Tomi Kontio; Ilman nimeä olisit valoa; Teos 2011
Tomi Kontion runot ovat ymmärryksenkin kautta vastaanotettavissa, siinä mielessä siis helppoja. Tämä uusin kokoelma sisältää jonkin verran sanoilla leikittelyä, mikä toistuessaan alkaa tuntua lukijasta tyhjältä maneerilta. Kontion tyyliin nähtyä elämänvirtaa on silti kyllin niin, että kiinnostus säilyy. Runot ovat puhetta toiselle, elämänkumppanille kenties. Runot taipuvat aforistiseen suuntaan ja välähtelevät raikkaasti.
”Mitä jaksat kantaa, et kanna / mitä et jaksa, kannat / niin kuin kannat minua / niin kuin taivas lintua. * Unohdat kantasi. / Kannat unohduksesi / pitkällä tielläsi / elämän lyhyisellä. * Jotta voisit unohtaa, on muistettava / jotta voisit muistaa, / on unohdettava omat silmät / peruutuspeilissä.”
*
Anne Hänninen; Hiekkaleijat; WSOY 2012
Olen joskus miettinyt miksi Anne Hännisen runot koskettavat minua. Tajusin sen taas: niissä on harvinainen yksinäisyytensä hyväksyneen ihmisen ääni. Hiekkaleijat on Hännisen 13. kokoelma, johon runoilija on ottanut johtoaiheeksi Edda-runojen katkelman aikakausien alusta. Aika-teema elää läpi kokoelman, valottaa mennyttä, olevaa ja tulevaa.
”Laudoitetut ikkunat harmaassa talossa. / Joku soutaa ohi hitaasti vielä myöhällä / värittömällä virralla. // Kenelläkään ei ole annettavaa lisää tähän mikä jo on. // On vetäydyttävä kuin vesi, / annettava valon ja pimeän olla, / hämärän painon. // Puut loistavat aikaa vastaan, / tuhkanharmaata taivasta vasten tuli / kuin tähtien nuotiot. / Muutamat purevat yöt, / veitsenviiltävät päivät.”
*
Claes Andersson; On kylmä, täällä palaa; suom.Jyrki Kiiskinen; WSOY 2003, 2005
Claes Anderssonin kaksi runokokoelmaa on pantu yksiin kansiin. Andersson on aina kirjoittanut tiivistä ja painavaa eeppistä ja filosofista runoa, tässäkin teksti puhuu enemmän kuin sanat, ja runot aukenevat avaraan mielen maisemaan. Runoilijalle on tyypillistä ottaa ruumis mukaan tuntoineen, näin runot eivät jää leijumaan eteerisiin yläilmoihin. Vastakohtien ja toiston käyttö on myös tyypillistä Anderssonia. Jyrki Kiiskisen suomennos on erinomainen. Hyvää runoa, pidin tästä!
”Tulin metsäaukiolle. / Aukio oli varjoisa ja täynnä puita. / Ympäriltä metsä oli hakattu. / Mitä sanoille on tapahtunut, kun ne eivät enää / tarkoita mitä sanovat?”
*
Riina Katajavuori; Omakuvat; Tammi 2011
Ollakseen määritelty runoteokseksi Katajavuoren Omakuvat on oudosti erityyppisten tekstien kokoelma, jonka runkona on päivämäärin, kellonajoin ja tarkoin paikannuksin otsikoidut sanoitetut omakuvat. Mukaan on siroteltu omakuvapiirroksia kolmelta kuvataiteilijalta. Katajavuoren kokoelman lopussa jälkisanat kertovat tarkemmin sinänsä mielenkiintoisesta omakuvaprosessista. Runoteos? – ei ainakaan tavanomainen. Antaa kosolti impulsseja, jos jaksaa lukea kaiken, silti olen taipuvainen ajattelemaan, että muistiinpanot ovat päiväkirjakamaa, jonka varsinainen merkitys jää lähinnä tekijälle itselleen.
*
Markku Into; On; Sammakko 2011
Kaksisäkeisenä päättymättömänä tajunnanvirtana kirjoitettu runo. Tekijä on päivännyt sen 20.10.2010, mikä luo maagisen säväyksen ja antaa ymmärtää kuin koko runo olisi samana päivänä tehty. Niin tai näin, aluksi ihmettelin outoja sanayhdistelmiä ja ajatuksenjuoksun näennäistä päättömyyttä. Vähitellen aloin ihmetellä miten hyvin runo toimii: on jaksoja, joista tavoittaa oudon jatkumon, sitten taas kaikki räjähtää sirpaleiksi. Jos runoa on se, mitä ei toisin voi sanoa, tämä sitten on. Mutta outoa on.
*
Eeva Heilala; Ikkunasta avautuu maisema; Tammi 2012
Heilalan runot puhuttelevat ehkä eniten maaseudun elämää tuntevaa, ikääntyvää naisihmistä, jolla on samastumispintaa arjen pieniin tuokiokuviin. Takakansi suosittelee: ”parasta nautittavaksi sinisenä hetkenä, kun huone on hiljainen ja kello tikittää seinällä”. – Kyllä nämä ovat kelpo luettavaa ilman kellon tikitystäkin.
*
Tomas Tranströmer; Kootut teokset 1954-2004; suom. Caj Westerberg; Tammi 2011
Joulusta asti olen hitaasti nautiskellut tätä Nobel-palkitun runoilijan kiehtovaa, yllättävää, huimaa ja väkevää teosta. Caj Westerberg on taas tehnyt ylittämättömän loistavan suomennoksen (miksi wikipedia ei kerro hänestä?). Tranströmer on uniikki persoonallisuus, jonka henkinen kapasiteetti tuntuu olevan rajaton. Hän runoilee edelleen, vaikka on sairastunut aivohalvaukseen ja sen myötä afasiaan. Loppuosassa teosta on kirjailijan lyhyitä episodinomaisia tekstejä omasta lapsuudestaan ja kouluajoistaan, suomentajan saatesanat ja selityksiä runojen taustaksi. – Opus kuuluu sarjaan ylivertaiset; tämä pitäisi olla jokaisen runoutta lukevan ja harrastavan omassa hyllyssä.
”Madrigaali
Sain perintönä tumman metsän, jossa harvoin käyn. Mutta tulee päivä, jolloin kuolleet ja elävät vaihtavat paikkaa. Silloin metsä lähtee liikkeelle. Me emme ole vailla toivoa. Pahimmat rikokset jäävät selvittämättä lukuisten poliisien ponnisteluista huolimatta. Niin on myös elämässämme jossain suuri selvittämätön rakkaus. Sain perintönä tumman metsän, mutta tänään kuljen toisessa metsässä, valoisassa. Kaikki elävä, mikä laulaa matelee räpiköi ryömii! On kevät, ja ilma on hyvin väkevä. Minulla on loppututkinto unohduksen yliopistosta ja olen yhtä tyhjäkätinen kuin pyykkinarun paita.”
***
Miika Nousiainen; Metsäjätti; Otava 2011
Miika Nousiaisen tyyli on ehdottoman nautittavaa, selkeän miehistä, reilulla tavalla tunteellistakin. Pidän hänen hiljaisesta, revittelemättömästä huumoristaan. Romaanin rakenne on selkeä: lapsuuskaverusten silmin nähtyä elämisen virtaa takautumineen, tapahtumaympäristönä tehdaspaikkakunnan kuviot. Nousiainen osoittautuu eettisesti korkeatasoiseksi kirjailijaksi, jolla on näkemystä markkinatalouden kuvioista ihmisten tasoa unohtamatta. – Ilahduin tästä kirjasta. Suosittelen!
