Matkailumainoksissa kosiskellaan lomahaluisia tunteita herättävillä (yli)sanoilla kiehtova, henkeäsalpaava, unohtumaton, lumoava, upea, uskomaton. Matkasta voi tullakin unohtumaton ihan eri syistä kuin mainos antaa ymmärtää. Luultavasti ensimmäinen Kroatian kiertomatkaa koskeva myynti-ilmoitus, jonka huomasin, sisälsi kaikki mainitut kliseet, mutta ne eivät olleet syy matkakohteen valintaan.

Jugoslaviaksi nimetyn kulttuurien pakkoavioliiton hajottua Balkanin alueen uskonnoltaan, kieleltään ja kulttuuriltaan erilaiset kansat raivasivat sotimalla itselleen entiset alueensa ja ryhtyivät ripeästi muovaamaan elämäänsä omannäköisekseen. Matkamme suuntautui Kroatian eteläiselle rannikolle, bumerangin muotoisen maan leveä sisäosa pääkaupunkeineen jäi tällä kertaa. Poikkesimme myös Bosnia-Herzegovinan puolella ja kulttuuriero tuli havaituksi.

Split, lauantai

Kroatian maaperälle laskeutuvan ensi vaikutelma sisältää kaksi vahvaa elementtiä: vuorten läsnäolon maisemassa ja lämmön. Helsinki-Vantaalla on villainen viitta vielä tarpeen, täällä sen voi laskostaa laukkuun. Splitin kenttä on pieni, vain muutama kone kentällä. Passintarkastus seisottaa meitä hitaasti etenevissä jonoissa. Ilmeettömät virkailijat eivät katso tulijoita silmiin eivätkä tervehdi. Matkanjärjestäjän puolesta meitä on vastassa ystävällisesti hymyilevä opasrouva, joka puhuu suomea somalla eurooppa-aksentilla (käy ilmi, että hän onkin syntyjään unkarilainen). Näkymät kentältä kaupunkiin ajaessa ovat melko karut, vain unikkojen tulenpunaiset teriöt hehkuvat tienvarsilla.

Diocletianuksen palatsialueen alkuperäismalli

Splitin Riva

palatsialueen asumuksia

Split on Kroatian toiseksi suurin kaupunki Zagrebin jälkeen, asukkaita on yli 200.000. Kaupungin sydän on Rooman keisari Diocletianuksen n. 300 eKr. rakentama palatsialue ja siihen liittyvä vanha kaupunki, meren rantaa kulkeva riva eli rantakatu ja satama. Paikallisen oppaan toimesta käytetään heti tulopäivänä runsaahkosti aikaa kissanpissalta haiskahtavien muinaisten kellarikerrosten tutkimiseen. Vuosituhantisten historiain hyrske pyyhkii suomalaisen  turistijoukon päiden yli jälkeä jättämättä. Maan pinnalle päästyä havaitsemme yllätyksen: keskellä Unescon kulttuuriperintökohdetta kirkoksi muutetun mausoleumin kyljessä kohoavissa talorotteloissa asutaan! Pyykit vain iloisesti liehuvat tuulessa seinustoilla.

häähumua P. Marian kirkon edustalla

morsian suutelee sulhoaan

Tulemme aukiolle, jossa on alkamassa musiikkiesitys. Samaan aikaan viereisestä kirkosta purkautuu juhla-asuista väkeä ja morsiuspari, jota tervehditään tulisuihkuilla, konfeteilla ja ruusunlehdillä. Nuorten miesten ryhmä laulaa hääparille hanurin säestyksellä. Lauantai on Kroatiassakin suosittu hääpäivä ja siviilivihkimispakon siirryttyä historiaan morsiusparit haluavat taas juhlia näyttävin kirkkohäin. Maan väestöstä 80{b195221a10a1fd9fb3a5b01a51efd600d33662cb52de181d4366fdfbbc3c5b7a} on kroaatteja ja he ovat pääosin katolisia. Maassa asuu myös ortodoksinen serbialaisvähemmistö sekä bosnikkeja, jotka ovat islaminuskoisia.

Illalla suljen silmät hotellin kolmannen kerroksen korkean huoneen hulppeanmukavalla sängyllä. Toinen sulkee pienen televisioruudun, josta viimeksi katsomme BBC:n uutisia ja Paradise Oscarin laulun. Avoimesta ikkunasta kuuluu liikenteen ääniä. Samassa uni jo tulee.

