On ollut koskettavaa kahlata nuoruudenaikaisessa maailmassa sellaisena kuin se varhaisimpien päiväkirjojen valossa näyttäytyy. Miten täynnä lapsuuskoti on ollutkin selkeän yksiarvoista turvaa, sitä rajumpi oli muutos lyseovuosiin. Yksitoistavuotiaasta alkaen piti olla viikot poissa kotoa erilaisissa koulukortteereissa, ensin enolassa, sitten talossa, jonka omistanut leski kuoli kotiinsa yllättäen; sitten ukon talossa, jonka halvaantunut vaimo itkeskeli päivät, yöt ja lopuksi kolmantena kommuunissa. Valmentamatta lapsi paiskautui outoon maailmaan ja tehtäväksi jäi vain selvitä. Onko turvallisen kodin arvoista ollut mentaalisti apua vuosi vuodelta avartuvan maailman ristiriitaisten vaatimusten rajussa aallokossa, ihmettelen tänään päiväkirjojen äärellä.

Kirjoittamastani tajuan, miten olen yrittänyt sovittaa varhain omaksuttua uskonnollista maailmanselitystä vastaantulleisiin uusiin kokemuksiin ja haasteisiin. Ja nyt hämmästyn, miten se paradoksaalisti näyttääkin aiheuttaneen turvattomuutta ja eksistentiaalisen yksinäisyyden tunteita. Nuoruus vierastaa perittyä yksiselitteisyyttä, haluaa tottakai kapinoida auktoriteetteja vastaan ja kulkea oman tiensä, haluaa kokeilla kaikkea ja luoda itse maailmansa rajat – mutta tarvitsee tässä prosessissa hyväksyvän ja laajakatseisen aikuisen tukea. Muutos kiltistä isintytöstä, joksi roolini ehkä lapsuusperheessä oli ajateltu, itsenäisesti selviäväksi nuoreksi ihmiseksi ei todellakaan ollut kivuton, jos se nyt kenellä onkaan. Tempoilu sopivan avaran ohjauksen puuttuessa on ollut raastavaa, ja oman tien etsiminen ajoittain epätoivoiselta tuntuvaa haeskelua.

Tämä kaikki oikeastaan selittää sen, miksi jäin kiinni kirjoittamiseen, tajuan nyt. Se on ollut pitkään välttämätöntä uloshengitystä, parahtelua, isojen elämänkysymysten kanssa kamppailua. Se on ollut kumppani henkisessä yksinäisyydessä ja matkatoveri tiedon ja totuuden etsinnässä.  Se paljastaa väsymättömän, ehdottoman luonnonrakkauden, metsien ja kallioiden ystävän loputtomat yksinäiset retket. Niin kulki tytön tie kylältä keskustaan, teinin tie opinahjosta toiseen, nuoren naisen tie yritysten ja erehdysten kautta vihdoin selkeään suuntaan. Kymmenennen päiväkirjan teksteissä välähtelevät jo ammattiopintojen ilot ja paineet pääkaupungissa sekä yksinäisyyden kivut sosiaalisen verkoston repeillessä 1960-luvun lopun tiimellyksessä.     

*jatkuu

    Olen täällä Haaveitten majassa. Muuten täällä on mukavaa, mutta on vain jo aika hämärää, ei oikein hyvin näe kirjoittaa. Ikkunasta on kaunis näköala. Puutarha kesäisessä vehreydessään, lumivalkea harsokukkarivi kuin maahan pudonneet tähdet, siellä täällä punaposkinen punapellava. Heinäsirkka sirittää, jostain kuuluu koiran haukuntaa ja lehmänkellon kilahtelua. Taivas on tummanharmaa, ei tiedä vaikka tulisi taas yöksi sade. Talojen pihat ammottavat tyhjinä. Illan tultua ovat ihmiset rientäneet lepäämään päivän töistä ja kiireistä. Tuuli suhisee aavistellen metsikössä. Kaikkialla vaalenevat viljapellot, joiden korjuuaika lähestyy. Vanha riihi seisoo yksinäisenä ja hylättynä sammalkatto hartioillaan. Aika on kiiruhtanut ohi, riihtä ei enää tarvita, on puimakoneet ja leikkuupuimurit.
    Haaveitten majan nurkassa on vanha puuhevonen.Toisessa nurkassa on nukke kätkyessään. Nuori tyttö, joka lapsena ennen on nukella ja hevosella leikkinyt, kirjoittaa nyt päiväkirjaa ja katselee leikkikalujaan kuin muistoja lapsuudesta, joka on ainiaaksi jäänyt taakse, saavuttamattomiin.
    Sataa. Maailma on harmaa ja ikävä. Mutta sisällä on lämmintä ja kuivaa, vain sade ropisee kotoisasti kattoon. Ruispelto lainehtii tuulessa kuin vaaleanharmaa meri, jonka laineet kuljettavat ihmisen matkansa määrään.

