Olivat ilonamme eilisen päivää, Esikoinen ja lapset. Aurinko paistoi pihaan. Keinussa röhnötettiin kilpaa. Murunen keitteli luonnonaineksista ruokia jokaiselle, joka halusi hänen gourmetravintolansa listalta tilata. Tämä vaati tietysti kiipeilyä Vaarilan pihan aidalla tammen terhoja napsimassa. Sovittiin kuitenkin, että pihassa viihtyville oravanpoikasille jätetään talvievääksi kaikki yläoksien terhot.

Ritaripojasta on kehkeytymässä oikea hurmuripoika pisamineen, suurine silmineen ja pitkine ripsineen. Hän sallii mieluusti Mummelin hieroa futispeleissä kipeytyneitä jalkalihaksia. Murunen on nyt liittynyt koulun akrobatiakerhoon, kun hän on jo pitkään viihtynyt puistojen ja pihojen puissa ja trampalla temppuilemassa. On sydän kylmänä vain ihasteltava, sillä taitoa on jo melkoisesti. Isäänsä on tullut, Esikoistakin kutsuimme alakouluikäisenä ’kukkulan kuninkaaksi’.

PS Huomioita: tokaluokkalainenkaan ei enää laula lasten lauluja. Nyt lauletaan biisejä.

Tuntui ihanalta, että koulukkaatkin vielä tulivat mielellään Vaarilaan yökylään. Eipä heille enää paljon tarvitse ohjelmaa järjestää, heillä oli pelejä mukana ja pulkat laskiaismäkeä varten. Kohta tultua Muru kysyy ’kultasydäntä’, joka on hänen ja odottaa täällä omistajaansa niin kauan kunnes hän oppii saamaan sen itse kaulaan ja pois. Muru suunnistaa Mummelin lipaston tietystä laatikosta kaivamaan piirustusvälineet ja kohta Vaarilan jääkaapin ovessa on uusi kuukauden kuva, tällä kertaa maaliskuun talitintit. Lintukirjasta tarkistetaan miten ne värit on, vatsa keltainen mustan keskiviivan kera ja selkä vihertävä ja siivissä vihertävää, mustaa, valkeaa ja sinistäkin. Ja musta patalakki.   

Lihapullalounaan jälkeen suunnistetaan pulkkamäkeen. Sieltä palattua Rip alkaa vaatia yökyläohjelmaan kuuluvaa saunomista. Saunaa odotellessa katsomme yhdessä uutta Muumisarjaa, jonka lapset ovat jo nähneetkin, mutta katsovat ilmeisen mielellään uudestaan, kun Mummeli ei ole vielä ehtinyt. Saunan ja iltapalan jälkeen laitetaan vuoteet ja pestään hampaat. Iltasatua valitsee enää Muru satukirjahyllyköstä, Rip lukee itsekseen omaa Tolkieniaan. Mummelin iltalaulut, jotka ovat eri lauluja kuin isin tai äidin, halutaan edelleen, ne samat, jotka aina. Muru nukahtaa ennen kuin viimeinen tähtilaulu on lopussa. Rip kuuntelee kiinnostuneena, kun Mummeli improvisoi juuri hänelle räätälöityä unilaulua eri sävellajeissa.

Aamulla Muru herää ekana ja kömpii Mummelin selän taa. Koska uni ei kuulemma enää tule takaisin, hän kaivautuu Mummelin tuoliin ja etsii Vaarin kaukosäätimellä Peter Pania Arenasta. Aamupäivä menee pyjamabileiksi, kun Rip on noussut ja he alkavat leikkiä peleillään. Vaari ja Mummeli olivat onnistuneet saamaan kaupan kalatiskiltä ahvenfileitä. Muru toimi mielellään perunankuorimakoneena, jota Rip välillä käy säätämässä turbovaihteelle. Kun isi tulee hakemaan, hänkin pääsee paistettujen herkkufileiden makuun. Ja Muru sen sanoo: nyt meill’on oikeet ahvenbileet!

Silleen mukava sunnuntai oli, että kun Mummoa ei kerta yhtään huvittanut ryhtyä ruuanlaittoon, päätettiin yksissä tuumin lähteä tutkimaan yhtä kotikaupungin uusimmista ravintoloista, jos sieltä löytyisi toisen tekemää. Ja kyllä löytyi.