*jatkuu

Kolmannen päivän aamuna aurinko on vetänyt pilvipeitteen kasvoilleen. Olemme taas nukkuneet ruhtinaallisen hyvin, vuoteet ovat poikkeuksellisen mukavat. Uutisissa kerrottiin , että Turun taidemuseossa avataan tänään Otto Mäkilän näyttely. Siitä tulee hieno päätös minilomallemme. Aamiaisen jälkeen vähät tavarat on nopeasti pakattu. Käyn respassa maksamassa jalkahoidon, hotelli on maksettu nettivarauksen yhteydessä.

Taidemuseon oven takana on kymmenkunta odottajaa, kun tulemme minuuttia vaille 11. Pääsemme saman tien sisälle. Satumme dokumenttielokuvan alkuun ja istahdamme katsomaan. Pia Andellin Havahtuminen on kiehtova johdanto näyttelyyn. Se aivan kuin sieppaa otteeseensa eikä päästä irti. Aika soljuu huomaamatta. Katsominen kannattaa; taulut puhuttelevat voimakkaasti, kun niiden taustoista ja tekijästä on saanut kuvaa.

Otto Mäkilä (1904-1955) oli turkulainen ja asui pitkään Ruissalon Villa Romassa, talossa, jota kulkiessamme olimme ihailleet. Hän oli maineikkaan Turun Piirustuskoulun kasvatteja, myös Pariisissa oleskellut. Dokumenttifilmissä mainitaan, että häntä on sanottu Suomen ensimmäiseksi surrealistiksi, syntynytkin samana vuonna Salvador Dalin kanssa.

Mäkilän taide ei ollut aikanaan niin arvostettu kuin miksi se myöhemmin on osoittautunut, töiden tasossa on epätasaisuuttakin, mutta parhaat työt ovat vaikuttavia. Töiden nimet kertovat Mäkilän mystikon ja runoilijan laadusta: ’He näkevät mitä me emme näe’ ja ’Poésie’ muun muassa. Minua viehätti värien vahvuus ja samalla pehmeys, hahmojen ja niiden varjojen vuoropuhelu. Näyttelyssä tuli myös vastaan Unio mysticassa mainittu maalaus ’kolmijalkainen mies’, jonka Mika Waltari oli rahapulassa olevalta taiteilijalta ostanut ja josta tuli kirjailijan lempitaulu.

Kaksi parkkimittarin meille sallimaa tuntia hujahtaa Punaisen levottoman kipinän imussa kuin siivillä, emme edes yritä ehtiä taidemuseon muihin kerroksiin. Jotenkin Mäkilän taiteen ja elämän vaikutus on niin vahva, ettei siihen mahdukaan muuta.

Näyttely on tehnyt vaikutuksen Toiseenkin. Kotimatkalla yritämme taas laskea tunneleita. Ajatuksen punainen kipinä karkailee välillä koettuun ja nähtyyn ja kohta lasku on sekaisin. Kotimatkalla tunneleita tuntuu olevan yhdeksän. Lasketaanko lyhyet alikulut tunneleiksi, pohdimme. Samapa tuo; ”lävitse, ohi, eteenpäin…”

***

Kolkka kutsuu! Ensin tienreunaa, sitten kapeaa polkua peräkanaa niemen kärkeen. Metsässä vastaan tulee mies, joka siirtyy sivuun ja kommentoi: fiksut väistää. Kalliolta valuneet vedet ovat luoneet seinämään jääurut, joiden matalan huminan melkein kuulee. Aurinko loistaa niin, että silmiin koskee. Mereltä käy raikkaanviileä tuuli, pakkasta on pari astetta. Kauempana jäällä istuu toiveikas pilkkijä. Valkea pilvenhaitukka purjehtii taivaan lakea.

Otan silmiini sinisiä varjoja, kaislojen himmeää okrakultaa, lumen laikuttamien luotojen jyhkeät hahmot. Kuuntelen ryhmyoksaiset männyt, juurineen tiukasti kamaraan pureutuneet, latvuksissaan tuulen hilpeä vihellys. Kosken kaarnan punertavaa silkkiä, poskellekin pehmeää. Tuuli tempaa arkiset ajatukset, tunnot kaiken turhuudesta. Kireys katoaa, on tilaa hengittää syvään, syvään.

Toinen tulee viluiseksi Kolkasta palatessa ja menee edeltä. Käännyn vielä jatkamaan. Talvista uimarantaa seurailee sulajuova avantouimareiden seuran laiturille asti. Tuo urheiden uimareiden masokistinen harrastus jaksaa hämmästyttää minua. Olen nuorena kokeillut uimakauden jatkamista järven jäätymiseen asti. Tiedän, että kyse on jälkiolon euforiasta. Monet harrastajat ovat myös vakuuttuneet avantouinnin edullisista terveysvaikutuksista lihas- ja nivelkivuissa. Kylpylänkin avannossa riittää kävijöitä, sen näemme jälleen päivällisaikaan meriravintolan ikkunapöydästä.