*Lorna Byrne; Enkeleitä hiuksissani; suom. Joel Kontro; Otava 2010
Irlantilainen Lorna Byrne ei ole tavanomaisessa mielessä kirjailija, hän on autobiografisen tarinan kertoja. Hänen tarinansa on hyvin erikoinen ja tapa kertoa naiivi, mikä tekee kerrotusta tavallaan myös uskottavamman. Ollaanpa enkelitarinoista mitä mieltä tahansa, tämän kyllä lukee sujuvasti, jos ei juutu keskustelemaan itsensä kanssa uskoako enkeleihin vai ei. Luin tämän erään ihmisen kokemuksena erikoisesta elämästään. Muutama oma kokemus elämän varrelta auttaa suhteuttamaan asioita. – Jos haluat laajentaa elämänkatsomustasi suvaitsevampaan suuntaan, lue tämä kirja.
*Katja Kallio; Karilla; Otava 2008
Katariinan ja Ollin tarina ottaa kyllä lukijan mukaansa. Katariinalla on kaunis ääni ja voimakas tahto, Olli on komea ja luontuisa. He osuvat yhteen sattumalta, oikeastaan kaikki alkaa väärinkäsityksestä, jossa paljastuu Katariinan persoonalle tyypillistä vahvatahtoisuutta. Tarina paljastaa pala palalta Katariinan menneisyyttä ja siihen liittyneiden henkilöiden suhteita. Nimillä on kirjan tarinassa erityistä merkitystä. Jotenkin viluinen olo tarinan naisista tulee, Katariinan tytärkin on kuin näkymätön lapsi, sivuhenkilö. Olli on tarinan lämpimin ja ’normaalein’ ihminen, joka kykenee sitomaan tunnetasolla lankoja yhteen. Jonkinlainen ratkaisu kirjan lopussa annetaan ja lukijalle jää toivo, että pariskunnan tarina jatkuu valoisammissa merkeissä.
*Joel Haahtela; Traumbach; Otava 2012
Pieni kirja; unenomaista, sametinpehmeää, keinuvan sävykästä kerrontaa. Tapahtumia ei ole paljon ja kaikkiin niihin liittyy tavalla tai toisella kiehtova nainen. Kertomuksen päähenkilö Jochen vaeltelee etsimässä Traumbach –nimistä miestä. Tarinan kuviot liukenevat toisiinsa, hämärtyvät, lopulta kertoja itse on se mies, jota hän etsii. Kirjan maailmassa talot tyhjenevät, asukkaat muuttavat pois ja tilalle tulee aavekansaa. Eilen kohdatut unohtavat sinut, vaikka sinä muistat. Joudut kysymään itseltäsi, kuka olit ja kuka olet. – Kriitikoilta kirja on saanut monenlaisia arvioita, väheksyviäkin; minä rakastan Haahtelan tyyliä ja viihdyin kirjan parissa.
*Damon Galgut; Vieraassa huoneessa; suom.Heikki Salojärvi; Basam Books2010
Kirja kertoo kolme tarinaa, joiden päähenkilö on yksinäinen sielu, syntyisin etelä-afrikkalainen mies, ikuinen levoton vaeltaja, joka ei tunnu olevan kotonaan missään. Tarinoiden focus ei ole paikoissa, joissa mies kulkee eikä siinäkään, mitä tapahtuu. Kertoja valottaa miehen sisäisen epävarmuuden ja levottomuuden, haluttomuuden tai kyvyttömyyden päästää ketään lähelle ja toisaalta yksinjäämisen kauhun. Kertojan tyyli on intensiivinen, paikoin hätkähdyttävän kaunis, mutta tyylikeinona käytetty ensimmäisen ja kolmannen persoonan vaihtelu on jatkuvana tarpeetonta ja häiritsevää. Tarinat on otsikoitu ”Kanssakulkija”, ”Rakastaja” ja ”Suojelija” – ja ne kertovat oleellisen sisällöstä. – Mielenkiintoisesti ja nautittavasti erilainen kirja, erään elämänsä sivustakatsojan tarina.
*Eeva Tikka; Hidas intohimo; Gummerus 2007
Pohjois-Karjalassa asuva kirjailija on monin tunnustuksin palkittu ja hänen teoksiaan on käännetty viidelle kielelle. Olen pitänyt Eeva Tikan tyylistä, hän kirjoittaa itsestään melua pitämätöntä, arkista ja samalla hienovireistä proosaa. Hidas intohimo sisältää neljätoista novellia, joiden henkilöt ovat mietiskeleviä, hitaanoloisia elämän sivuraidetta kulkevia yksinäisiä sieluja. Novellikokoelma tuntuu hiukan väsähtäneeltä, ehkä vaikutelma tulee tunnelmaltaan liian samanoloisista tarinoista.
*Olli Jalonen; Yhdeksän pyramidia; Otava 2000
Jollain tavalla tuskastuttava romaani. En jaksanut innostua pyramidien rakentamisesta sinne sun tänne pitkin Eurooppaa. Kumma juttu, edellisestä lukemastani Olli Jalosen romaanista pidin, siinä oltiin merellä.
*Johan Bargum; Syyspurjehdus; suom. Marja Kyrö; Tammi 2012
Johan Bargumia kriitikot ylistävät kautta linjan tyylitaituriksi ja hienoksi novellistiksi. Syyspurjehdus on pienoisromaani, joka on kirjoitettu painavasta aiheesta, mutta on kevyt lukea. Tarina on hienosti kehystetty ja rytmitetty, paljastaa myös kirjoittajan kokeneisuuden ja tietämyksen purjehduksesta. Kirja on varsinainen helmi, suosittelun arvoinen.
Eero Huovinen; Lähdön aika; WSOY 2011
Helsingin hiippakunnan piispa Eero Huovinen jäi eläkkeelle 1. syyskuuta 2010. Hän on kirjoittanut päiväkirjaa viimeisestä työvuodestaan. Se yllättää sillä tavalla, että merkinnöissä puhutaan eniten piispan tekemisistä ja tapaamista julkishenkilöistä. Napakka arviointi ja lyhyt luonnehdintakin on monesta päiväkirjan sivuilla. Kun henkilöhakemistossa on liki 570 nimeä, lienee oiketettua sanoa, että piispan suhdeverkosto on melko laaja, olkoonkin, että mukana on mm. Jeesus Kristus, Apostoli Paavali, Martti Luther ja muutamia fiktiivisiä henkilöitä kuten Antti Rokka ja Konsta Pylkkänen. Jonkin verran Eero-piispa raottaa henkilökohtaisempaakin elämäänsä, johon kuuluu ehdottoman tärkeänä taustavaikuttajana Rouva. – Oikeastaan odotin piispalta enemmän pohdintoja ajankohtaisista yhteiskunnallisista kysymyksistä, joita käsitellään varsin niukasti. Kirjallisena tuotteena teos on helposti sulava, kielellisesti sujuvaa ja hyvää tekstiä. Eero-piispa on ollut yliopistollisen taustansa vuoksi piispojen joukossa oman tiensä kulkija ja kirja on tekijänsä oloinen.
*
Merete Mazzarella; Ainoat todelliset asiat, Vuosi elämästä; Tammi 2012
Kirjailija käyttää mottonaan Marilyn Monroen lausahdusta: ”Työ ja rakkaus ovat ainoat todelliset asiat elämässä, eikä ole hyvä, jos toinen niistä puuttuu.” Kirjassa kuvataan henkilökohtaisia tunteita ehkä enemmän kuin missään muussa Mazzarellan kirjoista. Kirjailija on etäavioliitossa ruotsalaisen miehen kanssa, asuu kotimaassa ja vierailee säännöllisesti puolisonsa luona. Kotimaassa syttyy rakkaussuhde entisen kollegan kanssa. Molemmat miehet ovat tietoisia tilanteesta. Ristiriita ajatteluttaa kirjailijaa, joka saa myös ystäväpiiristään arvostelua. Pitkäaikainen ystävyys jopa katkeaa tämän vuoksi ja surettaa kirjailijaa. Eläkkeelle jääminen, muutto lapsuuskodista ’ensimmäiseen omaan kotiin’ ja rakkaussuhde entiseen kollegaan ilmentävät henkistä murrosta, johon professorin virasta jäänyt kirjailija joutuu. Ratkaisukin häämöttää. – Kirjassa on ainekset hienoon tarinaan, mutta päiväkirjatyyppisenä teksti tuntuu lörpöttelevältä.