(Tämä on ensimmäisen päiväkirjani korjailematonta tekstiä vuodelta 1961.  Haaveitten maja oli oma huoneeni kotitalon vintillä.) 

Olin oppikoulun toisella, kun aloitin päiväkirjan pitämisen. Idea lienee ollut kotoisin Runotyttö-kirjoista, joita tuohon aikaan luin. Merkinnöissäni on paljon esiteini-ikäisen vasikkamaista mölähtelyä, koulujuttuja, tykkäämisiä ja inhoamisia, toteutumattomia haaveita, ihastumisia ja niihin liittyvää kirmailua mielikuvituksen kukkaisilla kedoilla. On suorasukaisia mielipiteitä opettajien olemuksesta, tavasta toimia luokassa, kyvystä saada tieto tarttumaan. Muistiin on merkitty matikka-Villen tölväisyjä, muutaman maikan harvinaiset kehutkin. Koulukiusaamista ei mainita, tuntematon oli sanakin tuolloin.  

Muutamalla lauseella on kuvattu kipakka suuttumus kotona kerran, kun isä antoi 300 (60-luvun) markkaa käyttörahaa viikoksi. Viskasin rahat ’raivoissani’ lattialle, poistuin ovet paukkuen omaan huoneeseen ja itkin katkerasti. Summa oli mielestäni naurettavan vähän koululaiselle, jonka piti huolehtia itsestään viikot koulukortteerissa kotoa tuodun eväsleivän ja muutaman kotiruoka-annoksen turvin. Oppikoulussahan ei kouluruokailua ollut 1960-luvulla, vain kotitaloustunnin päätteeksi sai syödä sen, mitä kulloinkin oli tehty. Toisessa kohtaa annoin kyllä tunnustusta isälle, joka huolehti säntillisesti kämpän vuokran ja koulun lukukausimaksut. Isä ei ollut itara ihminen, mutta hän lienee ollut ajoittain vähissä varoissa, sitäkään valittelematta.

On kirjattu ohimennen mainintoja, että sain ekat rintsikat (neljännen syksyllä) vanhemmalta kämppäkaverilta, joka oli ostanut itselleen uudet – tai että jouduin säästämään ruuasta, että sain ostettua perfekta-paketin kerran kuussa. Eikö tämmöiset jutut olisi kuuluneet äidin huolehtia tyttärelleen? Miten tämä nyt vieläkin näin kirpoo.

Lukiessa huomaan, että jotkin muistot ovat osittain mielessäni muuttuneet, ehkä myös kultaantuneet joiltakin osin. Näytän unohtaneen kokonaan asioita, jotka päiväkirjan valossa ovat olleet tärkeä osa elämääni silloin. Miksi en enää muista joitakin luokkatovereita, jotka kuitenkin päiväkirjassa mainitaan monestikin? Kuka olikaan Hanski, joka silloin oli niin mielettömän ihana? Miten tärkeitä olivat ystävyydet, salaisuuksien jakaminen, yhteiset harrastukset koulun ulkopuolella.

Ensimmäinen päiväkirjani – maailmani sanoituksen alkusoitto! Tunnistin tekstistä itseni, liikutuin ja hämmästyinkin. Ehkä siitäkin mitä tai miten oli kerrottu, mutta unohtuneita asioita, jotka nyt tuntuivat kokonaisuudesta puuttuneilta palasilta.  

