Näihin aikoihin kesästä on tietty puuha, joka on ennen muinoin ollut Pissismummolassa naisihmisen reviiriä. Myönnettävä on, että ihan hissun kissun ei se toimi ole sujunut. On kuultu useampanakin päivänä huokailua ja mutinoita ennakkoon, ja ryhtymisen päivänä on Mummon päänpäällisestä ukkospilvestä muutama salama sinkoutunut ympäristöön. Poikakaveri on oireilua seuraillessaan tehnyt johtopäätöksensä. Koska tohkeissaan olevaa Mummoa on riskaabelia mennä neuvomaan, eräänä päivänä P.Kaveri ottaa homman hoteisiinsa lupaa kyselemättä.

Mummo ei ehdi aamun lehteä loppuun, kun keittiössä jo kolisee. Pakasteet ja kylmäkallet kalahtelevat kylmälaukkuun ja tyhjät laatikot pinotaan tiskipöydälle. Matto kääräistään puoliksi sivuun, pakastekaapin säätimet näyttämään nollaa.  Ruuvinväännin surauttaa hetkessä alasäleikön irti. Keskimmäiselle hyllylle asetetaan kuumavesikattila. Mummon tukankuivaajalla puhalletaan kuumaa suoraan yläputkistoon. Vuoden aikana kerääntynyt jää rapsahtelee alas ja valuu uuninpellille, joka on varta vasten asetettu parketin suojaksi. Loppusilauksena kaapin kuivaus, ja imurilla pölyt laitteen alta, säleikkö paikalleen ja säätimet täyteen toimeensa. Kolme varttia on insinöörin ennätys, kolmen sähkövempaimen avustuksella. Mummo olisi huokaillut rätteineen pakastekaapin kanssa koko aamupäivän.

Pissismummo ihailee ylenmäärin moista tehokkuutta – ja siunaa fiksuuttaan, kun ymmärsi jättää homman osaavammalle.

Naisihmisen reviiri supistuu vuosi vuodelta Pissismummolassa. Puuron keitto, salaatin sekoitus ja useammankin ruuan laitto, pöydän kattaminen sekä raivaus onnistuvat erinomaisesti P.Kaverilta. Pyykkien ripustus kuivumaan on viimeisin aluevaltaus. Tiskikoneen täyttö insinöörin logiikalla, viikkosiivouksen imurointiosio, kauppa-asiat (listan kanssa) – kaikki hoituu, missä jokin apuvempele on käytössä. Pissismummo keksii tähän hätään vain yhden kotiaskareen, joka on jäänyt naisihmisen reviiriksi: pölyjen pyyhkiminen.

orvokkini tummasilmä / kultasydän pieni /katsot aina lempeästi / kun käy luokses tieni

itse hoidin kukkamaani / rikkaruohot kitkin / vettä kannoin iltasella / rantatietä pitkin

pieni tytön palleroinen / pikkuruinen piltti / yhden kerran kiukkupussi / toisen kerran kiltti

¨*¨

Lauantaina nähtiin Mummo ajamassa kaupungin halki kotiin päin punaisella Tunturilla. Kypärä tiukasti päässä, ja kieli keskellä suuta, nääs toisen merkkinen tuntuu toisenlaiselta. Mummo oli ajanut valkealla Crescentillään kolmannesvuosisadan, vaan viime kesänä tuo sanoi elämänmittaiseksi tarkoitetun sopimuksen irti.

Mummo sai Lumperin mukavimman poijan pyöräkauppaa hieromaan. Kertoi siinä, että ennen muinoin oli isä-Lumperilta ostettu entinen, ja hyvin on palvellut, mitä nyt renkaita ja satula on uusittu sekä muuta pienempää rompetta vuosien saatossa. Vaan nyt on keskiö prakannut, jotahan ei saa vaihdettua. (Tämän oli tiennyt P.Kaveri kertoa ja paikkansa piti.) Mummo lateli ehdot, semmoinen pitää olla, että kenkkukoiven saa nostettua polkimelle ja kipeytyvän ranteen varassa ei tarvitse rönöttää ohjaustangolla. Ja eväskori pitää olla. Eikä saa maksaa maltaita.  – Selvät on sävelet, siihen Lumperin Poika ja luotsasi Mummon pois crescenttiosastolta tarjouspyörien rivistölle.

