Pissismummolassa on viikon päivät rakenneltu Poikakaverin toimesta tietokonetta vanhoista ja uusista osasista. Se näkyy tulleen valmiiksi, koskapa jo toimiikin. Siis silloin kun tekijämies kokeilee. Apparaatti liittyi osaksi erinäisten muiden teknisten vimpaimien ketjua huushollissa. Laiteketjussa on ennestään päkätin, pyöritin, sädetin, kuvatin sekä kajattimet. Tämä kaikki toimii yhdellä kaukosäätimellä eikä säätimiä tule lisää Mummon eläväisen ruumiin yli. Mummo on varustettu yksinkertaisella teknisellä ymmärryksellä, jota kymmenet vuodet asianomaisen tekniikan miehen lähipiirissä ei juurikaan ole lisännyt. Ei ole tarttunut eikä karttunut tieto, kun ei ole tarvinnut, apuahan on ollut lähellä.

Nyt Mummo on kunnioituksesta mykkä, mutta miettii kuumeisesti harmajapäässään, mikä tämän uuden vimpaimen perimmäinen tarkoitus mahtaa olla. Entinen kombinaatio kun on Mummon mielestä toiminut ihan hyvin — mitä nyt Mummo välillä onnistuu painamaan väärää nappulaa siitä ainokaisesta säätimestäkin ja sekoittaa koko hienon systeemin. (Siis nimenomaan onnistuu, näin on P.Kaveri apuun huudettuna yleensä kommentoinut.) P.Mummo on tietysti tuntenut mitä suurinta ylpeyttä onnistumisestaan.

Aamuna muutamaisena Mummo rohkeentui sitten tiedustelemaan uuden tietokoneen funktiota. — Meillä on siis uusi tietokone? — Juu.On. — Minä vain, että mitäs sillä nyt tässä… – No, sillä voi katsella tietokoneohjelmia tuolta isolta tv-ruudulta. – Ai, ettämitäkö? — Esimerkiksi YLE- Areenaa, elokuvakanavia ja sen semmoista. — Aha. Mutta Areenahan on näkynyt tähänkin asti kummankin tietokoneelta ja läppäriltäki… — Niinniin, mut ei näin isona ja sitä paitsi HD:nä…ja…miten mä nyt sen sulle… äh…antaa olla…

Mummo aanailee, että rakennusvaihe tässä on ollut se juttu Poikakaverin mielestä. Siinähän on ollut ilmiselvä tekninen projekti. Sellaisia täytyy järjestää, jos entiset ovat jääneet työpaikalle. Ehkä apparaatin perimmäinen hyötytarkoituskin jonakin päivänä kirkastuu. Sitä ennen — ja sen jälkeenkin — on Mummolla entistä enemmän mahdollisuuksia onnistua nappuloimaan väärin.

Vaari oli luvannut viedä Pikkuritarin (pian 4 v) kuuntelemaan orkesterikonserttia, jossa äitinsä ja isänsä soittivat. Kiehtovinta tietysti oli saada istua Vaarin autossa edessä (turvaistuimessa) matkalla. Mukaan oli pakattu myös askarrusta konserttia varten: piirustuslehtiö ja värikynät. Niitä tarvittiinkin, mutta väliajalla tarjottu mahdollisuus lähteä kotiin ei kelvannut, soitot piti kuunnella loppuun asti. Niinpä Mummelilla ja Murusella (1 v 4 kk) oli pitkästä aikaa tilaisuus tutustua toisiinsa kaikessa rauhassa kahdestaan sunnuntai-iltapäivän ja illan Vaarilassa.

Oh, mitä kaikkea tapahtuikin paitsi syömisiä, nenän niistämisiä ja vaipanvaihtoja pesuineen. Piilosia, pallosia, palikkahommia, pianonsoittoa, kirjojen lukemista sylikkäin, tanssimisia, hyllyjen ja laatikoiden tutkimisia, kiipeilyä sängyille, sohvalle, Vaarin tuoliin ja Mummelin valtaistuimelle. Koska päiväunet oli jo nukuttu, aikaa riitti vaikka mihin. Mummelista oli ehdottomasti ihaninta, kun Murunen lauloi. Hän lauloi leikkiessään, hän lauloi yhdessä Mummelin kanssa ja hän lauloi auliisti heti, kun Mummeli lausahti: no, miten Muru laulaa Mummelille. Ja se kuulosti ihanalta murunkieliseltä laululta, siitä erotti nuottikulkujakin.