Ystävykset tulevat kaikessa rauhassa kumpikin omia reittejään rautatieasemalle, jonne on sovittu treffit. Siitä mennään metrolla Ruoholahteen ja edelleen bussilla n:o15 Länsisatamaan. Ystävätär, joka on hoitanut varaukset, saa satamassa asianomaiselta luukulta molempien liput käteensä. Satama-aulan kello näyttää kymmentä vaille kuutta. Laivan lähtöön on 55 minuuttia. Odotetusta siskosreissusta on tullut vihdoin totta!

Ystävätär (hyväntuulisesti): – no niin, kaikki liput on nyt saatu ja passikin mukana – ehdittäis vielä kahvillekin…
Mie (äkkiä hämmentyneenä): – niin… paitsi, että ei ole…
Ystävätär (naureskellen): – no mikä ettei ole…
Mie (hiukan järkyttyneenä): – se passi ei ole…
Ystävätär (nauraa hilpeästi): – älä yritä, toi ei mee läpi…
Mie (hitaasti ja rauhallisesti): – Kuule,  tää  ei  oo  vitsi,  mulla  ei ihan  oikeesti  oo passia  mukana…
Ystävätär lakkaa nauramasta, näyttää epäuskoiselta kysymysmerkiltä.
Mie tokenen. – Mitäs nyt tehdään – ?
Ystävätär: – ei VOI olla TOTTA…
Mie: – VOI olla. – mitä helvettiä mä oon ajatellu! – miten mulle ei tullut kertaakaan mieleen, että tonne pitää olla PASSI! ihan kuin en olis koskaan siellä käynyt!!!
Ystävätär: – entäs minä! ei ees tullut mieleen muistuttaa…

Seuraa toimintaa. Kännykkä esiin ja äkkiä. Kello on kuusi. Aikaa lähtöön on 45 minuuttia.
–    Kulta, hei, soitan satamasta. et ehkä usko tätä, mutta mun passi on siellä kotona.
–    ohhoh. no jopas.
–    lähtisitkö tuomaan? taksilla?
–    missä se passi on?
–    kävele mun lipastolle ja kato sen oikeanpuoleisesta ylälokerosta. se on siinä.
–    täällä on. palataan, rupean nyt soittamaan taksia.
–    …ja hei, laiva lähtee varttia vaille seitsemän.  

Nyt kyllä kuumottelee. Pohditaan, mitkä ovat mahdollisuudet. Kotoa on 35 kilometriä satamaan moottoritien kautta. Onneksi ei ole enää ruuhka-aika. Ystävättäret miettivät sitä mahdollisuutta, että taksia ei saa heti, tai että se ei ehdi. Laivaliput, hotelli ja liput balettiin on maksettu. Tää piti olla eka yhteinen laivamatka ilman miehiä. Mulla on Tosi Kurja Olo. Ystävätär alkaa tajuta, mitä kaikkea on pelissä.  

Ihmiset rullaavat laukkujaan passintarkastuksen läpi laivaan. Kymmentä yli kuusi menen lähtöselvitysluukulle ja kerron tilanteesta. Nuori virkapukuinen nainen pahoittelee kevyesti kulmiaan kohotellen, sanoo sitten: – Ikävä kyllä purseri lähtee tästä laivaan tasan 18:35 ja silloin on jokaisen matkustajan oltava laivassa. Kysyn, voisiko joustaa, jos jää minuuteista kiinni. – Ei, virkailija sanoo tiukasti, – silloin on matkustajien oltava laivassa, piste. Ja lisää: – Tulkaa sitten kertomaan, jos ette ehtinyt. Minun on poistettava teidät matkustajaluettelosta. Arvaa, tulenko kertomaan, ajattelen.

Toivo alkaa hiipua. Vajaa puoli tuntia ja loppumatka vielä kaupungin läpi, ei taida onnistua! Soitan ja kerron, että aikaa onkin kymmenen minuuttia vähemmän. Mitä sanoo taksikuski? Mies sanoo, että ollaan moottoritiellä tulossa. Kuljettajan mielestä se on siinä ja siinä, jos on onnea. Ylinopeutta ei ajeta.