Palailen verkalleen aukean halki kulkevaa tietä. Pellolla on kaksi punaista koppia, joiden tarkoitusta voi miettiä. On hiljaista. Hanki heijastelee aurinkotimantteja. Luulen olevani ainut olento maisemassa, kunnes äkkiä koivusta yläpuoleltani kuuluu toteava: krraak. Mitä ikinä varis tarkoittikaan, otan sen tervehdyksenä ja vastaan ääneen: heipähei sullekin.

Päivällisaikaa odotellessa poikkean minäkin lukusaliin. Kiinnostavaa on verrata sanomalehtien pääuutisia. Hesari aloittaa kertomalla Nokian pääjohtajan antamasta tiedotteesta, Satakunnan Kansa puolestaan kertoo kalastajien ongelmista: muikku on kateissa ja siikaa heikosti. Tulen ajatelleeksi, että voisihan netistä seurata päivittäin, mikä eri lehtien mukaan on tärkeää uutisvirrassa. Iäkäs pappa köpöttelee hoitolan puolelta lukusaliin ja kysäisee: Onkos rouva Kelan kuntoutuksessa? – Ihan tässä ollaan omalla lomalla, vastaan.

Välillä pitää käydä huoneessa jännäämässä tv-kakkoselta Kiiran loistavaa lyhytohjelmaa EM-taitoluisteluissa. Iltauutisten jälkeen suoriudumme tanssikenkiin ja laskeudumme ravintolan puolelle kuulemaan Anteroa ja Tanssiorkesteri Valamoa. Siinä menevät valssit, tangot, humpat ja foksit samaan rumpalin kestorytmiin, saksofoni ulvahtelee ja hanuristi jyystää melodiaa. Verryttelemme tanssijalkaa. Antero, lyhyenpullakka takatukkamies, laulaa ikiaikaisia iskelmiä hyvällä rutiinilla. Milloin lienen viimeksi ikinä missään kuullutkaan Kuljen taas kotiin päin, muistot nuo vain mielessäin, tuskin unta öisin saan…

*jatkuu

Loman tarpeessa olija viskelee laukkuun ulkoiluvermeitä, uimapuvun ja hetken mietittyään tanssikengät. Laukkuun mahtuisi, mutta muuta ei tarvita kahden yön yli. Niin usein on tullut otettua paljon turhaa, jos nyt viimein osaisi rajata. Pikkureppuun vielä kamera ja kirja tavanomaisten pikkutarvikkeiden kaveriksi – niin Kaunotar ja Kulkuri ovat valmiina matkaan taas.

Keskellä viikkoa lähteminen tuntuu mukavalta. Kylpylässä ei ole viikolla tungosta ja ihan eri ihmiset viikonloppuna, kun me jo palaamme kotiin. Luen aamun lehteä, Toinen ajaa, autossa on hiljaista. Ajatukseni kaahailevat omilla teillään. Moottoritiellä herään ihmettelemään miten voi olla näin vaikea pysyä laskuissa tunneleista, joihin sukelletaan tuon tuosta. Seitsemän?

Aikaa on. Pysähdymme Ruissalon kasvihuoneelle. Siellä on puolenkymmentä tyttöä opettajansa kanssa piirtämässä orkideoja. Jättilumpeiden allas on edellisviikolla putsattu, siinä kelluu vain valtavia lehtilautasia. Mutta muita kukkia on! Viimeisestä ansarihuoneesta löytyvät ne ihanasti punaisin kukin hehkuvat kameliat. Kukista tulee onnellinen olo.

Ruissalo on oikeastaan saari, minkä turkulaiset tietysti tietävät, mutta muualta tulija ei aina huomaa. Kylpylän ympäristössä on valaistua kävelyraittia kilometrikaupalla. Pellon reunaa kiertelee latu, jolla on rauhallisia lykkijöitä. Tänne olisi voinut tulla hiihtämäänkin! Miksi emme kotona kaupungissa käy edes iltakävelyllä yhdessä? Kai me voisimme?

*jatkuu

Espan puiston punaiset joulukojut nököttivät tähtivaloin täplittyneiden puunrunkojen alla. Kapeassa välitilassa puikkelehti jouluaan etsiviä tulijoita ja menijöitä. Nainen haki sen valmiiksi katsomansa puisen leluauton, jonka pojanpoika tulee saamaan joulupukin kontista. Kysäisi vielä: ”Olisiko teillä tyttökaveria sille pitkäkinttuiselle poikahiirelle, minkä eilen teiltä hain?” Olihan niillä. Annan sille nimeksi Siiri-Hiiri, ajatteli nainen, siitä muistan mistä tulen ja mitä itselleni lupasin.