– Olen saanut kaksi laulavaa lapsenlasta, ajatteli onnellisena Mummeli, itsekin laulavainen. 

Pissismummo täälä, heissulivei ja takasintoi. Nyt seuraa raportti viime aikojen elämänmenosta. Ovat olleet liikekannalla nämät kaksi, ajelleet peräti pois kotoa, tai siis Poikakaveri ajellut ja Mummo istuksinut kyytissä. Menomatkalla kyytiläinen luki aamun hesarin ja Kiminkisen kirjan. Maalaislääkärin jutustelun parissa hirnahdellen viihtyi Mummo hyvinkin ja parhaita paloja taritsi P.Kaverille. Tulomatkalla vapaamatkalainen lukaisi suomalaisen miehen muotokuvaa maalailleen juttukirjan silläkin autonrattiin liimaantunutta matkatoveria aika ajoin hauskuuttaen. Tottahan Mummo myös parit nokoset kerkisi ottaa, matka kun tunnetusti pitkä niille main on eikä mainittavasti lyhempi takaisin tullessakaan.

Perillä pääsivät matkalaiset saunan löylyihin semmoisiin, että ihan ikävä tulee muistellessa. Joka kauhalliseen vastasi muhkea kiuas puhkumalla löylyä, sopivan kipakkaa ja pehmeintä ikinä. Peräti nirvanassa nuokkuivat nämä kaksi ääneti lauteilla ja hikipisaroiden mukana norui heistä yksityinen matkaväsymys ja koko maailman murheet, joita radio, televiisio ja aviisit tyrkyttävät kilpaa ihmislapsen mieltä myrkyttämään. Mummo vielä eritoten pisaroi pois viime aikojen kolkot kokemuksensa asiakkuudesta ensiapuklinikalla ja sairaalan osastolla. Löylyhuoneen lenseässä hiljaisuudessa pehmeni kovia kokenut keho sekä valostui mustunut mieli.

Aamu valkeni senperästä kirkkaana ja kirpeänä. Yösija oli tarjonnut makoisat unet ja leppeästi kulkivat jutustelut tutun isäntäväen kanssa aamuteellä. Mummo oli tykönänsä päättänyt, että tänään kävellään perukkatietä niin pitkälle kuin voimat riittää. Poikakaveri on kiitettävästi ottanut asiakseen hillitä Mummon menohaluja, jotka eivät ole olleet vielä ihan oikeassa suhteessa voimavaroihin. Mummolta meinaa yhtenään unohtua, että pitää jaksaa saman verran takaisinkin päin jos johonkin suuntaan lähtee.

Tie oli erityiskippurainen joka suuntaan, ylä- ja alamäkeä vuorotellen, ei tasamaata eikä suoraa ollenkaan.  Ainuttakaan autoa ei näkynyt eikä muuta ääntä kuulunut kuin pikkulinnun piiskutusta. Kuljettiin rotumetsässä, missä oli toinen toistaan upeampia vanhoja kuusia, mäntyjä, koivuja ja haapoja. Tienvarsiojan takana varvikot helottivat isoa puolukkaa punaisenaan. Tuon tuostakin oli hypittävä ojan yli hakemaan kourallinen ihanaa mehevää herkkua. Korpiten varrella oli muutama hiljaisen ja umpimielisen näköinen talo, osa niistäkin tyystin autiona. Tie nousi yhä ylemmäksi ja ylemmäksi ja putkahti lopulta pihaan. Poikakaveri olisi tietysti kääntynyt siitä jo takaisin, mutta Mummo, että eikäsmitä, mennäänpäs jutustelemaan, kun ei ole ennen tullut käytyä.