Viittä vaille puoli ystävykset seisovat orpoina terminaalihallissa. Kaikki muut ovat menneet laivaan. Soitan taas. Taksi ajaa jo Sturenkatua. Jokainen minuutti on liian pitkä ja liian lyhyt. Aula on järkyttävän autio. Sanon ystävättärelle, että pitäisi huolta, että itse ainakin ehtii laivaan. Hän näyttää hyvin huolestuneelta.  

Silmäilen passintarkastuskopeissa istuvia nuoria virkailijoita, valitsen yrmeännäköisen keski-ikäisen sänkileukaisen miehen, jonka luokse suunnistan. Mies katsoo kylmän rauhallisesti lasin läpi. Kerron yksinkertaisesti tilanteen: passi unohtui kotiin, mies on tulossa taksilla tuomaan, mutta ei vielä tiedä ehtiikö ihan viittä yli puoleksi.

Mies (yrmeästi): – miten niin viittä yli puoleksi?
    Mie: – lähtöselvityksen virkailija sanoi, että purseri lähtee laivaan 18.35  ja silloin on…
    Mies (kiukkuisesti): – no eikä lähde, ne naiset niiden listojensa kanssa touhottaa, tuostahan se aina menee listat kourassa tasan varttia vaille niin kuin lähtöaika on ilmoitettu!
    Mie (hiukan toiveikkaana): – ihan totta? sittenhän on pieni mahd …
    Mies (on herännyt eloon): – no varmasti – ei se ole koskaan sinne aikaisemmin mennyt – kyllä minä nämä tiedän!     Mie : voi kiitos kun annoitte toivoa!

Kello on puoli. Ystävykset ovat hiljaa. Puhelimeni soi. – Ollaan Mechelininkadulla tulossa. – Saatatte ehtiä sittenkin, passintarkastaja sanoo, että varttia vaille vielä ehtii! Odotan lähtöaulan portaiden yläpäässä!
Yrmykkämies tulee ulos kopistaan aulan puolelle, sanoo melkein ystävällisesti: – Kyllä te ehditte, olkaa huoletta. Voi että se tuntuu hyvältä, voisin halata tuota ihmistä.

18:37 mies juoksee portaat ylös takki auki, ojentaa passin, nopea halaus – ja ystävykset juoksevat passitarkastuksen läpi laivaan.

Ystävätär sanoo myöhemmin, että hänen miehensä olisi sanonut vastaavassa tilanteessa pahasti. Se tapaa haukkua ensin, auttaa kuitenkin, mutta muistaa sanoa, että tämä on sitten taatusti viimeinen kerta. Tässä asiassa meillä on toisin. Mies toimii. Ja halaa eikä hauku, vaikka tulikin matkalle vähän ekstrahintaa…

Myöhemmin illalla soitan vielä kotiin ja kiittelen. Mies kertoo taksinkuljettajan olleen hyvä tyyppi, ei ottanut paluumatkastakaan eri maksua. Ajattelen, että miehet voivat joskus olla käsittämättömän ihania, ottavat haasteena saada yksi hupsu, passinsa unohtanut nainen ehtimään *Tallinnan laivaan!     

(* Tämä tapahtui 2002, jolloin Viro ei ollut vielä EU:n eikä Schengenin jäsen.)

Löysin nipun kouluaikojen ainevihkojani. Naurunpyrskähdykset herättivät kohta Toisenkin mielenkiinnon.  – Onkohan tämä peräti ensimmäinen runoni, hirnuin ja lausuin Toiselle paatoksella kaunokirjaimin kirjoitettuja tekstejä alakoulun kolmannen luokan vihosta:

Kevät
Nyt talven valta on loppunut, hei!
Kun kevähän ilot mun mukaansa vei.
Ei huolta ei murhetta ole mulla
ja kevät jo tänne saapi tulla.

Muuttolinnut rakentaa pesän
ja hautovat munia koko kesän.
Näin hauska on kevät ja kaunis aivan
ja kevät se poistavi huolen ja vaivan.

Tästä sain arvosanan 9 1/2, olin kahdeksanvuotias. Ope kysyi olinko tosiaan ihan itse tehnyt runon. (Olisi sen tajunnut tuosta koko-kesän-hautomisestakin.)