Eka ylläri oli se, että alkupalapöytä oli runsain ikinä missään joitakin hotelliaamiaisia tai laivaristeilyjä lukuunottamatta. Siis parikymmentä lajia kasviksia sekä kylmäpöydässä että lämpiminä. Lautanen oli pieni, siitä olisi pitänyt tehdä johtopäätös, mutta kun teki mieli maistaa kaikkea pikkuisen. Toinen ylläri piili vihreässä, jonka Mummo kuvitteli maustekurkuksi, tuo peijakas olikin tappavan tuimaa jalapenoa. 

Poikakaveri ehdotteli sipulipihviä, mutta Mummo valitsi havaijinleikkeen. Liha oli kyllä pahoinpidelty ohueksi, mutta levinnyt samalla miehen kouran kokoiseksi. Lisukkeeksi valitut kasvikset olivat rapsakat. Puolivälissä annosta Mummo jo ähki: en kyllä jaksa enempää, en millään. Ei jaksanut avittaa P.Kaverikaan, kun oli oman annoksensa popsinut. Eikä tää ollut enää mikään ylläri. Tulos on ollu sama likipitäen joka kerta, kun annoksia on erehtynyt tilaamaan.

Pissismummo tunsi itsensä ylibuukatuksi vieriessään alas parkkihalliin. Kotimatkalla hän suunnitteli jo mihin instanssiin voisi valittaa ravintoloiden yleisesti liian suurista annoksista. Hävikistä saarnataan sormi pystyssä, mutta kun mummoon ei mahdu enempi kuin mahtuu. Lapsi-ihmisille kyllä on omat listat ja annoskoot, missä viipyy Mummolista puolikasannoksista?

Meillä oli tilaisuus hyvän mielen kierrätykseen eilen illalla. Kuopus halusi viedä rakkaansa viiden ruokalajin illalliselle tiettyyn ruokapaikkaan ja lupasimme tulla Pikkufriidun seuraksi siksi aikaa. Vaaksaa vaille neljän kuukauden ikäinen on jo kehittänyt päiviinsä oman rytmin, mutta koska tässä vaiheessa symbioosi äidin ja vauvan välillä on vielä vahva, äidin päivittäisen ohjelman muutokset heijastuvat vauvan olemisessa herkästi. Eikä vain vauvan.

Aamupäiväunet olivat jääneet lyhyiksi, Pikkufriidu oli sitä mieltä, että jotain on tekeillä. Hän otti illansuussa kuitenkin Mummelin ja Vaarin vastaan aurinkohymyllään kuten ennenkin. Saimme hyvät ohjeet ja äidin tarjoaman maitoaterian korvaava pullo oli valmiina. Isä tuli työstä, vaihtoi paidan, ja pari lähti hissun kissun. Pikkufriidu jäi hyväntuulisena juttelemaan omalla kielellään ja meillä oli oikein rattoisaa.

Silmien hieronta on varma merkki, että väsy alkaa yllättää. Pakkasimme vauvan lämpimästi koppaansa ja kopan parvekkeelle hälyttimineen. Hetken heijausta, ja unipolku löytyi samantien. Veikkailimme, miten kauan äiti malttaa aterioida ennen kuin puhelin pirahtaa. Osuin aika oikeaan arveluissani, reilun parin tunnin päästä kilahti viesti: miten menee? – Kaikki hyvin, vauva nukkuu. Herättyään vauva särpi puolet pulloannoksestaan. Sitten taas höpöteltiin ja lauleskeltiin.

Vaipanvaihto vielä meni tyytyväisenä, mutta yöpuvun pukeminen herätti Pikkufriidussa levottomuutta, – äi, äi, hän kommentoi ja Mummelin yritys laulaa nukkumattilaulua päätyi protestiin, ei kuulostanut samalta kuin äidin laulama, arvatenkin. Onneksi Vaari sai soiton, että ollaan asemalla ja kohta kotona. Viimeinen vartti meni itkuitta sillä systeemillä, että Mummeli hyräili ja käveli huoneissa vauva sylissä ja Vaari perässä soittorasiaa soitellen. Kun illastajat kuoriutuivat ulkovaatteistaan ja vauva pääsi äidin syliin, oli jo kyyneleet äidinkin silmissä. – Ensimmäinen koko illan eroikävä on koettu.