Lumperilla oli kevättarjousten päivä, ja esitelty 7-vaihteinen täytti ehdot, oli hyvänvärinen sekä sopi Mummon pankkikortin saldolle. Parin säädön ja korttelin ympäri hilpaistun kokeilukierroksen jälkeen tehtiin pyörälle paperit. Kuten autojen, pyörienkin kanssa on niin, että pitää ensin koeajaa ja sitten opetella uuden merkin metkut. Eikä jäädä haikailemaan entisen perään.

Pissismummo on juuri saanut lenkkarit jalkaan eteisessä, kun pilvestä pussahtaa lumiannos alas.  – Nonnih, pitipä arvata. Ovelta katsoen tuo näyttää kuivalta pakkaslumelta, mutta sulaahan se heti sulassa maassa niin miksei ihmisen tukalla ja takilla. Merkille on kyllä pantu, että toukokuun lumisateet ovat olleet näytösluonteisesti ohimenevää sorttia, joten Mummo jää pukeutumisoperaation puoliväliin tarkkailemaan tilannetta ja ottaa esiin yhden monista puuhista, joita mummoilla on aina varalla.   

Kun Mummo saa koneen auki ja pääsee kirjoittamisen alkuun, äsken sakeana tuprunnut sade on jo laantumaan päin. Aifouni kilahtaa, viesti tulee Puolassa marhailevalta ystävältä, joka valittaa kuoppaisia teitä niillä main. Noteerataan se pikku vastauksella. Ja kas, sillä välin aurinko on jo tullut pilven takaa, ja yksi kevätsään ailahduksista on taas kuudessa minuutissa ohi.  – Hiiohoi, nyt mentiin!

P.Kaveri lähtee mukaan jarruttamaan liiallisia menohaluja. Noh, lonkkakin muistuttaa Mummoa, että ihan äsken ei lenkillä ole oltu. Meno tuntuu vähän ruosteiselta. Askelletaan kotikatua parin korttelin verran, ja siitä aukeaa metsäpolku. Tuoksuu havupuilta, jotka ovat juuri saaneet raikastavan lumikylvyn. Linnut piiskuvat, peipponen vähän sooloilee. Valkovuokot ja sinivuokot availevat lumipöllyn säikähdyttämiä teriöitään. Koivut ovat hiirenkorvilla. Kevät puskee esiin kylmästä piittaamatta.
Tunnin kuluttua ollaan kotiovella taas, ja kas, jostakin tupsahtaa lumipilvi siihen kuin tilauksesta.  Kevät ailahtelee.

Muru viettää hajautettua synttäriaikaa, on sukusynttäreitä, kaverisynttäreitä, kummisynttäreitä, miten vain saa aikaa järjestymään kenenkin kanssa. Muru esitteli jo saamiaan lahjoja ja toivelistaa, josta vielä puuttui yhtä ja toista. Mummeli kirjoitti puuttuvia muistiin ja paperi luovutettiin juhlallisesti Vaarin haltuun.

Koska Ritaripoika oli futisharkoissaan koulun kentällä, Mummeli ja Vaari saivat kuulla tavanomaisista vuorokiistoista vapaata soittoa. Uusin viululäksy oli vielä vaiheessa, mutta vanhat kappaleet soivat mallikkaasti. – Tuleekohan sinusta viulisti, arveli Mummeli. Puhuttiin, että soittaminen voi olla ihana harrastus, mutta esiintyvältä viulistilta vaaditaan paljon työtä taitojen kartuttamiseksi. – Kyllä minä haluan, että minusta tulee viulisti, ilmoitti kuusivuotias itsestään selvänä asiana.