PS. Tv-ykkösen Voimalassa M.M. taannoin avasi tuntojaan aiheesta ja paljasti ratkaisuksi löytyneen avioeron, mutta yhteyden säilyttämisen entiseen puolisoon. Keskustelu aiheesta ryöpsähti valloilleen blogimaailmassa. – Tämäkö se niin nuorempia ravistaa, kun joku yli kuusikymppinen nainen tunnustaa olevansa rakastunut ja tehneensä yksipuolisen eropäätöksen.
*
Rosa Liksom; Hytti nro 6; WSOY 2011
Toinen meistä on joskus unelmoinut ääneen matkustavansa Venäjän halki junalla niin pitkälle kuin rataa riittää. Ajatus kutkutti minuakin sen verran, että sai lukemaan tämän kirjan, jossa tyttö matkustaa tuon reitin. Liksomin tuotannon lukeminen ei ole aiemmin edistynyt selailua pitemmälle. Liksomin tyyli on jännitteinen, paikoin teksti etenee hitaasti kuin venäläinen juna, pysähtyy johonkin päiviksi, toisinaan taas hakeutuu selaamaan muistoja tai selostaa uneliasta junaelämää ja hyttikaverin loputonta puhetta. Välissä on upeita kuvauksia maisemasta ja venäläisestä elämänmuodosta karuimmillaan neuvostoaikana. – Kirja kannattaa lukea, se on kiinnostava aiheensa vuoksi ja uskottavalla tavalla korutonta kertomaa.
Olli Jalonen; Ilo ja häpeä; Otava 1981
Mielenkiintoisesti rakennettu romaani yhteiskunnallisesti ja poliittisesti arkaluontoisesta ja samalla tärkeästä aiheesta. Pääosassa työtön tutkija, joka saa ristiriitaisia mietteitä herättävän työn ja sen myötä kiinnostuu tutkimaan kulissien takaisia asioita. Intensiivisyys on Olli Jalosen tavaramerkki, teksti kieppuu aiheessa eikä päästä lukijaa helpolla.
Johan ja Johan; Otava 1989
Tämä kirja hylkii kaltaistani lukijaa. Yritin ja yritin, en päässyt mukaan. Yritin vielä harppomalla, mutta kun ei niin ei. Ällistyinkin, niin kovasti olen Jalosen kirjoista pitänyt.
Elämä, ja elämä; Otava 1992 (2.painos)
Jalonen on taitava prosaisti, monesti palkittu ja taiteilijaprofessorin tittelinkin saanut. (Kannattaa vilkaista Wikipediasta.) Elämä, ja elämä on Jalosen trilogiaksi kirjoitettujen e.m. romaanien viimeinen osa. Kirja on intensiivinen kertomus erään perheen merkillisestä kohtalosta. Äidin, isän sekä pojan näkökulmat risteilevät. Kuolevan isän viimeiset ajatusryöpyt ovat suorastaan maaginen lukukokemus.
*
Siri Hustvedt; Vapiseva nainen, Hermojeni tarina, suom. Kaisa Sivenius; Otava 2011
Karmivaa omakohtaista tragediaa ja faktaa menestyneeltä norjalaissyntyiseltä kirjailijalta, joka vaikuttaa Amerikassa. Satuin näkemään televisiossa S.H:N haastattelun, jossa hän kertoi lapsuudestaan sekä kirjailijan työstä ja erityisesti tämän uuden teoksen pohjana olevista kokemuksista. Kirja tekee niin voimakkaan vaikutuksen, että aika ajoin oli vaikea jatkaa, teki mieli jättää sikseen. Loppuun asti sen kuitenkin luin, mutta sanon, ettei ollut helpoimpia lukukokemuksia. Tuskaista oli kahlata perusteellisissa pohdinnoissa, jotka koskivat kirjailijan omien kokemusten sijoittumista neurologian, psykiatrian ja psykoanalyysin läpi nähtyyn todellisuuteen. Erikoisimpia koskaan lukemistani kirjoista.
*
Kristin Steinsdottir; Omaa tietä, suom. Marjakaisa Matthiasson; Lurra Editions 2010
Lieneekö ihka ensimmäinen islantilainen romaani, joka osui kirjastossa kohdalle. Ei niitä taida olla paljon tarjollakaan suomeksi. Tämä nimenomainen kirja on saanut armon tulla käännetyksi, kun on ollut ehdolla Pohjoismaisen Kirjallisuuspalkinnon saajaksi 2007. Tarina kertoo naisesta, jolla on erikoinen kasvuhäiriö: vasen käsi muistuttaa hylkeen evää. Tämä seikka säätelee hänen elämäänsä, hänestä kehittyy uniikki persoonallisuus, joka kykenee omintakeisiin ratkaisuihin ja erilaiseen elämäntapaan. Olisiko tässä jotain allegorista islantilaisiin kansanakin. Steinsdottirin raikas ja selkeä tyyli miellytti minua, pidin tarinasta.
*
Hannu Väisänen; Kuperat ja koverat; Otava 2010
Taiteilija-kirjailija Väisäsen omaelämäkerrallisen trilogian päätösromaanissa on aineksia liiaksikin, teos pursuu sekä tapahtumia että ajatusvirtaa. Parhaimmillaan Väisäsen kieli on nautittavan rohkeaa, paikoin suorastaan röyhkeää. Romaanin kokonaisuus olisi hyötynyt tiivistämisestä, mutta taiteilijapersoonan moniulotteisuus ja värikkyys toisaalta välittyy väkevänä eikä kirja pitkästytä, vaikka kaikki ajatusharhailut eivät lukijalle aukene. Väisästä lukiessa tulee mieleen edesmenneen kirjailija Erno Paasilinnan ajatus: kirjailijaksi ei synnytä, siksi tullaan elämällä kirjailijan elämä. Kuten tiedetään, Väisänen on myös tuottelias kuvataiteilija, kirjallinen puoli hänen lahjakkuuttaan on myös täynnä muotoja ja värejä. Koko trilogia, Vanikan palat, Toiset kengät ja Kuperat ja koverat kannattaa lukea.
*
Riina Katajavuori; Lahjat; Tammi 2004
Runoilijana aloittaneen Riina Katajavuoren toinen romaani on eräänlainen raportti tutkijanaisen kotiäitiydestä. Monet tunnot olivat tuttuja, kun olen itse hoitanut poikiamme kotona niin, että kuopus oli viisivuotias työelämään palatessani. Paljon oli myös kaksituhatluvun perhekuvioista itselleni uutta tunnistettavaa. Siinä, miten äitinä tuon elämänvaiheen kokee, on tietysti persoonallisia eroja ja paljon riippuu puolison osallistumisesta sekä perheen taloudellisesta tilanteesta. Voisin suositella kirjaa jokaiselle, joka pohtii kotiäitiyden valitsemista tai joutuu siihen vastoin tahtoaan. Romaani on tarkkaa työtä, hyvin kirjoitettu ja aihekin tärkeä.
*
Marja-Leena Virtanen; Aida; Tammi 2010
Osuin ensin lukemaan Virtasen tänä vuonna ilmestyneen toisen romaanin, josta pidin. Aida on kirjoittajan esikoinen, jossa kyllä näkyy, että kieli ja tyyli ovat jo hallussa. Vaikea aiherykelmä pysyy hyvin kasassa ja ihmissuhteiden käännökset tulevat perustelluksi. Romaanissa on paljon kaikkea, lukija paikoin ihan hengästyy. Virtasen ihmissuhdekiemuroissa ei ainakaan pitkästy, vaikka jollain tavalla Aida onkin sarja ikäviä kohtaloita ja säröytyneitä, jopa julmia perhesuhteita. Oliko kirjassa yhtään onnellista ihmistä, jäin miettimään. Ehkä tämä ei ole marras-joulukuun pimeyteen osuvinta lukemista.
