiden haudat. Tämäkin luostari pääsi maailmanperintöluetteloon 1983.
Ilta jo hämärtyy, kun saavumme Portoon, Portugalin toiseksi suurimpaan kaupunkiin. Anja kertoo portugalilaisten sanovan, että Lissabon huvittelee ja Porto tekee työt. Pohjoinen alue on erinomaisen viljavaa ja teollisesti kehittynyttä, mutta myös kulttuurisesti vireää. Hotellimme on keskeisellä paikalla, mutta huoneissa on toivomisen varaa: sängyt ovat niin valtavat, että niiden ympäri mahtuu liikkumaan vain vuorotellen. Toinen yöpöytä ei mahdu paikoilleen, se on työnnetty kirjoituspöydän alle. Ainoa tuoli taas pudottaa istujan niin alas, että pöydän reuna on melkein leuan tasalla. Keksin käyttää yöpöytää istuimena ja saan muistiinpanot tehtyä. Kumma kyllä kolme yötä menee näissäkin oloissa hilpeästi.
~ jatkuu
Lokakuun viimeisenä iltana kone laskeutuu Lissabonin valoihin. Lämmin tuuli tuntuu niin hyvältä pohjoisesta tulijan iholla, kuin olisi kesässä taas. Aikaero antaa kaksi elettyä iltapäivän tuntia takaisin. Lyhyen matkan kentältä hotelliin bussi kiepauttaa meidät kymmenessä minuutissa. Äidillisenoloinen opas esittäytyy Anjaksi ja sanoo asuneensa yli kolmekymmentä vuotta maassa. Majoituttua syömme illallista ja sitten voikin jo mennä levolle. Kuudennen kerroksen huoneen ikkunasta näkyy hotellia vastapäätä viikonlopuksi rauhoittunut rakennustyömaa, oikealle jää puisto.
Olen ollut Portugalissa viisitoista vuotta sitten ystävättären kanssa yhden keväisen lomaviiikon. Se oli monella tavalla unohtumaton matka. Nyt olen Toisen kanssa kolmenkymmenen hengen ryhmän mukana ihmettelemässä tämän kauniin maan syksyä. Mietin, mikä on muuttunut. Ainakin matkailijalla on helpompaa nyt, kun euroilla maksetaan ja englannilla tulee toimeen. EU:n yhtenäistävä vaikutus näkyy ja tuntuu positiivisesti elintasossa, kuten meilläkin.
Lissabon on vuosisatojen kerrostumia täynnä. Kaupunki herättää tunteita, sillä sen historiassa on koko maailman uutiskynnyksen ylittänyt tuhoisa maanjäristys v. 1755 nimenomaan marraskuun 1. päivänä, jolloin suuri väkimäärä oli kokoontunut kirkkoihin pyhäinpäivän messuun. Katastrofi tuhosi koko silloisen keskustan. Jälleenrakennustöitä johti Pombalin markiisi, joka tarttui toimeen periaatteenaan: haudatkaa kuolleet ja auttakaa eläviä. Periaate pätee yhä, pyhäinpäivänä 2009.
appelsiinipuu vanhan tuomiokirkon seinustalla
Hieronymuksen hipaisu
Matkamme teema on Portugalin Seitsemän Ihmettä. Anja kertoo, että Ihmeet on kansa saanut aikoinaan äänestämällä valita. Ohjelma on suunniteltu niin, että lähdemme liikkeelle joka päivä samaan aikaan, yhdeksältä. Se rauhoittaa aamut, mitään kiirettä ei ole, aamiaiset porrastuvat itsestään eikä hisseihin tarvitse jonotella. Lissabonin sunnuntaiaamu on pilvilämmin. Kohta kierroksemme ensimmäisellä pysähdyspaikalla näemme mustarastaan, joka kertoo meille, että olemme oikeassa paikassa.