Murun huoneessa on Muumitalo, jolla hän halusi nyt leikkiä Mummelin kanssa. Vaari tarvittiin nostamaan talo kaapin päältä lattialle ja siitä se alkoi. Ensin talossa tehtiin suuri kevätsiivous, kalustus järjesteltiin uudestaan ja asukkaita sijoiteltiin eri huoneisiin. Mummeli katseli Muumitalon tapahtumia lattiatasolla hiljaa mietteissään. Ihana ja rakas Pojantytär, pieni viulistin alku, joka on vasta kuusi, mutta tietää mitä tahtoo.    

Aamulla alkaa hytisyttää. Mummo kokeilee haaleaa patteria, vilkaisee lämpötilamittaria, joka kertoo sisälämmön olevan piirun verran vähemmän kuin yleensä, ja pakkasen ulkona mukavissa lukemissa. Nyt ajattelee hän ääneen, hiven huolestusta siinä, että mikähän…ei kai….

Ukkopuoliso paranee välittömästi lehdenlukukuuroudestaan ja urahtaa…noh…joko se taas… Mummo ei tiedä mikähän se, mutta arvaahan tuon, koskapa Ukkopuoliso sinkoaa päivävaatteisiinsa ja lähtee ovesta kohti lämmönjakohuonetta taloyhtiön pihapiirissä.  

Pitkä tovi vierähtää. Sitten Ukkopuoliso sauhuaa sisälle ja takaisin ja selittää mennessään luuriin.  Mummo ymmärtää olla häiritsemättä Ukkonsa ajatuksen- ja muuta juoksua, joka selvästi askartelee tärkeämmässä asiassa kuin lauantaisiivouksen ja lakanoidenvaihdon parissa.

Välitöntä tapahtumaketjua merkittävämpi juttu valkenee Mummolle hiljalleen. Ukkopuolisolla on erinomainen kyky ottaa rennosti ja uppoutua Maailman Asioihin ja Kotimaan Politiikkaan. Mutta kun lähiplaneetalla alkaa tapahtua jotain, jossa Miestä tarvitaan, hän on toimen mies paikallaan. 

Hetken päästä putkistosta alkaa kuulua lupaavaa napsetta. Kyllä se siitä taas. Mummo epäilee nyt, että Ukkopuolisolla on jonkinasteista puutosta asioista, joissa Toimen Miestä tarvitaan. Kukapa haluaisi olla pelkkä apupoika jonkun mummon huushollissa.

Haimme viisivuotiaan pojantyttären päiväkodista. Auton takapenkiltä hän yllättää meidät ilmoittamalla: Minä haluan tehdä vauvan sitten isona. – Jahas, teillä taisi olla Viskari-päivä tänään, sanoi Mum. – Joo, oli.  – Mitä tulee vauvaan, se on ihana ajatus, mutta vauvan hankkiminen voi olla aika monimutkaista, siihen tarvitaan poikaa.  – Asia jäi sitten kypsymään, koskapa seuraavaksi Muru ehdotti tuttuun tapaan: Lauletaan, Mummeli.

Iltaruualla Rip kysyi Mummelilta miten kännyköitä tehdään. – Sun pitää kysyä sitä Vaarilta, se tietää paremmin, Mum väisti hankalan kysymyksen. Tiesin, että vaarin vastaus on niin perusteellinen, että Rip tuskin jaksaa kuunnella sitä loppuun asti. Vaari selostaa kuorista ja komponenteista ja virtapiireistä ja ties mistä, ja Rip miettii jo ihan muuta. – Mikä on komponentti, Muru kysyy. Vaari selostaa. – Mikä on virtapiiri? Siihenkö se sähkö tulee? – Entäs akku, jota ladataan, Muru tietää ja lisää: – Minä haluan puhelimen synttärilahjaksi. – Tämä tyttö tietää mitä tahtoo.

Musisointien jälkeen Muru esittelee Mummelille kirjoittamansa tarinan kahdesta pantterista. Hän täydentää yhden kopioista Mummelille ja Vaarille ’kirjailian’ omakätisin piirroksin ja omistuskirjoituksin. Olemme tosi otettuja tästä huomionosoituksesta.