– Päivää, sanoi Mummo itseään nuoremmalle miehelle, joka oli ilmeisesti vaimon toimesta pantu piiskaamaan mattoja tiilitalon pihalle. – Päivää päivää. Pissismummo esitteli itsensä ja Poikakaverin. Kertoi vielä entisen koulun naapurissa lammen rannalla asuvan miehen sisko olevansa. Mies näytti epävarmalta, mutta keksi sitten: – Minäpäs haen appiukon, hän varmaan tuntee, kun on paikkakuntalainen, minä olen täällä vain lomalla. Appiukko oli navetan takana perunoita kuokkimassa ja osoittautui tutuksi Villeksi. Mummo siinä taas itsensä esitteli velimiehen siskoksi miehineen. – No jo vain mie veljeis tunnen ja muistan mie siutkii pienempänä, ko aloit sitä kouluu käyvä. Miehä olin siinä talonmiehenä, ko uus koulu alotettii ja meiän emäntä ol koulun keittäjänä. Pissismummo aivan innostui ja sanoi hyvinkin muistavansa lempeänkauniin keittolanemännän.

Juttu jatkui muistelujen merkeissä ja palasi siitä aikanaan nykyaikaan. Pitäjän keskustassa sanoi Ville asuvansa nykyään talvisydämellä, kun vaimo tarvitsee lääkäriä enemmän, on nytkin sairaalassa. – Kevväälä jo pittää tulla tänne kotikonnuille, eihä sielä kylänraitilla ole mittää tekemistä, ei kulu aika. P.Mummo kyseli vielä Villeltä pihapiirissä olevan vanhan talon historiaa. Oli Villen isoisän rakentama, 1800-luvun puolella. Ainakin satavuotias oli vaahterakin siinä talon nurkalla, myrskyiltä säästynyt. Pihalta näkyi kauas metsien yli isolle järvelle ja sen takana häämötti pitäjän keskustaajama. – Myö täälä reunamaila asutaan pitäjän korkeimmalla paikala, sanoi Ville ylpeyttä äänessään. – Tytär käyp vävyn kansa tässä olemassa lomillaan. Kohta ovat eläkkeelä hyökii. Mikä tiälä on ollessa.

Ville kun rupesi kahvinkeitosta puhumaan, Mummo ja Poikakaveri torjuivat kohteliaasti ja tekivät lähdön. Mummo oli jo soittanut veljenvaimolle missä ollaan, ettei ala hätäillä. – Olipas mukava tarinoida, sanoi P.Mummo mäeltä laskeutuessa. – Ville on hyvämuistinen ja rapsakka ukko, vaikka liki yhdeksänkymmentä on ikää. Ei ole hullumpaa, että kotipitäjän korkeimmalla asuva pappa muistaa Mummon lapsena.

Jokusena eilisen takusena päivänä Pissismummo kangistui kauhusta pahemmin kuin edellisyön ukkosmyrskyssä (mikä – ukkonen siis – on Mummolle kauhun maksimi), kun sattui eksymään keittiön, pihan ja kolmannen huoneen risteilyreitiltään olohuoneen ohjelmataulun ääreen. Sehän on Poikakaverin yksinvaltiaskuntaa kaikenmoisten urheilutapahtumien kuten nyt näitten olump …ölymp…(no, ei, nyt tarkkana)… o l y m p i a kisojen aikaan.

