Pissismummo aikoi etelästä pohjoiseen. Lyhentääkseen edessä olevaa hulppeasti seitsemän tunnin matka-aikaa Mummo kehitteli poikkeusreitin netistä tulostamiensa aikataulujen avulla: junalla kolmen vartin päässä olevaan kaupunkiin ja sieltä vaihto bussiin. Ei mitään ongelmaa siinä, siis paperilla.

Lähtöasemalla oli ystävällisesti huomioitu Pissismummon matkaanlähtö. Oli oikein torvisoittoa ja ilmaiset kahvit kaikille. Jossain kahvikojun tienoilla vilahti tosin keräyslipasta ojenteleva mieshenkilö, jonka Mummo onnistui kiertämään kauempaa. Taskussa kun oli vain lippu, kaikki killingit kukkarossa, joka oli repussa, joka oli Mummon selässä.

Juna tuli ihme kyllä ajallaan ja oli aikataulussa vielä vaihtoasemallakin, minkä Pissismummo pani tyytyväisenä merkille. Matka vaihtokaupungin asemalaiturilta pikavuoropysäkille oli lyhyt: vain yhdet portaat laskeuduttiin ja se oli siinä. – Reittisuunnitelmahan toimii erinomaisesti, hyrisi Mummo itsekseen. Kaverina odottelemassa istui salskea nuori mies reppuineen, varmaan pikavuoroon menijä hänkin.

Kerran minuutissa pysäkin ohi vilisti paikallisbussi. Kohta tuli taas yksi, jonka perässä näkyi olevankin pikavuoro. Nyt tarkkana. Paikallisbussi pysähtyi, mutta Mummo ei ehtinyt kissaa sanoa, kun express sujahti paikallisen perästä ohi. – Ei voi olla totta, nysse meni ohi, parahti P.Mummo. Nuorimies komppasi: semmossi ne o. Mummon päässä alkoi vilistää hätäinen nauha: mitä minä nyt teen, mitä minä nyt teen…

Pissismummo tempaisi laukkunsa ja kipitti paikallisbussiin. – Hei, apua, mun piti päästä tuohon expressiin, pääseekö tällä linja-autoasemalle? Rouva Kuski otti Mummon kyytiin, ei perinyt maksuakaan, jätti kauppatorin reunaan ja neuvoi oikaisemaan siitä torin poikki linja-autoasemalle. Mummo veti matkalaukkua ja juoksi reppu selässä torin laitaa. Ei näkynyt linja-autoasemaa eikä expresspysäkkiä. Mummo osaa kyllä kysyä, mutta sehän tiedetään, että hädän hetkellä yksi vastaantulija näyttää etelään, toinen pohjoiseen ja kolmas sanoo, ettei tiedä, kun ei ole paikkakuntalainen. Mummo vetää laukkua torin ympäri puolijuoksua, hiki valuu hiussuortuvain latvaa, sydän hakkaa ja ajatus takoo yhtä ja samaa: pakko ehtiä, pakko ehtiä.

Pissismummo oli jo melkein toivoton, kun kohdalle osui paikallisbussi, jonka ovi oli auki ja ratin takana istui Hyvin Rauhallinen Mies. Mummo parahti ovesta: pikavuoro, missä? missä? Mies tajusi, että Mummon kaikki mittarit olivat jo punaisella, tuli oikein ulos bussista, näytti kädellään: menette tätä katua suoraan, kunnes tulee liikennevalot, siitä yli ja linja-autoasema on siinä. P.Mummo lähti ajatustaan nopeammin ja huusi mennessään: kiitos, kiitos.

Linja-autoasema oli siinä missä pitikin. Mutta. Siellä oli ainakin kymmenen expressiä. Mummon uudestaan virinnyt toivo jo hiipui taas: sitä yhtä ei niin missään. Pettymys alkoi musertaa, sillä se pikavuoro oli ainoa siihen suuntaan sinä päivänä. Olisi palattava kotiin. Netistä lunastetut matkaliput menisivät hukkaan ja pitäisi soittaa peruutuksia monelle taholle. Mummo astui alistuneena laukkuineen ja reppuineen terminaaliin, jonka ikkunasta vilahti toiselle puolen saapuvan expressbussin kyltti: Sinne Minne Pitikin.

Viimeinen spurtti perässä vedettävän laukun ja selkärepun kanssa onnistui: kohta istui hikeä tippuva ja punaisena puuskuttava Mummo oikeassa pikavuorobussissa matkalla määränpäähänsä.

Kuljettajan kanssa käydyn keskustelun perusteella Mummo oivalsi panikoineensa aivan turhaan. Ohi ajanut vuoro oli joku muu, ehkä varikolle menijä, tämä oikea oli tullut sen perässä, pysähtynyt ja ottanut kyytiin sen pysäkillä kaikessa rauhassa odotelleen nuorimiehen. Olisi kuulemma mielellään ottanut Mummonkin, jos tämä ei olisi lähtenyt haahuilemaan paniikissa omia teitään.