Hihkunta jatkui:

Jos olisin prinsessa
Jos minä olisin prinsessa niin minä hankkisin kauniita vaatteita itselleni ja isälle ja äidille. Ja kultakruunun. Asuisin linnassa ja saisin syödä kaurapuuroa ja muuta hauskaa. Ja haluaisin oman huoneen, kiharat, korvarenkaat ja kultasormuksen ja nylonit. Ja myöskin tahtoisin rannekellon ja omenoita. Auttaisin köyhiä. Kyllä olisi hauskaa olla prinsessa.

Opettaja oli käyttänyt punakynää reippaasti ja lopputulos oli seiskan arvoinen. ’Kaurapuuro’ eritoten kirvoitti meillä hillittömän naurun. Totesin, että olen sittemmin elänyt ihan prinsessan elämää!

Matkasimme Lapsuusmaille pyhäinpäivälauantaina säteilevän kirkkaassa säässä. Aurinko loihti kaikki marraskuun hillityt värit eloon. Peltoaukeat lepäsivät raukeassa rauhassaan, osin kuulaanvaalealla sängellä, osin musta mullos muokattuna uudelle kylvölle. Havupuiden syvä vihreys ja koivikkojen valkeat rungot korostuivat lehdettömissä metsiköissä.

Kummallakin hautausmaalla, jolla käymme, on kauniit muistelupaikat muualle haudatuille ja ne loistivat kynttilämerenä. Liekit kertovat : muisto elää. Tällä kertaa kuljeskelimme suvun haudoilla jätettyämme havuseppeleen, kanervat ja kynttilälyhdyn omien vanhempiemme leposijoille. Monelle haudalle lähiomaiset olivat tuoneet havuja ja sytyttäneet kynttilänsä. Löysimme myös hiljaisen, unohtuneen haudan, jolla kukaan ei käy. Siinä lepäävät ennen minua elänyt äidinisä ja äidinäiti, jonka kuollessa olin kymmenvuotias. Haudan äärellä tuli surullinen olo. Olisipa ollut mukana ylimääräinen kynttilä.

Poikkesimme myös oman seurakunnan jumalanpuistossa, joka minulle niin tutuksi kävi työvuosina. Halusin viedä kynttilän Erikille, jota en päässyt saattamaan. Paikalle tullessa lähetin hiljaisen toivomuksen, että löytäisin sen huomaamattoman uurnapaikan. Ja niin kävi, että kävelin suoraan sille.

Käynnit saivat miettimään hautausmaiden tulevaisuutta. Uusia sukuhautoja ei enää perusteta, entisiä hoitaa joku aikansa, sitten ne unohtuvat. Nopeimmin nurmettuvat yksinäisten ihmisten leposijat. Nykyään vainajan tuhkaus ja tuhkan palauttaminen luontoon yleistyy. Surevat kaipaavat muistelupaikkoja, eivät välttämättä arkkuhautaa kiveen kaiverrettuine nimineen. 

viisitoistavuotiaan itseni kirje kymmenen vuoden päähän, onnenapilan kera, löytyy muistojen joukosta. mitä ajattelin tästä silloin, kun avasin, sitä en muista, mutta nyt kun olen kaukana jo tuostakin, olen hurmaantunut siitä elämänuskosta, joka kirjeestä välittyy. mistä olin huolissani viisitoistakesäisenä? vain siitä, etten hukkaisi itseäni ja ominaislaatuani. ne ovat molemmat yhä tallella vuosikymmenien elämänkokemuksella rikastettuna. elämälle kiitos…

Mainitsin aiemmin isän mustakantisen vihon, johon hän oli kirjoittanut kaunokirjallisia katkelmia. Muistojen pinosta löytyi toinenkin mustakantinen, joka on päiväkirja ajalta 29.10. 1933 – 30.10 1934. Isä mainitsee lopussa kirjoittaneensa työn päiväkirjaa ja pyrkineensä suppeaan ilmaisuun. Useimmat merkinnät ovatkin kahden kolmen rivin pituisia.