Nainen oli ollut oikeastaan poissa monta päivää tai viikkoja, käynyt vain nukkumassa sängyssään. Oli ollut illan viimeiset tunnit omissa mietteissään ja aamulla hankkiutunut taas lähtemään. Mies oli saattanut asemalle ja tullut vastaan illalla, pitänyt kotia, puuhannut omiaan ja hoitanut rutiineja. Jonkun piti hankkia jääkaappiin syötävää, lapioida lumia pihassa, hakea postit ja puhua ohimennen naapurin miehen kanssa säästä. Mies oli ollut levollinen, hän tiesi naisen tulevan aikanaan takaisin, ensin paikalleen ruokapöytään vastapäätä, sitten vähitellen kokonaan niin, että huomaisi hänetkin.

Ensimmäisenä tavallisena arkiaamuna naisen herätyskello soi. Tänään on hoidettavia kotiasioita, nainen muisti ja nousi laittamaan aamupalaa. Mieskin nousi, viivytellen, antoi naisen touhuta keittiössä ja läpsytti sitten lumisen pihan poikki aamutakissa ja kesäsandaaleissa postilaatikolle. Kahvin jälkeen mies istui nojatuoliinsa lukemaan sanomalehteä. Jokaisesta uutisesta riitti kommenttia. Tavallisesti mies lukee hiljaa syventyneenä, hän on asioihin tarkkaan perehtyvää sorttia. – ”Ei kai sulla ole ollut puhekaverin puute tai muuten orpo olo”, nainen kysyi huvittuneena ja halasi ohimennen. Mies rapisteli tyytyväisenä lehteään.

Iltahämärässä nainen ja mies palailivat yhdessä asioiltaan. – ”Eikö ole ihmeellistä”, sanoi nainen ja jatkoi puoliksi itsekseen: ”miten arki voikin olla kaunista”. Mies hymyili.

Vasta toisen päivän iltana nainen tyhjensi seminaaripaperit ja Siiri-Hiiren laukustaan. Hiiri näytti jotenkin oudolta, erilaiselta kuin piti. Nainen katsoi ja katsoi ja sitten hän alkoi nauraa. Siiri-Hiiren kuonohan näytti eri suuntaan kuin jalat. Hassu juttu, ajatteli nainen ja tutki miten jalat voisi ottaa irti ja istuttaa toisin päin, se kävisi aika helposti. Sitten nainen päätti olla puuttumatta asiaan. Siiri-Hiirellä nimenomaan on oikeus pitää jalkansa miten päin tahtoo.

Örebron BW-Cityssä ei ollut tilaa, joudumme majoittumaan keskustan Clarion-hotelliin, jonka edusta on katutyön myllertämä ja auto ajetaan kolmen! lukitun kippioven taakse sisäpihalle. Näin hyvässä tallessa kulkuneuvomme on tuskin koskaan ollut. Hotelli on riittävän mukava, mutta mitään persoonallista siitä ei jää mieleen. Huoneessa on ilmastointi ja nukumme oikein hyvin.

Viimeisen Ruotsin-päivän ohjelmaan suunnittelemme kuninkaallisia linnoja, kenties hiukan kesäisen Victorian ja Danielin televisioidun hääjuhlan innoittamina. Eskilstunan ja Södertäljen väliseltä tieltä pienen poikkeaman päässä on Gripsholmin renessanssityylinen linna. Se sijaitsee pienen Mariefredin kaupungin kupeessa. Puolen päivän jälkeen linnaan tutustumassa on runsaasti turisteja. Parkkialueen viereisellä nurmikentällä temmeltää energisiä koululaisryhmiä opettajineen.

Emme täälläkään lähde linnan sisäosiin kierrokselle, vaan vaeltelemme pihalla ja ympäröivässä puistossa ja poikkeamme linnan puotiin ja sitten kahville. Ostimme puodista muistoksi ’kuninkaalliset’ pikku tarjottimet kummallekin. Toinen tarkastelee puodista saatua kuittia ja huomaa, että myyjätyttönen on ottanut hinnan vain yhdestä. Kun Toinen menee takaisin puotiin maksamaan lisää, myyjätär häkeltyy ja kiittelee kolmeen kertaan.