Hyvissä ajoin lähtivät nämä kotoa, P.Mummo ja Poikakaveri, mikä olikin hyvä, sillä P.Kaveri valitsi ennen käyttämättömän reitin ja kohtapa löysivät nämä itsensä jostakin Korson korventieltä. Mummolla alkoi kylmä hiki nousta otsalle. Hän loihe hätäilemään, että missä me ollaan ja mitä ihmettä sinä nyt tänne ajoit ja nyt me kyllä myöhästytään ja…P.Kaveri lisäsi radion volyymiä, jossa soi Muistojen Bulevardi ja joku mattijurva lauleskeli: ”Ihminen älä sinä hermostu, sinä ihmettele vaan ja nöyrästi ota sinä vastahan mitä ylhäältä annetaan…”

Perillä ilmoittautumisautomaatissa oli teksti: Epäkunnossa, yritä uudelleen. Mummo siitä mitäkään, työnsi tyynesti kelakortin hammasrivin valon alle, kun siinä kerran valo oli. Kone yskähti ruudulle tekstin: Ei tunnista, ota vuoronumero. Mummo kommentoi sitten vuoronsa tultua pojalle luukulla, että mitä se yskii tuo apparaatti, ei muka tunnista, vaikka minut on tänne ihan kirjeellä kutsuttu?  – Nooo, se ohjaa ensi kertaa tulevat tänne, tarkistetaan osoitteet ja semmoiset. P.Mummo mutisi itsekseen, ettei tässä nyt eka kertaa Varikolla olla, sopis robotinkin tuntea sentään.

Mustaa viivaa seuraillen päätyi Mummo Kavereineen ovelle, jossa luki komeasti Fysiatrian Poliklinikka. Sinne! Täällä Mummoa tiedettiin jo odottaa, oikein tervetulleeksi toivotettiin. Herra Ylilääkärin oven tuntumaan parkkeerasi Mummo, ja Poikakaveri tuonnemmaksi, missä syventyi hän kotoa tuomaansa Hesariin ja Mummo odotteluun.

Vartin yli ajan Herra Ylipomo sinkosi P.Mummon nimen oveltaan ja osoitteli istumaan pöytänsä viereiselle tuolille. Ylipomo oli arkihuolisen näköinen, uransa lakipisteelle päätynyt lääkäri. Hän otti esille mustakantisen vihon ja kynän ja meni heti asiaan.  – Teillä oli se jalka kipeä. – Joo, on se vieläkin, siihen Mummo ja hymysi varovasti. Ylipomo vilkaisi Mummoa ja latasi listan kysymyksiä selvittääkseen minkälaista on kipu, milloin se tuntuu pahiten jne. Mummo vastaili ja ojensi kotona täytetyt lanketit, joissa oli jo vastaus kaikkiin kysymyksiin ja värikynäpiirrokset vielä kaupan päälle.  – Jahas, hmm …. Mennäänpä (?!) sitten tuonne petille, riisukaa jalat ihan paljaaksi, pikkuhousut saa jäädä. Mummo piti naamaa peruslukemilla ja suunsa kiinni ja toimi ohjeen mukaan. Seurasi vähemmän rattoisa tuokio, jonka aikana Ylipomo hiveli ja pisteli, voimistelutti ja väänteli molempia jalkoja. Mummo voihki, ja vesi kieri silmistä.

– No niin. Hmm. Kuulkaa, tämä ei nyt ihan tyypillinen iskiasoireisto ole, pitää ottaa magneettikuva lantiosta, tilatkaa aika toimistosta, minä soitan sitten mitä siitä selvisi. Laitan e-reseptin, ottakaa näitä kapseleita yksi aamulla ja illalla kaksi, että saatte nukuttua.  – Tämäkö oli sitten tässä, varmisti Mummo, ja Ylipomo nyökkäsi: – Tällä erää, kyllä. Mummo kiitti kädestä pitäen ja poistui tulosuuntaan.