Isä oli kirjoittaessaan 18-19 -vuotias, ja päiväkirja kertoo hänen ottaneen vastuuta tilan töistä, sillä toinen vanhemmista veljistä oli sotaväessä ja nuoremmat kävivät vielä koulua. Isän muistiinpanot ovat erinomainen, tiivis kuvaus kunkin vuodenajan töistä maatilalla syksystä syksyyn. Uudismaan raivausta, puutarhan syystyöt, viljanpuintia, syyskyntöjä, reen tekoa, valjaiden huoltoa, sian teurastus jouluksi, metsätöitä, halkojen ja polttopuiden tekoa, puutarhan kevätmuokkaus, kevätkylvöt, heinänkorjuu, viljain korjuut, puolukoiden ja karpaloiden keruuta talveksi. Myös jokaviikkoisia askareita, meijerillä ja kaupassa käyntejä, hevostenhoitoa, verkoilla ja katiskoilla käymisiä mainitaan. Tuohon aikaan isän kotitilalla on ollut jo puimala koneineen sekä viljan kuivuri. Vanha riihikin oli, mutta sitä ei enää käytetty viljan korjuussa.   

Kiinnostavaa oli se, miten ahkerasti kylän nuoret toimivat kerhona talvikaudella. Kokoontumisilla oli sivistäviä tavoitteita, ja olihan se toki myös sosiaalisten taitojen (ja suhteiden!) kehittymisen näyttämö. Keväällä ja kesällä pojat harjoittelivat yhdessä ja kävivät urheilukisoissa lähipitäjiä myöten. Isä merkitsi ylös tuloskehitystään ja toi loppukesällä jo viisiottelusta palkintolusikoita kotiin. Pojat liikkuivat lumettomaan aikaan polkupyörillä, autoja ei tuolloin kylällä ollut kellään. Isä kuvasi käyneensä kesällä Viipurissa asti pyörällä kaverinsa kanssa. Matkaan meni heillä kaksi päivää suuntaansa ja yhden yön olivat perillä. Viipurin linnaan ja muihinkin nähtävyyksiin olivat pojat tutustuneet sekä tehneet tarpeellisia hankintoja itselleen sekä kotiin.   

Isä kävi usein pyhäisin kirkossa ja samalla reissulla poikkesi aina kirjastossa. Myös oman ja lähikylien seuroissa hän kävi. Isä näyttää lukeneen kehittävää kirjallisuutta sekä ajalle tyypillisiä kansallisromanttisia romaaneja, mm. Juhani Ahon teoksia ja Välskärin kertomukset hän mainitsee. Kiinnostava yksityiskohta: talvella hän ryhtyi tekemään mandoliinia ja oli hyvin tyytyväinen soittimeen saatuaan sen valmiiksi.

Työn päiväkirja oli tosi mielenkiintoista luettavaa. Muutama tunnelmapalanen ja pikku maininta, ”kävin naapurin tytön kanssa kalassa”, herättivät haikean ajatuksen: kunpa isä olisi kirjoittanut enemmän kylän nuorten touhuista ja omista unelmistaan!

Äidin muistojen lippaassa on huolellisesti niputettuna isän kirjeet seurusteluajalta. Äiti oli käynyt Tapiolan emäntäkoulun 1937-38 ja muistellut eloisasti niitä aikoja tavatessaan isän ensi kertaa jossain. Se sai isän ehdottamaan kirjeenvaihtoa palatessaan talvisodan keskeyttämälle maamieskoulukurssille syksyllä 1940. Isän kirjeet alkavat teititellen, mutta kohta he muuttuvat sinuiksi toisilleen ja 1941 vuoden puolella jo rakkaiksi. Hellyttävää näitä kauniilla käsialalla kirjelehtiöpaperille kirjoitettuja tunnustuksia on lukea tässä ajassa, jossa seurustelu niin paljolti tapahtuu proosallisesti netissä ja kännyköitse. Esikoiseni noteerasi projektini toteamalla haikeasti: hotmail nielaisi meidän rakkauskirjeet…