Kuninkaallisia linnoja on kaikkiaan kymmenen mukaan lukien virallinen Tukholman Kuninkaanlinna ja Öölannin kesäresidenssi Solliden. Muut linnat ovat Tukholman lähiseuduilla. Rojalistisella loistolla ja historiallisilla perinteillä on hintansa. Muhkeat linnat eivät näytä kovin mukavilta paikoilta asua. Yksityisiä alueita ei tietenkään esitellä yleisölle, voi vain kuvitella kuninkaallisten elämää mahtikulisseissa, joilla on satojen vuosien ja muinaisten kuninkaiden perintö painolastina. Toivottavasti ruotsinmaalainen museovirasto on sallinut nykyaikaisen sisustuksen asuttuun osaan.

Drottningholmin barokkityylinen linna, jossa nykyinen kuningasperhe asuu, sijaitsee Mälaren-järven Lovön saarella, Tukholman edustalla. Menemme saareen Ekerön kautta lossilla. Hauskanmallinen pyöreäkupuinen saari, Kuninkaanhattu, jää oikealle.

Drottningholmin linna on valtava ja sitä ympäröi laaja, upeasti hoidettu puistoalue. Paikalla on runsaasti turisteja, jotka pääsevät opastuskielen mukaan ryhminä kierrokselle kuninkaalliseen teatteriin. Linnan yleisölle avoimiin osiin pääsee kiertelemään rannan puoleisesta pääovesta omaan tahtiin lipun ostettuaan. Linnan laituriin pääsee myös keskustasta kaupungintalon edustalta lähtevillä laivoilla. Alueella pasteeraa turvallisuutta takaamassa ja yleisön silmänilona paraatipukuinen vartio, jonka ryhdikästä marssia kuvataan innokkasti.

Käymme myös puiston toisessa päässä rokokootyylisessä Kiinalaisessa kesäpaviljongissa, jonka kuningas Adolf Fredrik rakennutti kuningatattarelleen Lovisa Ulrikalle 1753. Sisustus on tavattoman kaunista kiinalaisvaikutteista rokokoota. Linnan ja palatsin muodostama kokonaisuus on Unescon maailman kulttuuriperintölistalla. Paviljongin alueen kesäkahvilassa olemme todella kansainvälisessä seurassa: joka pöydässä puhutaan eri kieltä ja olemme ainoat suomalaiset.

Tiemestari johdattelee meidät Tukholman läpi suvereenisti, mutta Värtanin sekava satama-alue on sille liikaa ja joudumme haeskelemaan laivaanmenoreittiä omin neuvoin. Oikeat jonot löytyvät lopulta harhailtuamme.

Jos olikin Helsingin kautta Ruotsiin tulo Silja Serenadella yhtä juhlaa, paluumatka Silja Galaxylla Turkuun on sitten vastaavasti yhtä piinaa. A-hytit ovat kilometrikäytävien loputtomissa sokkeloissa. Laivan siivous on ulkoistettu maahanmuuttajatiimille, jota joudumme pyytämään paikkaamaan työnsä jälkiä. Senkin jälkeen joudun siivoamaan itse hytin vessakopperon seiniltä ja lavuaarin reunoilta inhimillisiä roiskeita ja sijaamaan vuoteet uudestaan.

Syömme illalla laivan venäläisessä ravintolassa, jonka ruoka on raskaanpuoleista. A-hyttikäytävällä pitää ruotsalainen nuorten miesten seurue meluisia juhliaan pitkälle yöhön ja aamukolmelta joku yrittää tulla ovestamme sisään. Buffet-aamiaisen ryysiksestä pelastaudumme yksityisemmille apajille. Varhainen ajomatka Turusta pääkaupunkiseudulle sujuu vaisusti: nukun koko matkan Toisen ajaessa ja herään kotipihalla.

Ruotsi on maisemiltaan hyvin Suomen oloinen, mutta tarjoaa riittävän erilaisia nähtävyyksiä ja kokemuksia ollakseen kiinnostava. Ruotsalaiset näyttäytyvät kohteliaina, hieman etäisinä, mutta ystävällisinä ihmisinä ja ovat sisäistäneet palvelukulttuurin meikäläistä paremmin. Matkailupalvelut ovat hyvin järjestettyjä. Panen merkille, että kaikkialla on lapset otettu erityisesti huomioon.

Vänern on Ruotsin suurin sisäjärvi ja Euroopankin kolmanneksi suurin. Matkailulehti kertoo, että järvialueella on myös Euroopan suurin makeanveden saaristo. Vänernista otetaan talousvettä, kuten meillä Päijänteestä.

Maanantai-illan määränpäämme on Lidköping, Vänernin rannalla, Kinnevikenin pohjukassa. Viihtyisänoloinen kaupunki, jossa on juuri vietetty posliinifestivaaleja. Majapaikkamme on BW-Edward, jonka ruokasalissa illastamme. Erinomainen lammasateria viinilasillisineen saa meidät hyvälle tuulelle ja keskustelemme puoliääneen matkavaikutelmista. Kaikki muut aterioijat ovat miehiä, jotka syövät yksin pöydissään. Tarjoilijamme, vaalealettinen pirtsakka ruotsalaisneito kysyy jossain välissä olemmeko lomalla. – We are in all time vacation, vastaa Toinen. 