*
Shirley McLaine; Hopealanka, suom. Heikki Kaskimies; Tammi 1984
Ystäväni halusi minun lukevan tämän kirjan keskustellaksemme elämän tarkoituksesta ja sielunvaelluksesta. Totesin, että olinkin lukenut kirjan jo 1980-luvulla. Ei se silloin kovin merkittävää vaikutusta tainnut tehdä, kuten ei nytkään. Okkultismiin liittyviä pohdintoja ja kokemuskertomuksia on julkaistu runsaasti. Itämaiseen mystiikkaan, salatieteisiin ja sielunvaellukseen syventyneet ihmiset muodostavat länsimaissa oman ’uskontokuntansa’, joka katsoo olevansa henkisesti kehittyneemmällä tasolla. En oikein tiedä mitä ajatella paranormaaleista kokemuksista, joita tunnettu näyttelijä kirjassaan kuvaa: meedioiden välittämistä sanomista, ruumiista poistumisesta, ulkoavaruuden asukkaiden tapaamisista ja sen sellaisesta, kun ei niistä ole omaa kokemusta. Jos kyseiset uskomukset tekevät ihmisestä paremman, hyvä niin. Luultavasti osalla ihmisistä on viehtymys paranormaaleihin asioihin ja alttiutta kokemuksiin, joille aivotutkimus ja neurotieteet antavat järkeenkäyvänkin selityksen. Kirjana Hopealanka on aika uuvuttava todisteluineen, joista jää hyvin vähän keskusteltavaa, jos ei kuulu joukkoon. Shirley McLaine on mielestäni parempi näyttelijänä kuin kirjailijana.
*
Tuomas Kyrö; Kerjäläinen ja jänis; Siltala 2011
Kyrö kirjoittaa letkeää mieshuumoria, joka ei kaikin paikoin niin naislukijaa sykähdytä, mutta yleisesti ottaen tarina on hauska sillä tavalla, että sen voi lukea yhteen soittoon. Tietenkin lukijalle tulee jo nimestä mieleen Arto Paasilinnan Jäniksen vuosi, jonka esikuvallisuutta Kyrö ei kiistäkään, päinvastoin, jopa päähenkilöiden nimet muistuttavat toisiaan. Sivuhenkilöitä on runsaasti, enimmäkseen sympaattisia ja heidän kohtalonsa solmiutuminen päähenkilön elämänkäänteisiin tulee perustelluksi. Muutaman Paasilinnankin lukeneena jäin miettimään, mistä unelmista näitä miesten seikkailutarinoita sikiääkään. Toisaalta, keneltä tuonkaltainen hulvattoman huumorin viljely käy, se kyllä sillä nettoaa.
Panu Tuomi; Jerusalemin syndrooma; WSOY 2010
Tamperelainen Panu Tuomi, 43, löysi elämäntyökseen runot filosofiaa ja kirjallisuutta ja taidehistoriaa opiskeltuaan. Jerusalemin syndrooma on Tuomen kahdeksas kokoelma. Runot on puristettu tiivismuotoisiin monologeihin ja aihepiiri juutalaisuuteen liittyvä. Runoja syvällisemmin ymmärtääkseen täytyy tuntea keskeiset käsitteet, jotka runoilija myös lyhyesti esittelee teoksen lopussa. Filosofioita hallitsematonkin pääsee kirjailijan rikkaan ajatusmaailman ääreen heittäytymällä kuuntelemaan miten helikon (kreikkalainen viisikielinen jouhisoitin) tekstissä soi ja mihin uskonnolliset kuvat tässä ajassa viittaavat. Runoilijalla on oma ääni ja sanottavaa.
” Lausumattomat / haaveeni kätken / syvälle kiven / nivusiin / ja tietämättäni / rapautan Luojaani / päivä päivältä / enemmän.
Sarastuksesta / hämärään minä / huojun vallin / partaalla, / kahden kukkulan / välille viritän / rukousnauhasta / trapetsin. ”
*
Caj Westerberg; Yönmusta, sileä; Otava 2011
Westerbergin luontominiatyyrit viehättävät minua kovin. Kahdellakin kielellä hän taitaa runon, piirtää yhdellä siveltimenvedolla herkistä herkimmän kuvan, joka värähtää samansieluisen lukijan sydämessä. Ja lukija kiittää.
”Pääskysiä. Kissankelloja. / Männyn juurella / kuuromykkä tynnyri.”
”Kivellä vilkkaina puntarpäiden varjot”
”Herkeämättä / saarni puhuu / ilmavaa, valoisaa lausettaan.”
*
Bo Carpelan; Lehtiä syksyn arkistosta, suom. Caj Westerberg; Otava 2011
Bo Carpelanin viimeiseksi jäänyt ja postuumina julkaistu romaani on niin huikeaa kieltä (kiitos taitavan suomentajankin), niin filosofinen, niin tiheä kuviltaan ja merkityksiltään, että tekee mieli sijoittaa runoteosten joukkoon. Romaanimaisia aineksia on, mutta kuin taustalla, viitteeksi, enimmin pyörteilevää tajunnanvirtaa, muistoja ja hetkestä toiseen läsnäolevaa toisiinsa lomittuen. Lukijana ja Carpelanin runouden ystävänä olen lähes sanaton tästä testamentista, jonka hän on jättänyt. Hiljainen kunnioittava kiitos sanojen mestarille.
”Nyt vanhoilla päivilläni lähestyn suurmetsää, pimeyttä, valossa kylpevää metsäaukeamaa, aukeitten yli puhaltavaa tuulta, syysilmassa kaikuvaa olemassaoloa, arkistoa, joka kätkee dataa ja johon sitä mahtuu, silmänräpäyksiin, ydintapahtumiin, arkipäiväisyyksiä, jotka muodostavat yhtenäisen kuvion siihen, minkä näen ja koen. Tämä kaikki on minun eikä kenenkään muun.
Se mikä vaatii tiivistämistä, voikin olla linnun siipienväli.”
*
Suvi Valli; Ohijuoksija; Otava 2011
Esikoisteos runoilijalta (s. 1977), jolla tuntuu olevan hyvin varma oma ääni. Teoksesta tulee mieleen tulivuoren purkaus. Teksti on runsas, sanoja paljon, aiheet liikkuvat kaukana ja lähellä. Visuaalisesti monimuotoisena teos on omanlaisensa, mutta käy mielessä onko tietoista kikkailua: eri kirjasinkokoja, hajotettuja lauseita, piirroksia, vapaata viivaa. Ja miksi kirjoittaa niin vaikeaa tekstiä, että selitysosa on tarpeen. Mielenkiintoista, mutta ei nautittavaa.
*
Martta Rossi; Upoksissa pilvet; Otava 2011
Esikoisteos tämäkin, runoilijan syntymävuosi (1929) kertoo tekstien olevan kypsynyttä, sillä tavalla herkullista kuin pitkään haudutettu on. Tämän sukupolven runoilijat peilaavat elämää luonnonkuvien kautta, teksti on tutunoloista ja ymmärrettävää. Minkäänlaisia vieraita tehosteita ei haeta eikä tarvita. Vanhahtavia ilmaisuja on siellä täällä, mutta ne jotenkin kuuluvat tähän runoilijapersoonaan. Pidin runoista.
”Kuusi tulee huoneeseeni. / Se huojuu yön kaihtimella / ja saartaa uneni / pihkantuoksullaan. / Olen kuusen morsian. / Aamulla heräämme / auringonhehkuiseen erillisyyteemme.”
*
Miki Liukkonen; Valkoisia runoja; WSOY 2011
Tekijä on voittanut J.H. Erkon runokilpailun 2009 ja Valkoisia runoja on hänen esikoisteoksensa. Uusien runoilijoiden hengentuotteet eivät aina aukene lukijalle, paljon on tyhjältä tuntuvaa kikkailua sanoilla ja runojen rakenteita rikotaan, motiivina ehkä – siltä tuntuu – vain vaikutuksen tekeminen. Liukkosellakin on viehtymys kokeilla , hän sekoittaa matemaattisia kaavoja tekstiin, mutta on kuitenkin uutena runoilijana hauska, tomera poikkeus. Harvoin runokirjan ääressä hersyy nauru niin kuin esimerkiksi Surrealistin päiväohjelmaa lukiesssa.