Mummon edellisyönä loppuun ahkeroima kirja piti palauttaa tänään kirjastoon. 50 senttiä sakkoa rapsahtaisi, jos päivänkin myöhästyisi. Nettiuusintakaan ei tule kyseeseen pikalainoissa meitin kirjastossa. Kirja reppuun, kamera, kännykkä sekä silmälasit messiin ja Mummo taipaleelle. Puolipäivässä mennään, Mummo on hyvällä tuulella ja askeleet rouskuvat reippaasti kevytväylää keskustaan. Poikakaveri on jäänyt valmistelemaan lounaaksi ajateltua bravuuriaan nimeltä ’sörsselsson’. (Halukkaat saavat reseptin Mummolta, jolle tuo tekele maistuu erinomaisesti – eikä vähiten siksi, että sen tekee Joku Muu.)

Puolivälissä kotoa kirjastoon askeltaa vastaan ent. työkaveri. Matka pysähtyy siihen, miten ei ole osuttukaan kohdakkain varmaan vuoteen, vaikka samassa kaupunginosassa asutaan. Siis kuulumisten vaihtoon. Ei ole Mummon tapana vilkuilla kelloon, kun tutun kanssa on juttu kesken, joten kuluu siinä tovi, ehkä toinenkin.  Perillä ei aikaa paljon mene, kun kotona on pino lainakirjoja odottamassa eikä lehtihuoneeseen poiketa.

Puolivälissä kirjastosta kotiin tulee jälleen pysähdys, ent. kollega siinä pyyhältää kauppaan pyöräkassi perässään. Ei ole hänenkään kanssaan pariin vuoteen kohdattu, kun hän on vielä työelämässä mukana. Paljon on tapahtunut kummallekin, päällimmäiset tunnot siinä vaihdetaan. Ja iloisin mielin jatkaa kumpikin siitä   suuntaansa. Mummolle tulee mieleen, että P.Kaveri on varmaan jo valmiin ruuan kanssa ihmetellyt, missä se nyt viipyy.

Mummo kiiruhtaa askeleitaan. Edellä kulkevaa ohittaessa tapahtuu yllättävää. Ykskaks Mummo on polvillaan kävelytiellä. – Hupsista keikkaa, sanoo Mummo maan tasalta, – olipas siinä liukas paikka. Ohitettava kääntyy katsomaan ja tulee kiskomaan Mummoa ylös. Mummo kiittelee, ja samassa soi puhelin.  – Mihin sie oot juuttunu, tiedustelee kotikokki, ruoka on ollu valmiina jo hyvän kotvasen. – Mie täällä jäähallin kohalla oon pitäny polvirukkouksia katujäällä, jotta jos tulisit hakemaan, vähän huteralta tuntuu. – No, miepäs tulen.

Pissismummo on huolestunut. Uusin urheilutoimittaja YLE-ykkösen urheiluruudussa, sinänsä pirtsakka naisihminen, puhuu uusurbaania suomea, jossa lauseen intonaatio nousee ja laskee tietyn, toistuvan intervallin mukaan ja lauseet loput päätyvät poikkeuksetta ylähyllylle. Mummon korvassa se kuulostaa tekopirteältä……….¨¨¨¨¨¨¨…….¨¨¨¨¨¨……¨¨¨!   Ei nyt tarkoita hän sitä, että puheen pitäisi olla monotonista kuin affrobotilla tyyliin: hyvää_iltaa_ihminen. Kysyypä vain, miksei voi puhua normaalisti. (Ei silti, että P.Mummo mikään innokas urheilufani olisi, noin 5{b195221a10a1fd9fb3a5b01a51efd600d33662cb52de181d4366fdfbbc3c5b7a} urheilu-uutisista oikeasti kiinnostaa Mummoa.)

Nykyään kieli-ihmiset pohtivat häviääkö suomen kieli vähitellen kokonaan, kun inglismit valtaavat  varsinkin nuorempien ikäluokkien puhetta kiihtyvällä vauhdilla. P.Mummo ihmettelee onko esimerkiksi nextille levelille nousu jotenkin eri asia kuin tason korotus. Omakin puhelinviestintä supistuu usein hymiöllä täydennettyyn: Ok, Yes! Great!

