Perjantaiaamu on sumuinen ja Seiassa sataakin hiukan. Autossa matkatessamme Estrela-vuorelle mietin matkalaisia. Tässä joukossa on keskinäisen kunnioituksen ja hyväksymisen ilmapiiri. Se ei ole itsestään selvää, sillä monessa matkajoukossa kulkeneena tietää, että mukana on aina erikoisia persoonia, joku hankala marisija vähintään ja joku muuten outo. Minkähänlaisena matkatoverit näkevät meidät, tulen ajatelleeksi. Eräs matkatoveri lausahti eilen: te olette meidän kyyhkyläisiä. Meitä nauratti, Toinen on antanut usein käsikynkkäapua portaissa, kun kenkkukoipeni on krenannut. Mutta olenhan sukinut Toisen tukkaa ja poskea silitellyt, siitäkö. Aina jotkut tuntuvat etäisemmiltä, toiset läheisemmiltä ja jotku jäävät niin vieraiksi, ettei enää tunnista matkan jälkeen. Kaikkien kanssa on kuitenkin aina mahdollista löytää jokin yhteinen säie, vaikka ohut, jos sitä haluaa.
Estrela on 2000 metriä meren pinnan yläpuolella, joten melko pian lähtömme jälkeen sukellamme sadepilveen. Maisemaa ei näy, mutta arvaahan sen, kun sillä puolen istuu, että rinne viettää jyrkästi jonnekin huikean alas. Anja kertoo, että pilven sisällä rinne on karua kivikkoa, jossa kasvaa vain jänövihmatupsuja. Bussin ikkuna huurtuu ja pisaroi. Pelkoa ei ole ilmassa, nämä Jumalaan luottavat ihmiset luottavat myös kuljettajaan, muuten he eivät olisi lähteneet tällaiselle matkalle. Pysähdymme vuoristokylässä ihanien lampaanjuustojen takia. Saamme maistellakin juustoja, jotka ovat tosi herkkua. Joku ostaa myös lämpimät töppöset, toinen villahuovan.
Ylhäällä Torressa, vuoren korkeimmalla kohdalla tuulee rajusti ja lämpötila on nollassa. Sieltäkin saisi ostaa juustoja, ilmakuivattua kinkkua ja vaikka minkämoisia matkamuistoja, mutta tyydymme kahvikupposeen. Torniin kiipeämistä ei suositella, mitäpä sinne, kun ei sieltä tällä säällä mitään näy. Tuntuu suorastaan ihmeeltä, miten laskeuduttuamme vain hetken Espanjan puoleista rinnettä, aurinko tulee esiin ja saamme ihailla huikeita vuoristomaisemia. Edessämme näkyy vielä kaiken kruununa ehjä sateenkaari väriloistossaan syvyyksien yli kaartuen.
?
Castelo Brancossa syömme maukasta pinaattiturskapataa lounaaksi, jälkiruuaksi voi valita juustokakkua kirsikkakastikkeen kera tai mantelitorttua. Jatkamme pian kohti Lissabonia, jonne on vielä reilusti matkaa. On vielä tarkoitus pysähtyä Tomarissa, jonka Temppeliherrojen palatsia Anja sanoo Portugalin kahdeksanneksi Ihmeeksi. Sehän meidän on vielä nähtävä, Ihmeiden matkalla kun ollaan. (Katson kartasta: Tomar on korkeintaan 20:n kilometrin päässä Fatimasta, jonne emme siis mene.)