*
Marja Leena Toukonen; Vuodet villiintyvät takanani; Basam Books 2011
Fil.lis. Marja Leena Toukonen tunnetaan tietokirjailijana ja kouluttajana. Nyt häneltä on ilmestynyt ehyt, tiheätunnelmainen kokoelma runoja vanhenemisesta, kuolemasta, unohduksesta ja muistoista. Tykästyin kovasti näihin konstailemattomiin, paljon puhuviin runoihin, jotka eivät kaihda eivätkä kaunistele sanomisiaan. Minulle tästä tuli äidin muistelukirja, mutta myös omiin tunnelmiin osuvia tekstejä löytyi. Kiitos runoilijalle ja kustantamolle!
”Vuodet takanani / ovat alkaneet villiintyä / peittyä muistoihin, jotka kasvattavat uusia oksia / levittävät lehtensä päivien päälle.
_
Ja viiltävät kirkkaat aamut / ovat samentuneet / kuin vesivärityössä, värit levinneet / pehmentyneet.
Eivätkä sydämen tuska ja tahdon vaiva / enää hehku riivatun lailla / takka hiipuu hiljakseen / viimeiset kekäleet huokailevat.
Villiviini / kiertyy öitteni peitoksi / vaimentaa yön äänet / mutta pöllöt istuvat odottaen räystään reunalla.”
*
Niilo Rauhala; Tähtiä taivaan nurmikolla; Kirjapaja 2011
Niilo Rauhala, pohjoisen palkittu runoilijapappi, on ollut minulle sellainen, jonka teksteihin palaan aika ajoin. Tänä vuonna Kirjapaja julkaisi valikoiman uskonnollisia runoja Rauhalan kokoelmista, mukana myös muutamia uusia runoja. Rauhala on tehnyt työtä sairaalapappina, mikä heijastuu hänen runoihinsa hienolla tavalla. Tyyntä, kirkasta runoa.
”Anna minulle tähden rauha / ja oksilla kuultavan yön. / Anna minulle erämaata katselevan virran rauha / ja kosken pyörteessä läikkyvän kiven. / Anna minulle ristiltä laskeutuvan / voittajan rauha / ja ovelleni kolkuttavan käden. / Anna huoneeseeni hänen silmiensä rauha, / sydämeeni sinun rauhasi.”
*
Maria Syvälä; Älä sylje minua syliisi; Robustos 2005
Syvälä on julkaissut runoja, jotka kuvaavat vaikuttavalla tavalla psykoosiin sairastuneen tunneryöppyjä, suljetun osaston maailmaa, myös oman hoitajan ja potilastovereiden merkitystä toipumisessa. Runojen punainen lanka läpi kaiken on äiti-tytär-suhde, joka pitää äitiä elämässä kiinni ja kutsuu toipumaan. Dokumentinomaisena tilityksenä hieno.
*
Kevään kukat, syksyn kuu, Kootut tankarunot 1960-1982, suom. Tuomas Anhava; Otava 2000 (Seven 2011)
Japanilaisten tankarunojen kääntäminen mille tahansa vieraalle kielelle on vaikeaa, jos haluaa pysyä alkuperäisessä tavurytmissä. Tuomas Anhava on niitä harvoja kääntäjiä, joka on pitänyt rytmistä kiinni, runot ovat saksan-, englannin- ja ranskankielestä suomennettuja. Tankarunojen tunnemaailma on viehättävä yksinkertaisuudessaan, monimerkityksisyydessään ja luonnonläheisessä melankoliassaan. Herkkää, mietiskelevää ajatuspuroa.
*
Rabindranath Tagore; Toiselle rannalle, suom. Hannele Pohjanmies; Kirjapaja 2009
Intialainen Tagore eli 1861-1941. Hän oli monella tavalla omassa yhteiskunnassaan ja laajemmalti vaikuttava persoona, joka sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon 1913. Hänen tekstinsä ovat seuranneet minua läpi elämäni siitä asti kun murrosikäisenä kirjat löysin. Yhä hänen tekstejään julkaistaan uusina valikoimina. Tässä on tekstien lomassa suomalaista valokuvataidetta. Kirja sopii lahjaksikin.
***
Leena Lander; Liekin lapset; Siltala 2010
En ole Landeriin ehtinyt tutustua aiemmin, ennakko-odotukset olivat korkealla. Olen ymmärtänyt, että hän kuuluu kirjalliseen eliittiin, ainakin mikäli kirjastokorvausten, teosten ja niiden mainonnan määrä jotain todistaa. Lander on tässä teoksessaan tarttunut romaanin keinoin 1917-1918 sisällissotaan Varsinais-Suomen suunnalla. Teos on yli 400-sivuinen ja loppua kohti tiivistyvä. Alku haahuilee liikaa ja selostaa tarpeettomankin lavealti taustoja. Varsinainen jännityskirja tämä ei ole, vaikka loppuratkaisua kohti tarina kihelmöittää lukijaa.
*
Anu Holopainen; Ilmeetön mies; Karisto 2010
Nuorten fantasiakirjailija kokeilee siipiään aikuisromaanilla. En ole aiempia nuorille suunnattuja tuotoksia kirjailijalta lukenut enkä tästäkään kyllä ilahtunut. Joo, on intensiivinen kyllä, mutta niin epärealistinen, jopa vastenmielinen tarina, että puistattaa. Jos mies on päähenkilö, hänen osaltaan tarina jää ihan auki. Jos nainen, lopussa kilahtaa. – Ei houkuta tutustua enempää kirjailijan fantasiamaailmaan.
*
Marja-Leena Virtanen; Kirjeitä kiven alle; Tammi 2011
Minulle uusi, sikäli kiinnostava kirjailija, että on eläkkeelle jäänyt sairaanhoitaja, syntynyt 1943 ja julkaissut esikoisteoksensa viime vuonna. Esikoisteos Aida sai kriitikoilta nuivan vastaanoton, mutta lukijoilta kiitosta. Kirjeitä kiven alle on kolmen sukupolven äiti-tytär-kohtaloiden romaani Karjalasta. Sodasta ja evakkoudesta ei tässä tehdä elämää suurempaa kokemusta, pääpaino pysyy äitien ja tyttärien suhteissa. Kirjassa parasta ovat tarkka ajankuvaus, henkilökuvat ja hersyvä murteen käyttö repliikeissä. Virtanen lataa tarinaansa runsaasti vahvoja aineksia ja pitää ne kasassa, vaikka tarina hyppii aikakaudesta toiseen. Kirjailija osaa ottaa lukijan mukaan heti ensi sivuilta. Tarina pitää otteessaan, kirjaa ei voi laskea käsistään ennen kuin kaikki äitien salaisuudet ovat tyttärille selvillä.
– Pidin tästä, oivallinen lukuromaani!
*
Katja Kallio; Tyypit; Otava 2004
Kirjailijan nimeä on nähnyt mediassa, nyt vasta tutustuin tekstiinsä. Tämä kirja ei ole romaani vaan nimensä mukaisesti jutustelee tyypeistä, joita useimmat tytöt jossain vaiheessa elämäänsä kohtaavat: aviomies, miehen exä, idoli, italialainen poikaystävä, naapuri, kampaaja, morsiamen äiti jne. Kallion tyyli on hauska, irrotteleva, mutta ei vedä överiksi, vanhempikin lukija nauraa iloisesti hyvälle tyypittelylle. – Lyhyitä, mainioita juttuja!
*
Antti Karumo; Männyt; WSOY 2006
Karumo on ollut ehdolla monenkin palkinnon saajaksi. Tämän pienoisromaanin tyyli varmaan luokiteltaisiin muotitermillä maaginen realismi. Minusta teksti on oudosti kieputtava, samaa toistava. Kertooko se kirjailijan juuttumisesta paikoilleen vai tuoko toisto jotain uutta vaatimattomaan juonenkulkuun? Sinänsä teksti on vahvaa ja luo kyllä maagisen ilmapiirin muutamalla henkilöllä, joista lopulta ei tiedä, kuka onkaan päähenkilö.