Pissismummolassa puristetaan hauskuutta jokailtaisesta Ylen uutislähetyksestä. Mummolta pääsee herkästi sensuroimaton kommentti uutistoimittajien asuista, joiden suunnitteluun on epäilemättä palkattu joku muotitietoinen disainari. Toisinaan tulos kokeilee kovasti katsojien nauruhermojen kestävyyttä. Kerran Pissismummo tormentui peräti lähettämään uutistoimituksen palautesivulle kiitoksen Pia Pasasen kauniista ja asiallisesta asusta. Jo seuraavana iltana olikin sitten vuorossa yltiömoderni kukkaishirvitys. Sitäkin joutuu ihmettelemään, miksi nuoremmat pitkäkoipiset miestoimittajat seisovat jalat harallaan kuin heinähanko. Miten niin Matti Rönkä pystyy horjumatta seisomaan suorassa kuin normaali mies?

Suomen kielihän on kaunista korvassa ihan ilman inglismejäkin. Vai mitä olette mieltä näistä kaunein pilkuin koristetuista diftongeista: yömyöhään lyödään päämäärättömään vyöryntään höyrähtänyt tyhjänpäiväinen pöty pätkäksi jymäkällä pisteellä.

Pissismummo on tehnyt havainnon. Ikävuosien kerääntymä aiheuttaa kipakointiherkkyyttä. No, totuuden nimessä on tietty myönnettävä, että ihan pelkästään ikääntymisestä tuo ei johtune. Muitakin syitä saattaa löytyä. Ehken ihmisessä saattaapi olla olemassa semmoinen ominaisuus alun perinkin, mikä unohtuu, koska aiheita kipakointiin on vuosi vuodelta vähemmän. Vaan syksyn ekana koleatuulisena sadepäivänä, Mummolla räpsähti kipakka päälle. Oliko sateella ja pimeäpilvisellä päivälläkään osuutta, vaikea sanoa, mutta kipakka laskeutui äkisti, pani tuhahtelemaan ärtyisästi itsekseen ja loppujen lopuksi poistumaan paikalta.

Mummokuoro! Tämä julmetunmoisen pulinan tyyssija, jonka tarkoitus on kokoontua laulamaan hauskoja ja haikeita lauluja. Eikö ollut helvetillinen kalabaliikki ja kaaos vastassa, kun Mummo tuli viime minuuteilla paikalle. Kuoronjohtaja oli kuulemma taas sairaana ja tilalle oli toimitettu joku onneton opettajaihminen, joka yritti vaientaa mummot huutamalla kalabaliikin yli. – Olette pahempia kuin kolmasluokkalaiset, kiljui tämä. Siinä vaiheessa vielä nauratti.

Harjoitus eteni yleisen mekastuksen ja kilpalaulannan merkeissä. Niin sanottu sijaisjohtaja ei osannut soittaa eikä laulaa, lainaili kuorolaisilta nuotteja ja kyseli millä rytmillä te nyt olette näitä laulaneet. Tietysti porukasta nousivat ne kovaäänisimmät neuvomaan ns. sijaisjohtajaa. Pissismummo tunsi mustanpuhuvan pilven nousevan päänsä päälle. Hivuttautui eteiseen, soitti Poikakaverille, tuletko hakemaan vartin päästä. P.Kaveri sanoi vain: selvä. Vieressä istuvalle kuorokaverille Mummo kuiskasi: taidan tästä lähteä, nähdään joskus.

Myöhemmin Pissismummo kuuli, että lopun harjoitusajasta olivat leikkineet (!) sanaleikkejä ja pantomiimia. Miten se liittyi kuorolauluun, jäi mysteeriksi. P.Mummo tietää tähän ikään, milloin kipakka on sitä lajia, että se kypsyttää tuleillaan olleen päätöksen. Se oli nyt tässä.

Pissismummolle kävi niin kuin kelle tahansa kesällä voi käydä, että korva meni tukkoon. Tunne on kuin puoli päätä olisi pois pelistä. Mummo urimoi netin kautta hankkimaan terkkahoitajalta korvahuuhteluaikaa, nääs Systeemiinhän on turha puhelimella yrittää. Palvelu on tyyliä tunti soittoaikaa ja koko ajan nauha laulaa inhokkirallia: jos sitä, paina tätä ja odota – ja sitten: kahdeksantoista puhelua jonossa. Netin kautta Mummo pääsi samaan systeemiin ihan itse valitsemaan ajan ja huomiseksi järjestyi systeemin kesäsupistuksista huolimatta. Korvatipat yöksi molempiin, vanutuppoa perään ja umpiunessa aamuun.