Juuh, kangistui, kauhusta. Siis P.Mummo. (P.Kaveri sen sijaan tuulettelee rennosti valtaistuimellaan tai vaihtoehtoisesti sohvallaan tuon tuostakin asiaan vihkiytymättömälle käsittämättömistä syistä.) Nih, kuvitelkaa oikein: siellä näkyi pieniä naisen nimisiä lihaskimpun näköisiä ihmisiä kilpailutöissä. Niitä pikkuihmisiä vatkattiin ja hieroskeltiin ja taputeltiin ja psyykattiin (kyrmyniskamiesten toimesta tieteskin) takahuoneessa, kunnes vihon viimen tuupattiin lavalle ihan yksinään. Siinä ootti semmonen tanko, jonka kummassaki päässä oli pyöreä mötikkä. Sitä ne tuijotti eikä pakoon päässy. P.Mummo arveli, että tästä ei hyvä seuraa, jos lihaskirppu aikoo kolme kertaa ittensä painosta mötikkää nostamaan ruveta. Ja sehän siihen tarttui kuin konsaan härkää sarvista. Ensin tempoi mötikkätangon rinnuksilleen kyykkyseltään, siitä punnersi naama tulipunaisena jalat suoraksi ja – ihan totta! – tempoi sen ylös suorille käsille. Huhhutihuhh. Ei se kyllä kauaa siinä asennossa viihtynyt eikä pahemmin tuuletellut, mutta kun mötikät oli rymäytetty takasi lavalle, lihaskirppu juoksi takahuoneeseen taas ukkojen taputeltavaksi. Toinen samanmoinen kävi siinä meditoimassa mötiköitä, muttei päässy kyykystä ylöskän sen tangon kanssa. Kolmas sai mötikät karjumalla pinnisteltyä suorille jaloille, mutta siihen se tyssäsi. Huhhuh, ihan tuli Mummolle hiki katsoessa. Älkää kuulkaa mitään. Yksi oli niistäki kirpuista parempi ku muut, se yritti ihan tosissaan vielä maailmanennätystäki, mutta siihen jo sitte nyykähti. Mötikkä voitti ennätyksen, mutta saipa lihaskirppu sentäs olump…olympiakisojen kultamitalin.

Voi, elämänpäivä, kyllä pitää ihmisen kaikella konstilla repiä nimensä aikakirjoihin, meinailee Pissismummo täälä!  

Pissismummo hörähtelee ääneen Hesaria lukiessaan.

– Justiinsa niin, säähipiä se on ihmisellä herkimmillään heinäkuussa. On nimittäin kyse kalliisti lunastetun mökkiloman tai lomareissun tai minkä ikinä loman pilalle menosta. Piti päästä rinkka selässä romehtimaan pitkin tunturin kuvetta. Tai mustikkametsään könyämään nenä varvikossa. Tai lakkasuolle sääskien syötiksi.

– Ovat pulassa vääränlaisen sään takia mansikkaviljelmät ja perunapellot, kasvimaat ja kukat. Golfkenttä parskuu vettä ja kanalan katto vuotaa. Joki tulvii, eilen se vei jo saunan kuistin, toissapäivänä laiturin. Jonsei näin ni sitte niin, että kuivuuteen kuolee kaikki, mille ei jaksa kantaa vettä selkä väärällään. Ilmastointia ei ole tai se ei toimi. Kaupasta loppuivat jäähdyttimetkin jo männä kesänä.

– Äläpäs mitä. Toimittaja se täällä tietää, että jos on hellettä, liian on kuuma. Jos ei ole, kylmä kalistaa hampaita. Jos taas sataa, niin taas sataa. Jos on pitkä pouta, taaskaan ei sada. Ihme juttu, nimittäin, että milloinkaan ei ole hyvä. Vesiki on niin kalsaa, ettei uida tarkene – tai sitten se on niin lällynlämmintä, ettei uiminen mittään toinna.

– Juuei – ja mistäs me puhuttais, jos ei olis säätä ollenkaan. Sepä vasta innovatiivista oliski.  

He lähtivät äitinsä ja isänsä mukaan, pieni menneen ikävän itkua tuhertaen, iso silmissään jo edessä olevan juhlaillan kuvat.

Me saimme kesäillan ja -aamun ja niiden välissä ihmeen hyvin nukutun yön. Pienten jälkojen vilinää, pientä puhetta, hymyjä, naurun remakkaa ja helähtelyjä, haleja.

Me jäimme hiljaiseen Vaarilaan ihmettelemään mihin käyttää kaiken tämän oman ajan ja vapauden. Suukkotuntuma jää – ja olo kuin jyrän alle jääneellä hiirellä. 

Juhannusviikolla Pissismummo tuli tulokseen, että projektit lisäävät ihmiselle stressiä. Siis sikäli, että moni mukamas aikanaan hoidettava kotiaskare siirtyilee pois paikoiltaan vaikkapa multakuormaa ootellessa. Siitä seuraa ankaraa närästystä ja muuta mutinaa. Jonsei ihminen saa arkisasioittensa aikataulusta otetta viipeelläkään, tapahtuu kamalia. Että vaikka ikkunat jää pesemättä. Kyllä niin hirmustaa, ette tiedä.