*
Bo Carpelan; Kulkeva varjo, suom. Kyllikki Villa; Otava 2010 (alkup. 1978)
Bo Carpelanin tyyli on käynyt tutuksi vuosikymmenten myötä. Minulle hän on ennen muuta runoilija. Tässä opuksessa Carpelan vie tarinan epämukavuusalueelleen sijoittamalla pikkukaupunkiin nuoren naisen murhan. Dekkarikokeilu, jos tämä nyt sellainen on, on mielestäni turha polku. En viihtynyt Carpelanin viipyilevään, kiemuroivaan ja maalailevaan tyyliin kuvatun pikkukaupungin sosieteetin parissa eikä itse murhatapauksen selvittelyssä ole minkäänlaista jännitystä.
*
Kirsti Ellilä; Ristiaallokkoa; Karisto 2011
Ellilän kirkkotrilogian aihepiiri on minulle tuttu, oli siis kiintoisaa luettavaa. Kirsti kirjoittaa sujuvaan tyyliinsä ja uskottavasti aiheensa tuntien. Yksinhuoltajapappi on naisten mielenkiinnon kohteena, se on selvä, mutta retriittien maailmankin tuntevana en osaa oikein liittää siihen ympäristöön kerrotunlaisia manööverejä. Sillä tavalla positiivinen kertomus, että perimmäisestä vakaumuksestaan luopumatta pappi voi kasvaa ihmisenä sallivammaksi itselleen ja muille.
*
Nina Banerjee-Louhija; Valon kantaja; WSOY 1999 Merenjakaja; WSOY 2003
Jälleen yksi nimeltä tuttu kirjailija, jonka tuotantoon en ole aikaisemmin tarttunut. Valon kantajan takakansiteksti kertoo kirjan porautuvan syvälle kipeisiin äitien ja tyttärien välisiin suhteisiin, naisten syyllisyydentunteisiin ja syyllistämiseen. En nyt tiedä siitä porautumisesta, mutta tarina kyllä kulkee läpi neljän sukupolven ja siinä liikutaan usean maan ja maanosankin välillä: Intiassa, Euroopassa, Suomessa, Ranskassa Lontoossa ja merellä. Tarina on lastattu intialaisella perinteellä ja hindumystiikalla, mikä osoittautuu sikäli puutteeksi, että henkilöt jäävät jotenkin mustavalkoiseen asetelmaan. Luin kirjan sairaalassa maaten ja jaksoin lukea; lyhyet luvut, ihmisten värikkäät kohtalot ja eksoottiset piirteet eivät vieneet liian syviin aprikointeihin.
Merenjakaja on määritelty kirjailijan muistikirjaksi, triptyykiksi mereltä, maista ja maailmalta. Romaani tämä ei siis ole, pikemminkin matkakertomus ja sellaisena varsin mielenkiintoinen. Muistikirja alkaa Pegasos-veneen haaksirikosta, jossa kirjailija ei ole osallisena vaan hänen miehensä. Haaksirikko tuntuu elämää suuremmalta katastrofilta ja sen myyttisiin merkityksiin palataan pitkin matkaa. Etelä-Amerikan, Afrikan, Uuden Seelannin ja Australian mantereilla kirjailija seikkailee ensin yksin, sitten miehensä kanssa ja kertoo kiinnostavasti kokemuksiaan. Löyhääkin jutustelua löytyy, kirjailija viittaa aiempiin teoksiinsa tuon tuostakin, kertoo yksityiskohtaisesti hotelleista, joissa yöpyi, aterioista ja viinivalinnoista. Matkakertomuksen lopputulemaksi jää hieno oivallus, joka tulee myös perustelluksi: ”Maailma on kotini, kotini on maailma”.
*
Tuija Wuori-Tabermann; Meitä oli kaksi; Otava 2011
Surukirjoissa usein on jotenkin sama moodi ja tunnelma, joka tarttuu lukijaan, jos tarttumapintaa on. Edesmenneen runoilija Tommy Tabermannin lesken surukirja ei tee poikkeusta. Runoilija oli kuitenkin niin tunnettu ja kuten tavataan sanoa ’rakastettu’, että hänen varhaista, traagista poismenoaan varmasti moni aidosti suree. Kirjoittaja, joka on toimittaja, on osannut välittää herkät luopumisen tunnot tyylitajulla. Myös yliluonnollisiksi kokemansa tapahtumat hän kertoo vilpittömästi niitä paisuttelematta. Runoilijasta välittyy kaipaavan puolison kautta positiivisen ja elämänhaluisen ihmisen kuva.
*
Anna Gavalda; Karkumatka, suom. Lotta Toivanen; Gummerus 2010
Anna Gavalda on kotimaassaan Ranskassa suosittu kirjailija ja monen suomalaisenkin lukijan suosikki. 1970 syntyneen Gavaldan kepeä tyyli viehättää. Karkumatka on lyhytproosaa (väljästi 120 sivua), oikeastaan yhden sisarusten kesken mielijohteesta tehdyn matkan kuvaus. Siinä ei varsinaisesti tapahdu mitään kovin merkittävää, teksti on niukkailmaisuista vuoropuhelua tai jutustelevaa kerrontaa. Itse asiassa kirja on melko heppoinen hengentuote, mutta hyväntuulista luettavaa.
*
Eva Illoinen; Vihkiristit; Tammi 1986
Kirjailija on ollut vallan tuottoisa 1987 tapahtuneeseen kuolemaansa asti. Esikoisteos Joutilaat päivät julkaistiin 1965 ja viimeiset Tsaarin poika ja Vihkiristit 198 sekä nuortenkirja Autokaupungin tyttö 1987. Kahdenkymmenen vuoden kirjailijaura tuotti 20 romaania. Illoiselta jäi myös runsaasti julkaisemattomia käsikirjoituksia. Muistan nimeltä romaanit Elena, nainen pimeästä ja Iltapäivällä tuli levottomuus, joista puhuttiin aikanaan paljon, jälkimmäisen taisin lukeakin. Illoinen kirjoitti myös kuunnelmasarjaa, joka sitten katkesi kesken kirjailijan kuolemaan.
Vihkiristien aiheena on evakkotytön kohtalo, johon on punottu vahvaa mystiikkaa. En osaa sanoa mihin ’genreen’ Illoinen kotimaisessa kirjallisuudessa lasketaan kuuluvaksi, ainakin aikuisromaanit ovat viihtyisää luettavaa, sisältävät sopivasti romantiikkaa ja kirjoittamisajalle tyypillistä naisasiaakin.
*
Merete Mazzarella; Uskottomuuden houkutus, suom. Kaarina Ripatti; Kirjayhtymä 1997
Filosofian tohtori, kirjailija ja kriitikko M.M. on tarttunut ikiaikaiseen aiheeseen. Kirja on analyyttisesti ja kantaaottamattomalla tavalla aihetta kirjallisten esimerkkiteosten valossa pohtiva – ei siis mikään romaani eikä esseetyyppinenkään teos, jollaisia Mazzarellalta on totuttu julkaisemaan. Minulla meni kirjan kanssa kuukausimäärin aikaa, kirjallisuusanalyysi kun ei ole varsinaisesti helposti sulavinta luettavaa sairasvuoteella. Pidän M.M:n tyylistä ja aihehan on aina ajankohtainen. Kannattaa lukea, vaikka tietääkseni kirjaa ei saa ainakaan kirjakaupoista enää, ehkä kirjastoista sentään.