Olosuhteiden kitkan ja henkilökohtaisen tahtotilan välisessä jännitteessä ilmenevää voimaa kutsutaan Suomessa sisuksi. Pääsääntöisesti sisu on positiivinen juttu. Joskus taas sisu ei ole viisautta vaan silkkaa ähmäilyä, kuten Pissismummon Ikimuori sanoisi.

Tänään Pissismummo kamppaili kenkkukoipineen senioritanssin kuvioissa.  Kun jalalle varaaminen kipunoi ankarasti lääkityksestä huolimatta eikä yhden jalan tanssia ole vielä keksitty, vaihtoehdot ovat joko tai. Viisas suostuisi jäämään kotiin, vaan mitäpä tekee Pissismummo. Ähmällä kehiin!

Kotiin tultua pilleriä naamaan ja kenkkukoipi  vaakasuoraan. Ähmäilyn tuottama salainen mielihyvä on kuitenkin olemassa ja voittaa kipuilun. Vaan entä jos koipikin alkaisi ähmäillä, olisi kaksi ähmää vastakkain, sitä voisi kai kutsua jo sisällissodaksi.

Suomen 100-juhlavuoden kunniaksi voisi kukin nostaa esiin elämänsä varrelta tilanteita, joissa oikeaa sisua on tarvittu, ja sitä on löytynyt. Jotkut tilanteet ovat vaatineet isosti  sisua, jotkut vähemmän, mutta kun maltti on säilynyt, on lopputulos ollut kaunis.

Matkalla päiväkotiin soi vaarin puhelin, Ritaripoika soittaa, että on ollut kaverillaan ja tulossa kotiin, mutta saattaa myöhästyä hiukan, koska kaveri asuu aika kaukana. Hän myöhästyikin, viisi minuuttia. Useimmiten hän on jo kotona odottamassa.  Näin kahdeksanvuotiaana. Muutaman vuoden päästä hän ei enää soita ja siitä muutaman päästä ei tule.

Rip esittää tangolla, miten helposti vedetään seitsemän leukaa. Muru näyttää miten kauan hän jaksaa roikkua suorana. Soittaja tarvitsee myös käsivoimaa, tietää hän. Iltapalalla Rip kysyy Vaarilta, mikä sun ammatti on ollut. Se selviää, mutta nostaa jatkokeskustelun: mitä sähkö on. Rip ja Muru ponnistelevat, molemmilla on ilmeisen hyvä käsitys siitä mihin kaikkeen sitä tarvitaan. Rip tietää jo, että on tuulivoimasähköä, vesivoimasähköä ja öljyllä tuotettua. Ydinvoimastakin tiedetään. Mutta mitä sähkö on. Sitten Muru itsestään selvästi: se on energiaa, ja se tulee voimalaitoksesta johtoja pitkin. Mykistymme.

Rip kertoo mitä kavereiden luona tehdään: pelaillaan ja jutellaan. Mum kiinnostuu: mistä kahdeksanvuotiaat pojat puhuvat keskenään. – No kaikesta, peleistä, jalkapallosta, koulusta,  opettajasta, kavereista.  – Tytöistäkinkö, kysyy Mum. – No ei! Ei me tytöistä puhuta. Jotkut tytöt kyllä sanoo, että ne tykkää jostakin pojasta. Se on niiden juttuja.

Mummeli peittelee  Murua iltasatujen jälkeen. – Mitä lauletaan. – Laula se mitä isi aina laulaa, se missä on ’siipi enkelin’.  Muistot tulvivat Mummelin mieleen:  ”Levon hetki nyt lyö, jo joutuvi yö, pien armaani mun nuku laulehun. Siipi enkelin on suojas voittamaton, senpä turvin sä saat nähdä untesi maat.”

Miten kadehdittavan yksinkertaista ja selvää voi lapsen elämä olla. Aikuiset ne murehtivat ja säätävät suhteissaan, saavat toisinaan asiansa ihan umpisolmuunkin. Lapselle riittää, että on koti ja niitä, jotka huolehtivat ja rakastavat.