Tejo-joen takaa komean riippusillan kupeesta korkealta jalustaltaan katselee kaupunkia Kristus-patsas levitetyin käsin. Katolisessa maassa kristillisiä symboleja ei hävetä eikä kirkkoja pidetä kiinni. Vanhan kaupungin kävelykierros alkaa kaupungin vanhimmasta kirkosta, jonka alttaria vastapäätä oven yllä on erikoisen kaunis ruusuikkuna. Vaeltelemme talojen välisiä kujia kissat ja koirat jaloissamme, ikkunoista roikkuvien pyykkien alla ja ihmettelemme kauniita azulejoja, kaakeleita vanhojen talojen seinissä. Keppiin nojaavia vanhuksia kuljeskelee kujilla ja istuskelee rapuillaan. Ystävällinen hymy paljastaa vajaita hammasrivejä.
azulejos
Kujakierroksen jälkeen ajamme seitsemästä ihmeestä ensimmäiseen, Jerónimos-luostariin. Manuelistiseen, maurilaisvaikutteiseen tyyliin rakennetussa valtavassa luostarissa on loputtomasti kiinnostavia yksityiskohtia. Sisäänkäynnin oven pielessä näemme matkan ensimmäiset kerjäläiset: maassa istuvan jalattoman naisen ja miehen, jolla on toisena kätenä vain tynkä. Luostarin kirkossa on messu meneillään ja sisään päästetään vain parikymmentä turistia kerrallaan. Jono matelee, Anja yrittää neuvotella koko ryhmämme pääsystä yhtä aikaa. Luostarin kauniilta sisäpihalta poistuvia matelee vastavirtaan. Katselen mietteissäni seinien korkokuvia ja porttikaaria, muistelen edellistä käyntiä täällä. Toinen on jossakin sivummalla kuvaamassa. Äkkiä tunnen vasemmassa olkavarressani hyvin miellyttävän ja hyvin lempeän kosketuksen, joka erottuu tungoksesta. Se saa aikaan mielihyvän värähdyksen, hipaisu jää ihomuistiin. En ehdi nähdä, vain tunnen, että siitä kulki mustakiharainen mies.
 yksityiskohta luostarin seinässä
Portugalin maineikas menneisyys löytöretkeilijöiden maana on tuottanut lukuisia muistomerkkejä, joilla on suuri kansallinen symboliarvo. Uusimpia lienee 1960 pystytetty mahtava Löytöretkeilijäin muistomerkki. Se on purjelaivan keulan muotoinen ja siihen on kuvattu 32 hahmoa, joiden etunenässä seisoo Henrik Purjehtija kädessään löytöretkilaivan pienoismalli. Kotimaassamme tuskin on yhtään noin valtavaa muistomerkkiä. Iberian niemimaan kulttuureissa patsaat, muistomerkit, kirkot ja katedraalit kertovat mahtavalla koolla merkityksestään kansalle. Jerónimos-luostarin lähistöllä sijaitsevaa Belémin tornia alettiin rakentaa jo 1515, tuolloin keskelle Tejo-jokea, mutta maanjäristys siirsi joen virtausta niin paljon, että torni on nykyään melkein rannassa. Belémin torni kuuluu Seitsemän Ihmeen joukkoon, muistaakseni kaikkein eniten ääniä saaneena. Sitä ympäröivät terassit ja puisto palmuineen, oleanderpensaineen ja vanhoine oliivipuineen. Rantaan rakennetaan isoa paviljonkia, jossa tullaan esittämään ohjelmaa joulun aikaan. Puistossa on nuoria miehiä joogaamassa ja meditoimassa, perheitä piknikillä ja rauhallisia turisteja. Joku soittaa pan-huilulla lumoavaa sävelmää vanhan puun katveessa samaan aikaan kun kauempana kolme huiveja kaupustelevaa naista kehittää oikein kunnon reviiritappelun, joka rikkoo hetkeksi rauhaisan tunnelman. Vaeltelen joen rannassa purjeveneitä ja rantautuvia aaltoja katsellen, kun toiset kiipeävät torniin ihailemaan näkymiä.
Belemin linnoituksen pienoismalli
Hurmaava linnojen ja kuninkaiden Sintra
Belémistä ajamme Sintraan, jota sanotaan Portugalin kauneimmaksi kaupungiksi. Linnojensa vuoksi se kuuluu myös yhteiseen maailmanperintöömme. Kolme kaunista kukkulaa rinnekylineen, palatsit ja puutarhat sekä mikroilmastossa viihtyvä trooppinen kasvusto tekevät Sintrasta paikan, josta kävijä ei koskaan saa kyllikseen. Täällä kukkivat yhä jakarandat, joiden kukinta muualla on jo ohi. Kolmas Ihmeistämme, Palacio National da Pena, sijaitsee niin korkealla, että pilvet peittävät sen. Ajomatka käy serpentiinitietä hitaasti kiemurrellen pikkubussilla ja lopuksi vielä kolisevalla paikallisbussilla vuoren viimeiset jyrkänteet. Olen tyytyväinen, että saamme kyydin melkein portille asti, sillä tämä nousu olisi ollut kenkkukoivelleni todennäköisesti liikaa.