Tallella ovat myös isän sota-ajan kirjeet. Sota oli romuttanut äidin ja isän hääsuunnitelmat kesällä 1941. Häitä vietettiin sitten tammikuun pakkasilla 1942, morsiamella lainattu hääpuku ja huntu, sulhanen sotilaspuvussa. Talvisodan jäljiltä sotasairaalan kautta kotiutuneena isä kuului jatkosodassa B-kakkosporukkaan, jota ei määrätty enää eturintamaan. Isä palasi palvelukseen kersanttina syksyllä 1943 alaisenaan ryhmä vartiomiehiksi määrättyjä sotamiehiä. Asemapaikastaan hän kirjoitti äidille useita kertoja viikossa ja myös soitti kotiin kirjeiden välillä. 10.3.-44 päivätyssä kirjeessä on maininta, että esikunnasta on tullut suunnitelma, että hän jäisi yhden sotamiehen kanssa ’sinne jonnekin’ vihoviimeiseksi, tehtävänä varastojen lämmitys ja vartiointi.

Isä kertoo kirjeissään sotilaselämän karuudesta ja tehtävästään muun muassa, että hänet oli määrätty säännöstelemään viinan ostoa ja tupakka-annosten jakelua komppaniassaan. Tehtävä oli hänelle vastenmielinen, koska hän oli vakaumuksellisenä kristittynä itse raitis. Tausta lienee vaikuttanut myös yksinäisyyden tunteeseen, josta isä joissakin kirjeissä puhuu. Hän yritti houkutella sotamiehiä pelaamaan shakkia vapaa-ajalla, kun enemmistö tykkäsi läiskiä korttia tupakkaa poltellen. Isä kaipaa vaimoaan ja poikaansa. Kirjeet sanoittavat koti-ikävää kauniisti: ”Kun luin kirjettäsi, tuntui kuin poikamme olisi tässä kiipeämässä seisomaan jälkaani vasten ihan kuin sinä mainitsit hänen touhunneen vieressä kirjoittaessasi minulle.”

Isä oli saanut ostetuksi asemapaikkansa sotasaalisvarastosta mankelin, jonka oli kunnostuttanut ja aikoi lähettää rautateitse äidille kotiin. ”— siinä on kaksi tammista rullaa, joiden välistä vaate kierretään— ajattelin ostaissani, että jos meillä vielä joskus olisi sitäkin tarvis, oishan se valmiina sitten.”  – Oi, muistan sen jykevän ja jyrisevän, käsin kierrettävän, jalallisen mankelin! Se on yhä olemassa siellä lapsuuskodin vintillä. Tietäneekö kummipojan perhe, joka taloa nyt asuu, mankelin tarinan?

Tänään kirjoitan kirjettä nuoruusystävälle, jonka 1965 alkaneen ja yhä jatkuvan kirjeenvaihdon varhaisia vaiheita olen käynyt läpi. Yhdeksi tärkeäksi teemaksi kirjeissä nousee kysymys muuttumisesta. Kummallakin on ollut tavanomaiset muutoskaudet hiukan eri aikaan: opiskelu ja valmistuminen, työpaikan vaihdokset, parisuhteen ja perheen muotoutuminen, lasten syntymä ja kasvun etapit, kotipaikan muutokset, työstä eläkkeelle jääminen. Kaikissa niissä jotain entistä meissä on hioutunut pois, jotain uutta on noussut esiin.

Aika seuloo ihmissuhteet, ja suhteet meitä. Vanhempani, tuo elämäni alkuvoima, ovat jo poissa. Heitä edustaa nyt isoveli, näistä jäljellä olevista alkuperäissuhteista pitkäikäisin, elettyjen vuosieni taakse ulottuva. Nuoruusystävä tuntee minut pitemmältä ajalta kuin puoliso. Neljäkymmentäyksi vuotta yhteistä arkea juhlahetkineen puolison kanssa ja perhe on minua ehkä eniten muuttanut.

Muutos on väistämätön elämänvoima. Ihmettelen heitä, jotka helposti heittävät toiselle hiukan makeillen: oi, sinä et ole yhtään muuttunut! – tai soimaten: sinä sitten et ikinä muutu.  Jokin meissä säilyy, jokin muuttuu, kun elämä seuloo. Muutoksen aistiminen ja hyväksyminen pitää suhteen elossa niin rakkaudessa kuin ystävyydessäkin. Muutos ei aina tapahdu itsessä tai toisessakaan toivottuun suuntaan. Hyväksymisen ei tarvitse olla helppoa, mutta miten hyväksymättömyys kuihduttaakaan.