*
Kirjastossamme oli keväällä 2011 kirjailijavieraana Anja Snellman (Kauranen), yli kaksikymmentä kirjaa kirjoittanut nainen, jonka esikoisteoksen julkaisemisesta on 30 vuotta. Yleisömenestyksen saattoi arvata. Käyn aika harvoin tällaisissa tilaisuuksissa – olen kai ajatellut, ettei kirjailijan näkeminen ja kuuleminen anna lisäarvoa sille kuvalle, mikä lukiessa muodostuu. Tilaisuus vahvisti oletukseni, osittain. Kirjailija on fiksu nainen, kirjoittaa hyvin ja ottaa kirjoissaan esiin yhteiskunnallisesti tärkeitä teemoja – se jo tiedetäänkin. Aloin ihmetellä, miksi olen lukenut vain noin puolet hänen teoksistaan. On aika paikata aukko sivistyksessä tältä osin.
Tätä en kyllä tiennyt: kirjailija kertoi työstäneensä omaa Kallio-eepostaan samaan aikaan, kun Pirkko Saision väkevä Elämänmeno julkaistiin. Saision teoksen menestys sai Kaurasen luopumaan aiheesta ja siirtymään oman opiskelijasukupolvensa kuvaamiseen. Syntyi Sonja O, josta puolestaan tuli menestys, se aloitti uuden kirjallisen aikakauden. Kirja on yhä lukiolaisten kirjallisuuslistalla ja kirjailija kertoo saavansa jatkuvasti nuorilta lukijoilta ihailevaa palautetta esikoisestaan.
Aura; Otava 2000
Aura alkaa kuin jännityskertomus, välikohtaus kirjakaupassa ja sitä seurannut yllättävä testamentti, joka ojennetaan kirjailijalle. Tarina lähtee kasvamaan kohti mennyttä aikaa, erikoista ohjaaja-oppilassuhdetta, mutta myös kohti kirjailijan kasvumaastoa, isää ja äitiä. Hyvän romaanin merkit täyttyvät, teksti säkenöi ja valittaa, jättää kysymysmerkkejä ja ottaa loikkia muistoihin niihin uppoamatta. Anja Snellman sen osaa.
Rakkauden maanosat; Otava 2005
Tämä on itse asiassa kenties paras koskaan lukemani rakkaustarina, ikiomalla huikealla tavallaan niin tosi. Se saa silmät sirrilleen naurusta ja kyynelistä osuessaan johonkin herkkään kohtaan lukijan omissa muistoissa. Tarina on omistettu A:lle ja S:lle, omaelämäkerrallisia aineksia tuntuu olevan, mutta kirjailija osaa etäännyttämisen, keskittämisen ja tiivistämisen eikä lankea minkäänlaiseen nyyhkintään.
Jos olet joskus rakastunut pohjia ja taivaita myöten, lue tämä kirja. Jos olet elänyt pitkän rakkausliiton, lue tämä. Jos olet päätynyt kuolleen rakkauden haudalle, lue. Ja lue, vaikka et olisi.
”Vaikeahan sitä on uskoa: että alunperin kiihkeät ja kuumat rakastavaiset päätyvät joskus Etelämantereelle? Emme ainakaan me, emmehän me – me kaksi emme palele rakkaudessamme koskaan! Sellaiseen hassuun keksijätyttöön Alex kauan sitten rakastui. Mutta nyt Alex lausuu ajatuksiaan painokkaasti puhelimessa. Ja Alexin puhuessa Oona näkee miten kartalta, keskeltä Etelämannerta, putoaa kaksi vaaleanpunaista nuppineulaa, te olitte tässä, oikeastaan ne leijailevat alas kuin lumihiutaleet, aivan hiljaa, ääneti, niin kuin rakkaus loppuu.”
Arabian Lauri; WSOY 1997
Kiehtova kuvaus nuoruudesta, poikarakkaudesta, hulluutta hipovasta ja rajat ylittävästä lahjakkuudesta, intohimosta kauneuteen ja arjen yläpuolelle. Kirjailija osaa pitää mitä mielikuvituksellisimmat tarinankiemurat kasassa ja rytmittää tarinan hienosti. Arabian Laurin tarina antaa alusta asti aavistaa, että niin kiihkeä elämänjano sammuu vasta kuoleman virrassa. Lopun vääjäämättömyys ei ole kuitenkaan painostavaa, pikemminkin johdonmukaista. Ja kuten rakkaustarinaan kuuluu, elämä jatkuu kuitenkin.
”Kaikilla meillä on Arabiamme. Unelmat, niiden varjot. Rohkeus elää tai yritys rohkeudeksi.”
Äiti ja koira; WSOY 2002
Aikuisikäisten lasten vanhempien yllättävä avioero on romaanin alkuteema. Tarina alkaa melkein banaalin tavanomaisesti: menestyvä mies hullaantuu nuoreen naiseen ja vaimo saa lähtöpassit. Aikansa nöyryyttävää eroa podettuaan ex-vaimo saa kuin saakin elämänsä sirpaleet liimailtua kasaan. Koira astuu kuvaan puolessa välissä romaania ja siitä alkaa toipuminen uhriudesta. Käy ilmi, etteivät kaikki aikuiset lapset olekaan sisäisesti aikuistuneet ja seuraa vaihe, jossa kaksi heistä muuttaa äidin helmoihin takaisin. Sitten kun äiti alkaa todella itsenäistyä, suku alkaa huolestua hänen mielenterveydestään. Ex-mies puolestaan kokee nöyryyttävänä entisensä uudet kuviot julkisuudessa.
Kerrassaan mainio ja viihdyttäväkin romaani. Tyypilliseen tapaansa Snellman on tutkinut huolella taustat, kerännyt henkilökohtaista ja yhteisöllistä tukea perehtymiseen ja hyödyntänyt lähdemateriaalia. Yllättäviä käänteitä riittää ja jännite säilyy.
Paratiisin kartta; Otava 1999
Opettajahenkilön ajatuspuhetta luokalle, jonka vaiheita on seurannut ensimmäisestä luokasta viimeiseen. Romaanissa on mielenkiintoinen rakenne, jonka kehys on opettajan koti ja yksi ilta ja yö siinä. Hän on kutsunut luokan jäähyväiskäynnille, valmistellut tarjoilut, ajatellut puhua jotain. Tarina etenee kellonaikojen mukaan, päähenkilön ajatus liikkuu muistellen. Ilta kuluu, oppilaat eivät tule, muistot vyöryvät. Romaani on hieno ja tarkka kuvaus lasten kehityksestä ryhmäksi ja kunkin yksilöllisestä kehityksestä opettajan silmin nähtynä, mutta myös opettajan itsensä historioista ja kehityksestä tehtävässään. – Tämä romaani pitäisi jokaisen opettajan lukea, kiinnostaisi varmaan kouluikäisten vanhempiakin.
Ihon aika; Otava 1993
Kaunistelematon kertomus kroonikko-osastolla kuolemaansa kohti lipuvasta äidistä ja tyttärestä, joka löytää äitinsä vaietut salaisuudet. Teksti raastaa ja hyväilee, ei anna armoa äidille, tyttärelle eikä lukijallekaan. Ymmärsin Kaurasen teeman ja tyylikeinot, silti ihan kaikki poikkeamat tyttären miesjuttuihin eivät mielestäni istuneet kokonaisuuteen. Lopulta alkoi jo tuntua siltä, että pääosassa – toisin kuin takakansiteksti antaa ymmärtää – onkin tyttären seksuaalisuus. Syvä ymmärrys äidin vaiettuun historiaan, välittyy riipaisevasti. Ihon aika voisi olla naisen oman kirjaston perusteoksia.
Pelon maantiede; WSOY 1995
Yli 400-sivuinen romaani on, Kaurasen tapaan, perusteellisesti taustoitettu ja yksityiskohtia myöten uskottavuuteen pyrkivä destruktiivisen feminismin syövyttämien ihmisten kuvaus. Pelon maantiede on kauhistuttavaa ja kiehtovaa luettavaa. Opin kirjasta naistutkimuksen ja feminismin historiasta ja monista alalajeista, siitäkin miten ääriliikkeet syntyvät ja minkälaisia ihmisiä niihin ajautuu. Kirjan ilmestymisen ajankohtana aihe on ollut kuuma, muistan, että teemasta tehtiin aika pian rankka tv-näytelmä, jonka pääosassa loisti Leea Kleemola. Taannoisten Norjan tapahtumien aikaan luettuna Pelon maantiede antaa myös näkökulman nöyryytyksen, koston ja vihan ketjusta sikiävään väkivaltaan ja verkostoitumiseen.