Kun astun portista Pena-palatsin sisäpihalle muistot tulvahtavat mieleen. Olen onnellinen, että Toinenkin meistä saa nyt nähdä tämän, hurmaantua ensi kertaa uskomattomasta tyylien sekoituksesta, josta syntyy ainutlaatuisen viehättävä kokonaisuus terasseja, sipulihuippuisia torneja, sisäpihoja, portaikkoja. Palatsin huoneiden upeat dekoratiivit, astiastot ja huonekalut mykistävät kerrassaan uudelleenkin nähtynä. Nyt huomaan myös huoneen, jonka stukkoseinät ja -katto ovat kauttaaltaan kullalla kirjottu. Ajattelen pohjoismaista viileän yksinkertaista modernia arkkitehtuuria. Miten kaukana kaunis ja kaunis voivat toisistaan olla.
Palaco National da Pena
Palaamme hotelliin. Myöhemmin kahdenkeskisellä iltakävelyllä poikkeamme kahvilassa maistelemassa doces conventuais, luostareissa kehiteltyjä pieniä äkkimakeita leivonnaisia, joissa on sokeria, keltuaista ja hiukan päärynää tai omenaa täytteenä. Ja matkalaisten yhteistä esittelyiltaa odotellessa nautimme pienet lasilliset hyvin vanhaa portviiniä.
~jatkuu
Äresundin sillan ylittäjät osallistuvat rakentamiskustannuksiin melkoisella siltamaksulla, noin 38 euroa. Ohitamme Malmön ja käännymme ajamaan E-kuutosta, joka muuttuu Trelleborgin jälkeen ysitieksi. Pitäähän meidän nähdä Ystad, tämän kesäisten Wallander-uusintojen näyttämö. No, Ystad näyttää juuri niin ikävystyttävältä paikalta kuin arvelimmekin, siitä ei jää mieleen kerta kaikkiaan mitään. Rantaa nuolevaa tietä on kuitenkin mukava ajaa, meri näkyy tuon tuostakin ja maisema on vehmas.
Pidämme tähtäimessä vanhaa kunnon Kalmaria, josta oletamme löytyvän yöpymispaikkoja. Kristianstadin liepeillä Hammarissa poiketaan etsimään välipalaa. Voi ei, kelmulla peitettyjä nahkeita sämpylöitä – ihan kuin kotimaisilla huoltoasemilla. Kyllä on Tanskan smörrebrödejä ikävä! Ostan iltalehden ja luen ajellessammeToiselle ääneen keskiaukeamajuttua, jossa kertoillaan laveasti ja hehkutellen miten muuan Jonas kosi prinsessa Madeleinea Caprilla (seitsemän vuoden seurustelun jälkeen!) ja miten rakastuneita he ovatkaan ja millainen timanttisormus ja että häät ovat kruununprinsessa Victorian häiden jälkeen ja lapsia tottakai… (Suomalaisille kuningatar Silvia kertoo sitten Kultarannassa, että prinsessa Madeleine kihlasi Jonaksen…)
Kalmarissa olemme vasta iltamyöhällä, on jo lähes pimeä. Tiemestari ohjailee keskustahotelliin, mutta siellä on enää yhden hengen huoneita, joissa saa tupakoida. Se ei käy. Kello on pian kymmenen eikä yösijasta tietoa. Etsiydymme satamaan, siellä on joku hotelli. Toinen menee kysymään. Istun pimeässä autossa ja muistelen aamun rukouslausetta: ”Siunaa polku, jota tänään kuljemme”. Toinen palaa ja kertoo, että tämäkin hotelli on täynnä, mutta opastavat, että lähistöllä on Frimurare-hotellet, jossa saattaa olla tilaa. Hämmästyn: vapaamuurarihotelli, en ole tiennyt, että sellaisiakin on. Ottavatko vastaan ketä tahansa kulkijoita? – Mennäänpä kysymään, sanoo Toinen.