Hoitaja kurkkaa lampun kera korvakäytäviin. Ei näy mitään. Ei kun etsimään korvalamppuun varapattereita. Kahta ei löytynyt, mutta yhden vaihdettua näkyvyys parani. Viisi pruuttausta ja tukkokorva aukesi. Toiseen korvaan sama, mutta sepä sen sijaan onnistui menemään tukkoon, kun ei ennestään ollut. P.Mummo sanomaan siitä, mutta hoitajan mielestä korva varmaan aukeaisi itsestään iltaan mennessä. (?!) Vastoin parempaa kokemusperäistä tietoaan Mummo jätti hoitajan uskomaan arveluihinsa.

Seuraavana päivänä P.Mummo hankkiutui apteekkarin pakeille ja palasi uusien tippojen ja korvapruutan kanssa. Tunnin liotus ja kunnon omatoimipruuttaus ohjeen mukaan. – Talita kuum – ja kas, systeemin tukkima korva aukesi omin toimin.

Esikoinen, Rip ja Muru lähtivät junalle pyörineen. Pihaportti kilahti heidän jälkeensä, ja talo on hetken aikaa vielä ihanasti sekaisin. Jääkaapinoven piirustusnäyttely on saanut uudet kuvat – oi niin väkevät! Tiskikone hyrisee ja viimeiset astiat odottavat vuoroaan. Pöytäkeskustelun katkelmat pyörivät vielä mielessä. Muistijäljet äkisti syttyvistä hymyistä ja herkistä, paljon kertovista ilmeistä säilyvät. Jalkapallotreenit odottavat Ritaripoikaa, ja Muru jatkaa isikotona tavaroidensa pakkaamista, joka kuulemma on hauskaa. Muuttomylläkkä kestää kesäkuun ylikin. Lasten kesä on hauskaa ja haikeaa vuorotellen. – Niinhän se on meilläkin. Haikeaa ja hauskaa ja tavallista arkionnellista.

Pissismummolassa on ollu hiljasta. Paitsi tieten iltamyöhäsellä, kun apparaatti näyttää Suomi-poikain kiekon ja mailain kanssa sähläämistä MM-skaboissa. Ei sen puoleen meillä mekkaloida yleisemminkään. Sitäpaitti Poikakaveri on potenut jotain kuumeista miesflunssaa, ja Mummo on helteen jäljiltä yleisheikotuksen vallassa.

Vaan samaan aikaan tapahtuu, että P.Mummo ajautuu törmäyskurssille aifouninsa kera. Apparaatti kieltäytyy yhteistyöstä, kun pitäis säätää kalenteria. Entinen reitti ei toimi. Mummo on koittanut kaikkensa (mikä luultavimmin on vain pahentanut asiaa), puutannu systeemiä, räpeltänyt asetuksissa ja päivityksissä ja aiklaudissa. Mutta kun ei ota eikä anna. Näyttää vuotta 2017, vaikka miten valitsis 2018 toukokuun. Lopulta Mummo antoi ähmäilevän apparaatin Poikakaverin käteen. Jopa tuli koti-insinöörilleki haastetta. Möyri tuntitolkulla niissä samoissa, missä jo Mummoki. – Nyt se toimii, oli lopputulema.

Iltamyöhäsellä P.Mummo ryhtyy toiveikkaana asentamaan sovittuja menoja ja vierailuja kalenteriin. Ei tule mitää. Ei ota eikä anna. Nyt kyllä kiristyy hermo. Apparaatin kalenteri on edelleen sitä mieltä, että vuosi 2017 on elettävä uudestaan. Luoja varjelkoon, se raskain ikinä vuosi.

Aamulla Poikakaveri joutuu ajamaan puolikuntoisena toiseen kaupunkiin, kun yksin asuva kummitäti ei taaskaan vastaa puhelimeen. Sieltä tulee viesti: täti on ok, mutta puhelin on jostain syystä äänettömällä. (Miten täti on saanut sen äänettömälle on samanlainen mysteeri kuin Mummon aifounin kalenteriongelma.) Yhdeksättä vuosikymmentään yksin elelevä täti jäi lankapuhelinaikaan, ei muista, että nykypuhelinta pitää ladata. Tarkistussoitot määräpäivinä tehdään, mutta kun täti ei vastaa, on pakko mennä katsomaan. Muistilaput eivät auta, tilanne toistuu. Palvelutaloista ja kotihoitosysteemeistä ei kärsi puhuakaan. Ei hänellä mitää hätää oo, kun vielä jaksaa rollalla kauppaan ja taksilla takasi. Juuei ole, hätä onki täällä.   

Digiaika ottaa mummoilla ja tädeillä koville.