Edwardin yöstä tulee pätkissä nukuttu ja hikinen. Huoneessamme on matkan hulppeimmat hurisevat Hästens-sängyt, mutta ei ilmastointia ja ikkunankin saa vain raolleen. Jalkaa särkee kävelyistä ja selkä tuntuu kipeältä autossa istumisesta. Näen omituisia unenpätkiä, joissa on joku, jonka äiti on kuollut, mutta joka ei halua lohdutusta ja pieni tyttö, joka laulaa surullista laulua. Aamulla tajuan, etten ole ajatellut äitiä sairaalassa moneen päivään. Olen siis oikeasti lomalla. 

Lidan-joen puistossa kohtaamme uudestaan nuorta rakkautta kuvaavan patsaan, josta on pienempi versio Grännassa. Carl Eldhin Ungdom on tehty syntymäni vuonna. Mieleen nousee 16-vuotiaana koetun ensirakkauden huuma. Näin herkkää se oli ja kuitenkin niin kokonaisvaltaista, että muistokin riipaisee. Kaupungin nähtävyyksistä käymme kuvaamassa vanhan raatihuoneen, jossa on hauska puhujaparveke, missä yhä saisi käydä kuka tahansa puhumassa yleisölle, vähän kuin Lontoon puistoissa.

Lidköpingin suosituin turistikohde lienee Raatihuoneen takana sijaitseva Rörstrand-center, jonka edustalla nytkin on ainakin kaksi bussia. Alueella on posliinitehdas, museo, kahvila sekä Iittalan outlet-myymälä. Kierrämme ihailemassa museon upeat posliiniesineet ja mielenkiintoisen esittelyn savesta kupiksi. Kierroksen päätteeksi nautimme herkkukahvit kauniinsinisistä Rörstrand-kupeista paikan nimikkoviinerin kanssa. Joitakin pieniä tuliaisia ostettuamme jatkamme matkaa. Kaupungintalon puiston komeat kukkapuut haluan käydä vielä kuvaamassa ennen lähtöä.

Ajamme Kållandsön niemenkärkeen näkemään Läckön barokkilinnan, jossa järjestetään kesän mittaan mm. perinteiset juhannusjuhlat, konsertteja, keskiaikamarkkinat, linnaseikkailuja lapsille ja hääjuhlia. Emme lähde linnakierrokselle, katselemme vain puistoa, järvinäkymiä ja lopuksi kuvaan infotuvan takana aitauksessa märehtiviä loivaliikkeisiä lampaita.

Palaamme Läcköstä Lidköpingin kautta jatkaaksemme Kinnekullen luonnonsuojelualueelle. Matkalla poikkeamme muutamassa keskiaikaisessa kirkossa. Mieleen jää erityisesti Västerplana kyrkan, jonka huikeat, värikkäät seinä- ja kattomaalaukset sykähdyttävät. Syntyy myös yllättävä hiljainen kohtaaminen kuorin sivuseinälle ripustetun Ristiinnaulitun kanssa. Vanhojen kirkkojen ilmapiiri antaa matkaajalle tunteen sukupolvien jatkumosta, aikojen huminasta, ihmisen elämän lyhyydestä. Ikiaikaista rauhaa valuu kävijän sisimpään.

Kinnekullen alueen Stenbrottet, valtava kalkkikivilouhosalue jää mieleen. Kalliosta on tehty sementtiä iät ja ajat, kunnes alue jätettiin rauhaan. Suojelualueen lehtipuumetsässä risteilee kilometreittäin luontopolkuja. Emme voi lähteä samoilemaan pitemmälle, mutta jo pieni metsäkävely antaa aistimuksen Bauermaisesta satumetsästä, jossa kulkija voisi kohdata keijuja, peikkoja ja haltioita.

*jatkuu

Jönköpingistä ei voi lähteä käymättä Grännassa. Sinne hurauttaa nopeasti kumpuilevaa rantatietä ja perillä ihastuu ikihyväksi, on se niin viihtyisä paikka. Vätternin rannat näyttävät nousevan paikoin jyrkästikin. Niinpä kaupunki on rakennettu kuin terasseille, jotka laskeutuvat rantaa kohti. Grännan mukulakivinen tori on aivan kallellaan järveen päin. Ja kas, eikö vain olekin Per Brahen patsas torivahtina. On siis käynyt perustamassa tämänkin ihanaisen pikku kaupungin tuo toimen mies.