Ja niin se polku siunataan, että nukumme vapaamuurarien hotellin kauniisti vanhanaikaisessa huoneessa, saamme äärimmäisen ystävällistä palvelua ja yksinkertaisen, maukkaan aamiaisen. Ennen lähtöä istuskelen tuokion ihastuttavassa olohuoneessa, jossa on kolme ikkunaseinää ja puistonäköala. Pikkuruutuikkunoilla on muutama mietiskelylause ja herttaisia asetelmia. Talon tunnelma on miellyttävällä tavalla erityinen. Vapaamuurarit ovat uskonnollinen yhteisö, josta ei yleisesti paljon tiedetä, koska he eivät esiinny kovin avoimesti ulospäin. Yöpyjät täällä ovat sillä tavalla kahden kerroksen väkeä, että hotellin kolmas kerros on ’vain vapaamuurareille’. Portaikossa huomaan raskastekoisen lukitun oven tiettyine tunnusmerkkeineen. Arvaan, että sen takana on vapaamuurareiksi vihkiytyneiden kokoussali, johon muut eivät pääse.
Kalmari totisesti yllättää! Aamulla käyskentelemme tutkimassa ympäristöä. Lähistön kukkulalla on komea torni, siis oikea pyöreä torni, johon on tehty asuntoja. – Onpa hulppeat näköalat tuolla ylhäällä asuvilla, tuumin. Aamuvaloisa kaupunki näyttää kaikin puolin ystävälliseltä ja viihtyisältä toisin kuin iltapimeällä. Hotellin takana puistossa on kiinnostava Kalmarin Unionin muistomerkki, jonka paljastamista ovat kunnioittaneet läsnäolollaan naapurimaiden kuninkaalliset ja silloinen Suomen presidentti Ahtisaari puolisoineen. Kävelykierroksen päätteeksi ajamme katselemaan Kalmarin linnaa, joka on vielä suljettu, mutta muuriportista pääsee ihailemaan linnan kullanhohtoista nimikkoruusua ja hauskaa puu-ukkoa ja -akkaa muurin kupeella. Läheisessä puistossa on soma punainen Slottshotellet, täynnä varmaan sekin, autojen määrästä päätellen.
Poikkeamme Oskarshamniin lounasaikaan. Sieltä on laivayhteys Äölantiin, jota sanotaan ruotsalaisten kesäparatiisiksi. – Voisimmekohan joskus tulla autolla Äölantiin, huokaan Toiselle. – Ehkä, Toinen arvelee. Jostain syystä saaret ovat aina kiehtoneet minua. Korfulla kävin yksin, Teneriffalla ja Gomeralla sekä Kökarilla ja Raippaluodossa ystäväseurassa. Yhdessä Toisen kanssa olen ollut Saarenmaalla, Hiidenmaalla, Kreetalla kahdesti, Venetsiassa, Madeiralla, Bornholmissa, Gotlannissa, Jurmossa, Utössä, Hailuodossa, Paalasmaalla ja Turun saaristossa (Kustavi, Iniö, Houtskär). Helsingin saaristossa perheen tai ystävien kanssa… Saaret, kesä ja meri kuuluvat yhteen. Siksikö olemme valinneet Tanskankin?
Oskarshamn vaikuttaa viehättävältä pikkukaupungilta. Siellä on meneillään tattoo, paraatipukuisia soittajia torvineen vaeltelee kaupungilla. Poikkeamme tauolle torin laidalla olevan kauppakeskuksen yläkerran kahvilaan, jota hoitelee iloinen pieni thairouva. Hän tuo kahvit pöytään, kyselee mistä tulemme ja toivottelee hyvää kotimatkaa. Yläterassilta katselemme, miten pysäköinninvalvoja kirjoittaa torin laidassa kahteen autoon parkkisakkolappua, onneksi ei meille. Alakerran kirjakaupasta Toinen löytää uusia Ruotsin karttoja, minä pari kolme luontoaiheista korttia ja tuliaiskalenterin.