Sehän selvä, että juhannukseen mennessä ikkunat pitäis olla pesty ja karjalanheili ikkunalla. Interiöörit ja eksteriöörit ja kaikki röörit pitäis olla putsplank, mutta kun se mullanpöllytys pihassa pitäis tehdä ensin.  – Jussista kesä kellahtaa syyskyljellee ja sitte on kaik myöhästä, mikä on ajastaa jiänt, sanoisi Ikimuori, jos eläis.  

On se parasta ehtoisen mummon piileskellä juhannuspyhät oman pihan upouudella patiolla päivänvarjon alla. Ja toivoa mitä hartaimmin, että moporalli rauhoittuu yötä myöten ja kaupunki hiljenee, kun maallemenijät ovat kaasutelleet mökkimailleen itikkain syötiksi. Sitä paitsi kaupunkigrillissä kärvennetty makkara maistuu ihan samalta makkaralta kuin maallakin. Hyttyset vain puuttuu.

Telkkarikin ylittää taas itsensä, siellä kuulemma matkaa juhannusjuna etelästä pohjoseen. Viihtykää, ihmiset, viihtykää! Tositeeveetä kamalampaa ohjelmaa ei ole, tuumii P.Mummo. Kotonansa käppyröiville tarjotaan tietysti melodraamaa Ihmiset suviyössä, tai mitä niitä nyt on. Hohhoijakkaa, ei jaksa. Onneksi on varalla yksi korkkaamaton elokuva, sitä voi katsella asianomaisesta apparaatista, jos pihassa satamaan äityy.

Hetken herkistyy Mummo muistelemaan muinaista mittumaari-iltaa Lapsuusmaalla, miten siinä oikein tuntui pyhäisen juhlan odotus. Saunat sauhuilivat, syreenit tuoksuivat pihassa, koivut rapun pielissä ja kielokimppu vinttikamarissa. Tuoreet vastat oottelivat saunaan menijöitä. Pääskyset siukoilivat taivaan sinessä, metsässä kukkui käki ja radiossa laulettiin Onnellisia. Illansuussa tyttö poimi niityltä seitsemän kukkaa tyynyn alle yöksi. Aamulla ei muistanut yön unia, niin hyvin oli nukkunut saunaraukeana  kielontuoksussa.  –  Oi niitä aikoja, jos noita olikaan.

Saattaapi olla, että teitilläki ehken on samanmoinen meininki, ku Pissismummolassa, että tiettynä päivänä loppuviikosta mennään tiettyyn markettiin ja ostetaan tiettyjä einestarpeita ja muuta elämiseen kuuluvaa rompetta viikoksi. Seuraavana päivänä haetaan lähikaupasta se mikä unohtui ja alkuviikolla taas täydennysmurkinaa. 

– Et sitte muistanu, että piti mennä tällä kertaa IsoMarkettiin, huomautti Pissismummo Poikakaverille, kun näki, että ajeltiin väärää kaistaa ja risteys jo lähestyi.

– Ainiin, juuen, parahti Poikakaveri ja kiilasi ajoneuvon vikkelästi viereiselle. – Sitä vierii samaa syvää uraa, ei siinä niin mieti, mistä on millonki puhe ollu.

– Terveisiä vain SyväUraMarkettiin, nyt nyppii liikaa, kommentoi Pissismummo. – Ootte siivonnut vähä liika monta meitin vakimerkkitavaraa pois valikoimista viime aikoina. Teitin hyllyjärjestyski on mitä sattuu, samaa tavaraa saattaa löytyä kolmestaki eri paikasta, että millähän logiikalla. Jos meet aamulla, saat väistellä tavaratankkeja ja hyllyntäyttäjiä. Kassoilla saa aina jonottaa keskipäivälläki, Mummo puhisee äkkinäisestä kaistanvaihdosta toettuaan.

