Lokakuun viimeisenä iltana kone laskeutuu Lissabonin valoihin. Lämmin tuuli tuntuu niin hyvältä pohjoisesta tulijan iholla, kuin olisi kesässä taas. Aikaero antaa kaksi elettyä iltapäivän tuntia takaisin. Lyhyen matkan kentältä hotelliin bussi kiepauttaa meidät kymmenessä minuutissa. Äidillisenoloinen opas esittäytyy Anjaksi ja sanoo asuneensa yli kolmekymmentä vuotta maassa. Majoituttua syömme illallista ja sitten voikin jo mennä levolle. Kuudennen kerroksen huoneen ikkunasta näkyy hotellia vastapäätä viikonlopuksi rauhoittunut rakennustyömaa, oikealle jää puisto.

Olen ollut Portugalissa viisitoista vuotta sitten ystävättären kanssa yhden keväisen lomaviiikon. Se oli monella tavalla unohtumaton matka. Nyt olen Toisen kanssa kolmenkymmenen hengen ryhmän mukana ihmettelemässä tämän kauniin maan syksyä. Mietin, mikä on muuttunut. Ainakin matkailijalla on helpompaa nyt, kun euroilla maksetaan ja englannilla tulee toimeen. EU:n yhtenäistävä vaikutus näkyy ja tuntuu positiivisesti elintasossa, kuten meilläkin.

Lissabon on vuosisatojen kerrostumia täynnä. Kaupunki herättää tunteita, sillä sen historiassa on koko maailman uutiskynnyksen ylittänyt tuhoisa maanjäristys v. 1755 nimenomaan marraskuun 1. päivänä, jolloin suuri väkimäärä oli kokoontunut kirkkoihin pyhäinpäivän messuun. Katastrofi tuhosi koko silloisen keskustan. Jälleenrakennustöitä johti Pombalin markiisi, joka tarttui toimeen periaatteenaan: haudatkaa kuolleet ja auttakaa eläviä. Periaate pätee yhä, pyhäinpäivänä 2009. 

pb012782.JPG

appelsiinipuu vanhan tuomiokirkon seinustalla

Hieronymuksen hipaisu
 Matkamme teema on Portugalin Seitsemän Ihmettä. Anja kertoo, että Ihmeet on kansa saanut aikoinaan äänestämällä valita. Ohjelma on suunniteltu niin, että lähdemme liikkeelle joka päivä samaan aikaan, yhdeksältä. Se rauhoittaa aamut, mitään kiirettä ei ole, aamiaiset porrastuvat itsestään eikä hisseihin tarvitse jonotella. Lissabonin sunnuntaiaamu on pilvilämmin. Kohta kierroksemme ensimmäisellä pysähdyspaikalla näemme mustarastaan, joka kertoo meille, että olemme oikeassa paikassa.

Tejo-joen takaa komean riippusillan kupeesta korkealta jalustaltaan katselee kaupunkia Kristus-patsas levitetyin käsin. Katolisessa maassa kristillisiä symboleja ei hävetä eikä kirkkoja pidetä kiinni. Vanhan kaupungin kävelykierros alkaa kaupungin vanhimmasta kirkosta, jonka alttaria vastapäätä oven yllä on erikoisen kaunis ruusuikkuna. Vaeltelemme talojen välisiä kujia kissat ja koirat jaloissamme, ikkunoista roikkuvien pyykkien alla ja ihmettelemme kauniita azulejoja, kaakeleita vanhojen talojen seinissä. Keppiin nojaavia vanhuksia kuljeskelee kujilla ja istuskelee rapuillaan. Ystävällinen hymy paljastaa vajaita hammasrivejä.

pb012829.JPG

azulejos

Kujakierroksen jälkeen ajamme seitsemästä ihmeestä ensimmäiseen, Jerónimos-luostariin. Manuelistiseen, maurilaisvaikutteiseen tyyliin rakennetussa valtavassa luostarissa on loputtomasti kiinnostavia yksityiskohtia. Sisäänkäynnin oven pielessä näemme matkan ensimmäiset kerjäläiset: maassa istuvan jalattoman naisen ja miehen, jolla on toisena kätenä vain tynkä. Luostarin kirkossa on messu meneillään ja sisään päästetään vain parikymmentä turistia kerrallaan. Jono matelee, Anja yrittää neuvotella koko ryhmämme pääsystä yhtä aikaa. Luostarin kauniilta sisäpihalta poistuvia matelee vastavirtaan. Katselen mietteissäni seinien korkokuvia ja porttikaaria, muistelen edellistä käyntiä täällä. Toinen on jossakin sivummalla kuvaamassa. Äkkiä tunnen vasemmassa olkavarressani hyvin miellyttävän ja hyvin lempeän kosketuksen, joka erottuu tungoksesta. Se saa aikaan mielihyvän värähdyksen, hipaisu jää ihomuistiin. En ehdi nähdä, vain tunnen, että siitä kulki mustakiharainen mies. 

pb012843.JPG
yksityiskohta luostarin seinässä

 