Hankkiudumme E-neloselle, Tukholmaan menevälle moottoritielle, ehtiäksemme hyvissä ajoin satamaan. Siellä jossain ilmaantuu tienvarren sähköiseen tauluun varoitus: ’Risk för kö’ – ja kohta matelemme etananvauhtia ja seisahdellen jonossa, josta ei päätä eikä häntää näy. Ilmeisesti toinen kaista on jonkin matkaa tietyön takia suljettu. Hidas pätkä vie tunnin verran, sitten tie alkaa taas vetää. Toteamme, että varoitustaulu on mainio, ei tarvitse hätäillä, mitä on tapahtunut. Tiemestari saattelee meidät näppärästi oikeaan satamaan miljoonakaupungin liikenteen hullunmyllyn läpi. Yöllä merellä on pilkkopimeää, mutta auringonnousu saaristossa on ylimaallisen kaunis. Saimme ihanan vaiheikkaan matkan, jolta on hyvä palata kotiin.
*kiitos matkaseurasta!
?
Olemme varanneet paluumatkan laivapaikan Viking Amorellaan Tukholmasta torstai-illaksi, joka on siis takarajana. Jätämme Kööpenhaminan kirkot, museot, kuninkaalliset linnat, Tivolin, Christianian ja muut kutkuttavat nähtävyydet suosiolla toiseen kertaan – kaupunkiinhan on helppo päästä lentäen milloin tahansa. Yksi juttu on kuitenkin must; emme voi lähteä Tanskasta tervehtimättä Pientä Merenneitoa. Tässä Tiemestarin parhaimmat ominaisuudet pääsevät loistamaan: se johdattaa ajajan mutkitta ja kyynelittä oikeaan rantaan.
Tanskalaiset rakastavat Den Lille Havfrue-patsastaan, joka on paitsi turismin vetonaula myös vandalismin kohde. Tanskalaiset pitävät kirjaa siitä, mitä pronssinen patsas on saanut kestää: kerran Merenneidon hiukset maalattiin punaisiksi, kahdesti patsaalta on viety pää, molemmat kädetkin on leikattu irti. Kun koko patsas varastettiin syntyi ihan maansuru ja löytymistä juhlittiin. Jalustakivi on siirretty nykyään kauemmas rannasta, mikä on vähentänyt ilkivaltaa. Alkuperäisen patsaan teki v. 1913 kuvanveistäjä Edvard Eriksen, mallinaan primaballerina Ellen Price, joka oli kuuluisin Pieni Merenneito-baletin nimiroolin esittäjistä. Baletti kuten patsaan ideakin perustuu Hans Christian Andersenin rakastettuun satuun, jonka kaikki tuntevat. Paikalla on nytkin bussilasteittain matkailijoita ja kun jokaikinen haluaa tulla kuvatuksi patsaan edustalla, joudun hyppelehtimään rantakivillä odottelemassa hetkeä, jolloin yksikään yli-innokas nuorimies ei kahlaa roikkumaan neidon kaulaan. Alkaa sataa ja väki leväyttää vielä sateenvarjot auki niin, että näköalat supistuvat entisestäänkin. Viereisissä kojuissa kaupitellaan tottakai kaukoidässä taiteiltuja miniatyyripatsaita, kortteja ja muuta väistämätöntä.
Istumme hetken autossa patsasalueelta sivussa odottelemassa sateen rauhoittumista. Rannan tuntumassa on kaunis, lintuperspektiivistä viisisakarainen 1600-luvun linnoitusalue Kastellet, jossa haluamme vielä promeneerata. Olemme jo havainneet, että näillä main sade ei kestä viikkoa niin kuin meillä, vaan kuuro saattaa olla ohi varttitunnissa. Niin nytkin tapahtuu; kun nousemme valleille, paistaa jo aurinko. Meri kimaltaa kauempana, ruoho miljoonin pisaratimantein puistopolun varrella. Tuuli ravistaa lehvästöstä sadekyyneleitä kasvoille, kun pysähdyn halaamaan ikivanhaa tammea. Kukat räiskyttävät punaista ja keltaista ruohonvihreään. Vallitiellä tulee vastaan tiukkailmeinen vartiosotilas paraatiasussa kierroksellaan. Ohitsemme puuskuttaa viidennen kerran harmaatukkainen jäntevä kuntoilija paita märkänä. Vallitiellä kuulemme vihdoin suomeakin kahden vastaantulevan, rattaita työntelevän äidin keskustelusta. Kastelletin raikkaat tuulahdukset ja huikaisevat näkymät jäävät päällimmäiseksi sieluun, kun kohta sukellamme meren ali, nousemme Äresundsbro’lle ja Tanska jää taakse.
*matka jatkuu
|
|