Mummo ja P.Kaveri solahtivat IsoMarketin hulinaan. Haahuilivat aikansa ristiin rastiin. Kärry täyttyi hitaasti, suurempikin oli kuin SyväUramarketissa. Niitä tavallisia haettavia oli IsoMarketissa sen seittemää merkkiä, ei ollut urasta apua, joka juttu piti fundeerata erikseen. Palvelutiskillä oli oikein jonotuslaput, piti tietää heti mitä ottaa, ei siinä auta jäädä aprikoimaan kun takana kihisee seuraava numero kourassa toinen ja kolmas. Yritettiin jakautua haeskelussa niin ku uramarketissa tavallisesti, mutta täällä siitä seurasi, että kumpiki ettiskeli toistaan ja kärrykin oli välillä hukassa. – Huhhuh, sanoi Mummo viimein, – oiskohan nyt jo kaikki koossa. Ainiin, perunat unohtu, ootappas, kun käväsen, missäs ne …

Paluumatkalla oli ajoneuvossa vähä hiljasenpuoleista. – No, syvän uran päässä on tietty hyvät puoletki, siellä löytyy ne tavalliset melkein silmät ummessa. Ja jos just se tuttu merkki on loppu, tarvii puntaroida vain siinä kohtaa, mitä ottaa tilalle, summasi Mummo. – Juu, ja laskuki on pienempi, ku ei oo niin paljo valikoimaa, lisäsi P.Kaveri uskaliaasti.

Pissismummo aikoi etelästä pohjoiseen. Lyhentääkseen edessä olevaa hulppeasti seitsemän tunnin matka-aikaa Mummo kehitteli poikkeusreitin netistä tulostamiensa aikataulujen avulla: junalla kolmen vartin päässä olevaan kaupunkiin ja sieltä vaihto bussiin. Ei mitään ongelmaa siinä, siis paperilla.

Lähtöasemalla oli ystävällisesti huomioitu Pissismummon matkaanlähtö. Oli oikein torvisoittoa ja ilmaiset kahvit kaikille. Jossain kahvikojun tienoilla vilahti tosin keräyslipasta ojenteleva mieshenkilö, jonka Mummo onnistui kiertämään kauempaa. Taskussa kun oli vain lippu, kaikki killingit kukkarossa, joka oli repussa, joka oli Mummon selässä.

Juna tuli ihme kyllä ajallaan ja oli aikataulussa vielä vaihtoasemallakin, minkä Pissismummo pani tyytyväisenä merkille. Matka vaihtokaupungin asemalaiturilta pikavuoropysäkille oli lyhyt: vain yhdet portaat laskeuduttiin ja se oli siinä. – Reittisuunnitelmahan toimii erinomaisesti, hyrisi Mummo itsekseen. Kaverina odottelemassa istui salskea nuori mies reppuineen, varmaan pikavuoroon menijä hänkin.

Kerran minuutissa pysäkin ohi vilisti paikallisbussi. Kohta tuli taas yksi, jonka perässä näkyi olevankin pikavuoro. Nyt tarkkana. Paikallisbussi pysähtyi, mutta Mummo ei ehtinyt kissaa sanoa, kun express sujahti paikallisen perästä ohi. – Ei voi olla totta, nysse meni ohi, parahti P.Mummo. Nuorimies komppasi: semmossi ne o. Mummon päässä alkoi vilistää hätäinen nauha: mitä minä nyt teen, mitä minä nyt teen…

Pissismummo tempaisi laukkunsa ja kipitti paikallisbussiin. – Hei, apua, mun piti päästä tuohon expressiin, pääseekö tällä linja-autoasemalle? Rouva Kuski otti Mummon kyytiin, ei perinyt maksuakaan, jätti kauppatorin reunaan ja neuvoi oikaisemaan siitä torin poikki linja-autoasemalle. Mummo veti matkalaukkua ja juoksi reppu selässä torin laitaa. Ei näkynyt linja-autoasemaa eikä expresspysäkkiä. Mummo osaa kyllä kysyä, mutta sehän tiedetään, että hädän hetkellä yksi vastaantulija näyttää etelään, toinen pohjoiseen ja kolmas sanoo, ettei tiedä, kun ei ole paikkakuntalainen. Mummo vetää laukkua torin ympäri puolijuoksua, hiki valuu hiussuortuvain latvaa, sydän hakkaa ja ajatus takoo yhtä ja samaa: pakko ehtiä, pakko ehtiä.