Anja kertoo Temppeliherrojen ritarikunnasta, joka perustettiin Jesuralemissa v. 1119 tarkoituksenaan suojella kristikunnan pyhiä paikkoja ja vahvistettiin munkkiritarikunnaksi v. 1128. Ritarimunkkien uskon opillinen sisältö ja pyhät menot olivat salaisia ja he olivat vastuussa toimistaan ainoastaan paaville, mikä ruokki kaikenlaisia huhuja ja arveluita. Ritaristo myös vaurastui ja käytti lopulta mahtiaan niin, että Euroopan hallitsijat alkoivat pitää heitä uhkana. Kun Portugalin kuninkaat hakivat ritareja avuksi maurien karkotukseen, ritaristo perusti päämajansa Tomariin v. 1158. Ranskan kuningas Filip IV lakkautti ritarikunnan v. 1312, mutta jo muutaman vuoden perästä Tomarissa perustettiin uusi, joka otti nimekseen Kristuksen veljeskunta. Se jatkoi Temppeliherrojen perinteitä osallistumalla Portugalin maailmanvalloitukseen suoraan Portugalin kuninkaan alaisuudessa. Kun kaikki uskonnolliset sääntökunnat lakkautettiin Portugalissa vuonna 1834, luostarit tyhjenivät ja Convento Cristoakin käytettiin kreivien residenssinä ja katolisena pappisseminaarina. Maailmanperintökohteeksi Tomarin Convento Cristo tuli v. 1983.
Convento Criston pääovi?
?
Temppeliherrojen ja Kristuksen Veljeskunnan luostari, Convento de Cristo on vaikuttava rakennuskompleksi. Sen rotundan, kahdeksankulmaisen pyörökirkon tapaisen kirkkotilan olen aikaisemmin nähnyt vain Jerusalemissa, Pyhän Haudan kirkossa. Tomarin rotunda rakennettiin 1100-luvulla ja luostarin laajennusosat seuraavilla vuosisadoilla osa kerrallaan. Sisällä on kaarikäytäviä ristiin rastiin, sisäpihoja appelsiinipuineen ja kaivoineen, pieniä kappeleita, munkkien kammioita ja työtiloja sekä erilaisia kokoontumissaleja. Vaeltelemme rakennuksessa, jonka historia on erityisellä tavalla kiehtova, vaikka mitään mystisiä fiiliksiä ei minussa herätäkään. Toinen ja minä emme piitanneet kamerakiellosta, otimme kuvia ilman salamaa eikä meitä kukaan siitä moittinut.
Temppeliherrojen tunnusristi ja kuusikulmio toistuvat siellä täällä
Myöhemmin illalla palaamme Lissaboniin samaan hotelliin, josta aloitimme. On kuin kotiin olisi tullut. Mietin vielä Fatimaa ja muistan, että Roomassa 2005 käydessä halusin poiketa Assisiin, Pyhän Fransiscuksen syntymäpaikkaan. Emme olleet ryhmästä riippuvaisia silloin, mutta käynti estyi muusta syystä. Ehkä on mietittävä ’pyhiinvaelluksen’ tarkoitusta omalla kohdalla.
~ jatkuu
Olen innolla seurannut matkaanne. Fatiman ihme alkoi kiinnostaa ja etsin mitä tietoja siitä löytyy netistä. Paljon kiehtovaa lukemista löytyikin. Olen kauan sitten käynyt Lourdesissa. Jotenkin ahdistavalta tuntui nähdä niin paljon sairaita, jotka odottivat ehkä ihmeparantumista.
Kommentin jätti Simpukka · keskiviikkona 18. marraskuuta @ 23:13
Olen miettinyt juuri tätä, paikkaan sidotulla ihmeellä on se vaikutus, mikä näissä sitten näkyy. Tulevat ihmettä omalle kohdalleen toivovat, laumoittain, sitten kaupalliset hyötyjät, myös laumoittain. Kirkko hyödyntää paikat pystyttämällä sinne vähintään kappelin, luostarin tai pahimmillaan pöyhkeän krumeluuritemppelin. Mitä enemmän tulee ihmeentoivojia, sitä enemmän tulee kauppiaita ja kerjäläisiä. Mutta joukossa voi olla myös hän, joka publikaanin tavoin seisoo taaempana ja huokaa: Jumala, ole minulle syntiselle armollinen.
Kommentin jätti Ellinoora · torstaina 19. marraskuuta @ 12:25