Grännan mielenkiintoinen erikoisuus on järvensuuntainen katu, jonka varrella olevat vanhat talot muodostavat Grännaskolanin, 1960-luvulla kansainväliseksi internaattilukioksi alunperin perustetun koulun. Koulussa on nykyään kaksi ja puolisataa oppilasta peruskoulussa ja lukiossa. Koulukadun puistossa on paikkaan sopiva viehättävä patsas, jonka kohtaamme myöhemminkin matkallamme toisaalla. Katua pasteeraa nytkin joukko ilakoivia teinipoikia. Grännan vaalea kirkko on 1800-luvulta, rakennettu tulipalossa tuhoutuneen keskiaikaisen kirkon paikalle. Satamasta lähtee laivoja mm. läheiselle luonnonparatiisiksi ylistetylle Visingsön saarelle, joka on kuulu keväisin kukkivista kirsikkapuistaan. Grännan pääkadulla on viehättäviä pikkuruisia puoteja ja nostalgisia bageri-kahviloita, joista yhdessä juomme kupilliset paikallisten herkkujen kera. Paluumatkalla poikkeamme vielä vanhaan linnaan restauroidun hotellin puistossa. Paikalla on romanttinen nimi, Gyllene Uttern.

Haluan nähdä Boråsin, jonne Suomesta muutettiin 1960- ja -70-luvulla tekstiilitehtaisiin töihin. Tämän symbolina Boråsin vaakunassa on kahdet räätälinsakset. Noiden aikojen perua Boråsissa toimii yhä myös Suomi-seura. Nykyään sadantuhannen asukkaan Borås lienee kuuluisampi tapeteistaan, sillä tekstiiliteollisuus on jo ulkoistettu jonnekin kaukoitään. Kaupungin halki polveilee Vistan-joki, jonka puistossa ihailemme upeita kukkaistutuksia ja lukuisia patsaita. Grand-hotellia vastapäätä joessa on kaunis lummelahdelma suihkulähteineen ja sillan kupeessa kauempana joessa mietiskelee yksinäinen buddhahahmo.

Toinen meistä haluaa poiketa myös Trollhättanissa, jossa on käynyt Esikoisen musiikkiluokan retkivalvojan ominaisuudessa 1980-luvulla. Hän voi vain todeta kaupungin muuttuneen lähes tunnistamattomaksi. Trollhättan oli tuohon aikaan kotikaupunkimme ystävyyskaupunki, mistä johtuu, että luokkavierailu tehtiin juuri sinne. Paikka vaikuttaa teollisuuskeskukselta, ainakin siellä on valtavia Saabin ja Volvon tehtaita. Göta-joki halkaisee kaupungin kahtia ja joen yli johtavat sillat ovat kenties Ruotsin rumimmat. Kaupunki vaikuttaa muutenkin sekavalta, ainakin meillä on tiemestarin (navigaattorin) avuliaisuudesta huolimatta vaikeuksia löytää keskustaa. Kun sitten viimein osumme sinne, jäämme saman tien jumiin risteykseen, johon joku edellä ajavista autoista sammahtaa ja tukkii kääntyvän kaistan. Torvet eivät soi, mutta tilanne uhkaa muodostua kaoottiseksi, kun yksi ja toinen yrittää vaihtaa ruuhkassa kaistaa. Suoriudumme mahdollisimman nopeasti ulosmenotielle ja toivon vain, ettei meidän missään olosuhteissa koskaan enää tarvitse tulla Trollhättaniin.

*jatkuu 

Jonkinlaisena johtoajatuksena tällä reissullamme on käydä tervehtimässä naapurimaan suurimmat saaret ja järvet. Meillähän vesistöissä riittää suurta ja pienempää, mutta olen ymmärtänyt ruotsalaisten arvostavan isoja järviään, kun niitä ei niin monta ole. Jo kansakoulussa lienee opittu rimpsu Vänern, Vättern, Hjälmaren ja Mälaren. Kartta kertoo, että on muitakin isohkoja vesiä, ainakin Taalainmaan Siljan, jota olen kierrellyt aiemmin ja pohjoisen Storsjö. Ajomatkalla huomioin ruotsalaista paikannimistöä. Paljon on tuttuja -bäck-,- backe, -näs, -ö, -å, -äng, -berg, -borg, -skog, -sund ja -lund-loppuisia, mutta mikä onkaan -ryd, kumpikaan ei muista.