Pissismummo oli jo melkein toivoton, kun kohdalle osui paikallisbussi, jonka ovi oli auki ja ratin takana istui Hyvin Rauhallinen Mies. Mummo parahti ovesta: pikavuoro, missä? missä? Mies tajusi, että Mummon kaikki mittarit olivat jo punaisella, tuli oikein ulos bussista, näytti kädellään: menette tätä katua suoraan, kunnes tulee liikennevalot, siitä yli ja linja-autoasema on siinä. P.Mummo lähti ajatustaan nopeammin ja huusi mennessään: kiitos, kiitos.

Linja-autoasema oli siinä missä pitikin. Mutta. Siellä oli ainakin kymmenen expressiä. Mummon uudestaan virinnyt toivo jo hiipui taas: sitä yhtä ei niin missään. Pettymys alkoi musertaa, sillä se pikavuoro oli ainoa siihen suuntaan sinä päivänä. Olisi palattava kotiin. Netistä lunastetut matkaliput menisivät hukkaan ja pitäisi soittaa peruutuksia monelle taholle. Mummo astui alistuneena laukkuineen ja reppuineen terminaaliin, jonka ikkunasta vilahti toiselle puolen saapuvan expressbussin kyltti: Sinne Minne Pitikin.

Viimeinen spurtti perässä vedettävän laukun ja selkärepun kanssa onnistui: kohta istui hikeä tippuva ja punaisena puuskuttava Mummo oikeassa pikavuorobussissa matkalla määränpäähänsä.

Kuljettajan kanssa käydyn keskustelun perusteella Mummo oivalsi panikoineensa aivan turhaan. Ohi ajanut vuoro oli joku muu, ehkä varikolle menijä, tämä oikea oli tullut sen perässä, pysähtynyt ja ottanut kyytiin sen pysäkillä kaikessa rauhassa odotelleen nuorimiehen. Olisi kuulemma mielellään ottanut Mummonkin, jos tämä ei olisi lähtenyt haahuilemaan paniikissa omia teitään.  

Pissismummo tuli eilen kylästä ystävättären luota, joka asuu pari kilometriä etelään P.Mummolasta tässä kaupungissa, on jo asettunut eläkkeelle ja vast’ikään saanut omitta ansioitta ylennyksen mummoksi kuopuspoikasensa pesueen saatua kolmannen jäsenen. Ohhoh sitä mummokansalaisten pulina-iloa! Mummoksi pääseminenhän on, paitsi elämän jälkiruoka, myös kermakahvi, sorbettia kuumalla kinuskilla ja suklaanamu!

Noniin. Asiaan kuuluvat senttimetrit ja grammat kerrottiin ja siitä selvisi, että potra on poika. Kuvakin löytyi tuoreen mummon älypuhelimen uumenista. Tuore A.Mummo erehtyi vähättelemään, että ne nyt vauvat on kaikki samannnäköisiä ja silmätkin kiinni on eikä tästä nyt näy kuin päänuppi.  P.Mummo on jo tottuneempi, mukana pikkurepussaan on aina tuoreimmat kuvat Pikkuritarista ja Murusesta. Ja nehän esitellään aina hehkutusten kera.

Pöydässä oli tarjolla A.Mummon tyyliin seitsemää sortimenttiä herkkua ja kahvi oli hyvää. Kun talon isäntäkin rantautui ruusukuppien ääreen, kävi ilmi, että ukiksi pääsy on vähintään yhtä järisyttävä tapaus elämässä kuin mummouskin. Silmät loistaen ja suupielet hymiöllä kertoi tuo tuntemuksiaan ja me mummot säestimme onnesta hyristen.

Yhteisen pulinapussin vajaannuttua sopivasti P.Mummo hankkiutui kotimatkalle ja A.Mummo lähti saattamaan. Viisaana mummona otti hän sauvat, joiden piikkikärjet purivat mukavasti jäistä oikopolkua. Pissismummo siinä köpötteli kepeittä pyllähtämistä peläten ja selvittyään konaamatta kotiovelleen huokasi helpotushenkäyksen: jäinpäs henkiin!

Aimitäkö sosee. No kun tää sosiaalinen media kerta on somee nykyään, ni mahtaa muu sosiaalinen elämä sit olla sosee?