Portugalin maineikas menneisyys löytöretkeilijöiden maana on tuottanut lukuisia muistomerkkejä, joilla on suuri kansallinen symboliarvo. Uusimpia lienee 1960 pystytetty mahtava Löytöretkeilijäin muistomerkki. Se on purjelaivan keulan muotoinen ja siihen on kuvattu 32 hahmoa, joiden etunenässä seisoo Henrik Purjehtija kädessään löytöretkilaivan pienoismalli. Kotimaassamme tuskin on yhtään noin valtavaa muistomerkkiä. Iberian niemimaan kulttuureissa patsaat, muistomerkit, kirkot ja katedraalit kertovat mahtavalla koolla merkityksestään kansalle. Jerónimos-luostarin lähistöllä sijaitsevaa Belémin tornia alettiin rakentaa jo 1515, tuolloin keskelle Tejo-jokea, mutta maanjäristys siirsi joen virtausta niin paljon, että torni on nykyään melkein rannassa. Belémin torni kuuluu Seitsemän Ihmeen joukkoon, muistaakseni kaikkein eniten ääniä saaneena. Sitä ympäröivät terassit ja puisto palmuineen, oleanderpensaineen ja vanhoine oliivipuineen. Rantaan rakennetaan isoa paviljonkia, jossa tullaan esittämään ohjelmaa joulun aikaan. Puistossa on nuoria miehiä joogaamassa ja meditoimassa, perheitä piknikillä ja rauhallisia turisteja. Joku soittaa pan-huilulla lumoavaa sävelmää vanhan puun katveessa samaan aikaan kun kauempana kolme huiveja kaupustelevaa naista kehittää oikein kunnon reviiritappelun, joka rikkoo hetkeksi rauhaisan tunnelman. Vaeltelen joen rannassa purjeveneitä ja rantautuvia aaltoja katsellen, kun toiset kiipeävät torniin ihailemaan näkymiä.

pb012865.JPG
Belemin linnoituksen pienoismalli

Hurmaava linnojen ja kuninkaiden Sintra

 

Belémistä ajamme Sintraan, jota sanotaan Portugalin kauneimmaksi kaupungiksi. Linnojensa vuoksi se kuuluu myös yhteiseen maailmanperintöömme. Kolme kaunista kukkulaa rinnekylineen, palatsit ja puutarhat sekä mikroilmastossa viihtyvä trooppinen kasvusto tekevät Sintrasta paikan, josta kävijä ei koskaan saa kyllikseen. Täällä kukkivat yhä jakarandat, joiden kukinta muualla on jo ohi. Kolmas Ihmeistämme, Palacio National da Pena, sijaitsee niin korkealla, että pilvet peittävät sen. Ajomatka käy serpentiinitietä hitaasti kiemurrellen pikkubussilla ja lopuksi vielä kolisevalla paikallisbussilla vuoren viimeiset jyrkänteet. Olen tyytyväinen, että saamme kyydin melkein portille asti, sillä tämä nousu olisi ollut kenkkukoivelleni todennäköisesti liikaa.

Kun astun portista Pena-palatsin sisäpihalle muistot tulvahtavat mieleen. Olen onnellinen, että Toinenkin meistä saa nyt nähdä tämän, hurmaantua ensi kertaa uskomattomasta tyylien sekoituksesta, josta syntyy ainutlaatuisen viehättävä kokonaisuus terasseja, sipulihuippuisia torneja, sisäpihoja, portaikkoja. Palatsin huoneiden upeat dekoratiivit, astiastot ja huonekalut mykistävät kerrassaan uudelleenkin nähtynä. Nyt huomaan myös huoneen, jonka stukkoseinät ja -katto ovat kauttaaltaan kullalla kirjottu. Ajattelen pohjoismaista viileän yksinkertaista modernia arkkitehtuuria. Miten kaukana kaunis ja kaunis voivat toisistaan olla.

pb012903.JPG

Palaco National da Pena

Palaamme hotelliin. Myöhemmin kahdenkeskisellä iltakävelyllä poikkeamme kahvilassa maistelemassa doces conventuais, luostareissa kehiteltyjä pieniä äkkimakeita leivonnaisia, joissa on sokeria, keltuaista ja hiukan päärynää tai omenaa täytteenä. Ja matkalaisten yhteistä esittelyiltaa odotellessa nautimme pienet lasilliset hyvin vanhaa portviiniä.
 

 ~jatkuu
    
 

  • Lissabon huokuu erilaista historiaa kuin omamme. Silti siinä on jotain samaa. Ihmiset eivät ole ylpeitä suurvaltalaisia vaan erirotuisia visigootteja. Oli hauska verestää monet upean kaupungin muistot kanssasi.

    Kommentin jätti Sinikka Saarinen · tiistaina 10. marraskuuta @ 19:55

  • Matkalaisten vaikutelmia kuunnellessa tuli mieleeni samansuuntaisia ajatuksia kuin sanot. Portugalissa kuten Suomessa maa on pitkä ja pohjoisessa ja etelässä sekä maisemassa että ihmisissä on omat ominaispiirteensä. Onhan Portugalilla siirtomaahistoriansa ja löytöretkensä, mutta he eivät ylpeile niillä vaan tekevät lujasti töitä ja ovat omanarvontuntoisia terveellä tavalla.
    Kiitos kommentista, Sinikka.

    Kommentin jätti Ellinoora · tiistaina 10. marraskuuta @ 20:39

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site is protected by reCAPTCHA and the Google Privacy Policy and Terms of Service apply.