Jönköping sijaitsee kapeahkon ja pitkän Vätternin etelärannalla. Olemme varanneet yösijan keskustassa sijaitsevasta John Bauer-hotellista, josta näkyy vilahdus järveäkin. Hotelli on nimetty tunnetun jönköpingiläisen taiteilijan mukaan, hänen, joka maalasi paljon satuaiheita. Tuloiltana ehdimme vielä ennen sulkemisaikaa läheiseen taidemuseoon, joka myös kantaa Bauerin nimeä. Siellä on muutakin nähtävää, mutta keskityin koluamaan nimikkotaiteilijan osastoa. Taidekorttien kokoelmassani on muutama Bauerin synkkä peikko ja lupsakka tonttuhahmo ennestään ja nyt saan täydennystä keijuista ja prinsessoista. Koska Toinen meistä jaksaa taidetta pienempinä annoksina kuin minä, en ahdistele matkoillamme häntä kaikkiin taidemuseoihin, joihin itse haluaisin tutustua. – Tässähän oli se matkan taideosuus, toteaa Toinen toiveikkaasti museosta poistuessa. – Niin kai sitten, naurahdan.

Illastamme kaupungilla eräässä ristorantessa, joka näkyy olevan suosittu. Ruoka onkin hyvää, mutta mainostamani ruotsalainen palvelukulttuuri hiukan himmenee illan mittaan. Aterian päätteeksi pyydämme cappuccinot. Pahaa aavistamatta kallistan lasista sokeriastiaa – ja kas, kansi molskahtaa kuppiin. Sokeri leviää pöydälle ja kahvia räiskähtää puseroni rinnuksillekin. Kun tarjoilija saadaan paikalle, pahoittelen vahinkoa, en huomannut, että astian kierrekorkki oli jäänyt auki. Tarjoilija pyyhkii pöydän ja lupaa tuoda uuden kahvin, mutta toteaa samalla nihkeästi: it was not my fault. (Jossakin toisessa paikassa vahinkoa olisi pahoiteltu talon puolesta ja roiskeet hyvitetty laskussa.) Luvattua uutta kupillista ei näy eikä kuulu, mutta laskussa se kumminkin on. Toinen sanoo rauhallisesti, että maksamme vain yhdestä kahvista. Yllättävä tapahtuma taisi sekoittaa tarjoilijatyttösen pasmat.

Maanantaiaamuna ison kaupungin elkein elävän Jönköpingin yllä on paksu pilvikerros. Monennäköistä ihmistä askeltaa aamiaishuoneen tummennetun ikkunan editse töihinsä. Vaaleatukkainen nuorukainen pesee huolellisesti painepesurilla bussikaistan erottavaa pleksiaitaa. Tyytymättömän oloinen nuori nainen kiiruhtaa yhdeksäksi työpaikkaan, jossa hänellä ei ehkä ole kivaa. Reppuselkäinen herra läppärisalkku kädessään kääntyy kadulta hotellin aulaan. Lapsia ei näy.

Lähdettyämme eteen päin tajuan, etten ottanut Jönköpingissä ainuttakaan kuvaa.

*jatkuu

Öölanti näyttää kartalla pitkältä puikulalta lähellä Ruotsin itäistä rannikkoa. Leveimmästä kohdastaankin se on vain 16 kilometriä ja saaren päästä päähän on 137 kilometriä. Ajamme pohjoista tietä vain kerran poiketen. Vanhoja tuulimyllyjä ja lammaslaumoja riittää. Lampaankasvatus on matkailun ja kalastuksen ohella tärkeä elinkeino kuten Gotlannissakin. Saaren nähtävyydet ovat pääasiassa eteläosassa, mutta utuinen sää ei houkuttele meitä nyt jatkamaan eteläkärkeen asti. Sinne jäävät näkemättä kuninkaallinen kesäresidenssi, Sollidenin linna, Eketorpin keskiaikaiset linnanmuurit ja monet museot. Borgholmista käännymme sillalle ja kohta olemme Kalmarissa, joka tuli tutuksi viime kesänä.

Oskarshamn jäi viime kesän matkalta mieleen miellyttävänä ja rauhallisena pikkukaupunkina, jossa poikkesimme kävelemässä ja kahvilla. Nyt on sunnuntaiaamu ja tosi hiljaista. Juuri ketään ei näy olevan liikkeellä vielä kymmenen maissa. Infolehtinen mainitsee maailman pisimmän penkin, mikä tottakai täytyy pysähtyä näkemään, kun osumme kohdalle. (Toinen sille istahtaakin hetkeksi.) Penkki on satamakadun ja rinteellä olevan puiston väliseen seinämään koverretulla terassilla, pituutta hyvinkin 100 metriä. Siitä on loistava näkymä satamaan, josta lähtee laivoja mm. Visbyhyn ja Tanskan Bornholmin saarelle. Me jatkamme Oskarshamnista länteen.