Kauranen kirjoittaa yhteiskunnallisesti tärkeistä teemoista, mutta päätyy usein mässäilemään yksityiskohtaisesti kerrotulla seksillä. Seikka, joka tietysti myy, mutta toimii myös vieraannuttavasti ja syö tärkeiden teemojen painoarvoa.
Lyhytsiipiset; Otava 2003
Tunnistettava miljöö ja kytkentä vuosikymmenensä ehkä kuohuttavimpaan rikokseen tavallaan pilaa kirjan, muunneltunakin. Mietin, eikö kirjailija uskonut varsinaisen päähenkilön tarinan kantavan. Myös tekstissä paikoin pitkään jatkuva sähkösanomatyyli ja loputtomat kysymysten sarjat alkavat häiritä. Tämä kirja huolellisesti esiin kaivettuine ja tarkkaan kaluttuine yksityiskohtineen on niin tyypillistä Kauranen-Snellmania, että alkaa jo tuntua kliseeltä. – Nyt pitää oikein katsoa mistä kriitikot* ovat kirjaa kiittäneet, ehkä olenkin vain henk.koht. ärsyyntynyt. Ehkä kirja olisi ollut parempi tuoreeltaan, minusta se tuntui jo entiseltä.
*No joo, Suvi Ahola ainakin löytää vaikka mitä kiitettävää aina ajankuvasta lähtien. Parasta, että luette muittenkin arvioita.
Safari Club; Otava 2001
Kun tämä nyt jo on tällä erää yhdeksäs Kauranen/Snellman yhteen menoon luettuna, voinen sanoa, että feministinen näkökulma ja rankka seksuaaliteema lienee ’peruskaurasta’. Teema varioituu erilaisissa yhteyksissä ja taustatyö on, kuten aina, niin huolellista, että ei voi sanoa kirjailijan toistavan itseään, vaikka Pelon maantiede käväisee kyllä mielessä. Tämän romaanin luettuaan takuulla katselee Korkeasaaren eläimistöä uusin silmin. Tällä kertaa Snellman myös hajaannuttaa tekstiä niin paljon, että kaikki takaumat ja ajatusrepaleet eivät paranna kirjan luettavuutta. Tarinaan on ladattu trillerimäisesti kiristyvää jännitystä, joka pitää lukijaa pihdeissään kunnes vääjäämätön loppuratkaisu on käsillä.
Tushka; WSOY 1983
Tämä on Kaurasen toinen romaani läpimurtoteos Sonja O:n jälkeen. Tarinassa kovasti Kaurasta muistuttava päähenkilökirjailija matkaa Egyptiin, jossa hänen on määrä kirjoittaa valmiiksi L.Onervaa koskeva teos ja samalla etsiskellä yhtymäkohtia Egyptissä kadonneen isänsä viimeiseen matkaan. Tushka on isän muistiinpanoissa mainittu myyttinen paikka Niilin yläjuoksulla, jonne kirjailijatar sekalaisen seurueensa kanssa matkaa. Kirjan luettua jää vaikutelma, että Kauranen kuljettaa mukana useita aihelmia, joista oikein mikään ei nouse kantavaksi, tapahtumat virtailevat sinne tänne ja henkilöiden välillä tapahtuu, mutta jotenkin irrallista kaikki on. Arabian Lauri mahdollisesti on syntynyt tämän kirjan aihelmista myöhemmin, ainakin se tuli mieleen lukiessa.
* * *
Alice Munro; Viha, ystävyys, rakkaus; suom.Kristiina Rikman; Tammi 2002, ilm. 2001
Kirjoittavan tuttavani suosituksesta tutustuin tänä kesänä Alice Munroon, kanadalaiseen monesti palkittuun kirjailijaan. Häntä arvostetaan erityisesti novellikirjailijana. Tämäkin opus sisältää yhdeksän pitkähköä tarinaa. Alkuteoksen nimi on Hateship, Friendship, Courtship, Loveship, Marriage – joista nimen suomennos jättää käyttämättä ’kosiskelun’ ja ’avioliiton’. Ihmissuhteiden kuvaajana ja tarinoiden punojana Munro loistaa. Hänen kielensä on monivivahteista, minkä suomennoskin välittää oivallisesti. – Minua kosketti eniten kokoelman viimeinen tarina Karhu tuli vuoren takaa. Siinä vanhan avioparin suhde muuttuu, kun muistisairas vaimo saa paikan hoitokodista ja kiintyy siellä toiseen mieheen. Tarinan käänteissä on jotain ikiaikaista ja liikuttavaa.
Totesin täällä kerran, että kirjoittaja kirjoittaa itseään. Munron innoittamana voisi jatkaa: lukija lukee itseään, elämänsä läpi.
*
Anais Nin; Henry ja June; suom. Leena Nivala; WSOY 1991, alkup. 1966
Ranskalaissyntyinen Anais Nin jäi kirjallisuuden historiaan paitsi monipuolisen tuotantonsa, erityisesti eroottisten novelliensa ja julkaistujen päiväkirjojensa ansiosta. Kirjailija kuoli 1977 Amerikassa. Henry ja June on ensimmäinen lukemani Ninin teos. Kun mietin julkaisuajankohtaa, voin kuvitella mikä sensaatio teos aikanaan on ollut. Kirjailijan ihmissuhteet ovat eräänlainen aistillisuuden verkosto, jossa Nin kuvaa avoimesti naisrakkautta, miesrakkautta, aviorakkautta, ostettua seksiä, naisen eroottisia fantasioita, suhdetta psykoanalyytikkoonsa. Julkaistu teos oli sensaatio siksikin, että päiväkirjan kuvausten keskiössä on toinen tunnettu kirjailija, Henry Miller. – Kirjailijana Nin on herkkävaistoinen ja taitava eroottisten riippuvuussuhteiden kuvaaja. Hillittömyyttä ja ylivalotustakin kuvauksessa tuntuu.
PS. Kirjasta on tehty myös elokuva, joka esitetään Teemalla perjantaina 7.10. klo 23.05
*
Kristina Carlson; William N. päiväkirja; Otava 2011
Carlson on mielestäni aika erikoinen kirjailija, vähän velmu. Hän valitsee aiheensa, ties mistä impulssista johtuen, historian hämärästä ja tarjoilee lukijoilleen uskottavan tuntuista fiktiota vaikkapa omituisten vanhojen herrojen elämästä. Carlson aloittaa ikään kuin kesytellen, lukija pohtii jonkin matkaa onko tässä nyt jotain mitä lukea ja miksi. Tekstiin voi hulahtaa arvaamattaan kuin heikkoihin jäihin ja sitten imu vain vie. Ilahduttava kirja, joka ei jatku piinaavan pitkälle, on kevyt pitää käsissä ja antaa annettavansa jaarittelematta. Bravo!
*
Tuula-Liina Varis
Rakas; WSOY (2.p. 2009; 1.p. 2002) Toshino Mifunen tiikeri; WSOY 2005
Rakas on erään naisen tarina, joka on yhtä aikaa tavallinen ja erityinen, kuten useimpien naisten tarinat lienevät. Loppuun asti mietin kirjan nimeä, mihin tekstissä se viittaisi. Ehkä se liittyy naisen mielessään vaalimaan rakkauteen, joka ei koskaan toteutunut unelmien tapaan, mutta silti niin, että ei koskaan kuollutkaan. Sen sijaan naisen reaalielämässä oli pätkä sosiaalisen statuksen unelmaa, mutta ei rakkautta. Tarinan loppupuolella tätinsä aikuiseksi hoitama tyttö saa vastauksen kuolleiden vanhempien mysteeriä koskeneisiin kysymyksiin. Naisen ihmissuhteet paljastuvat rakkaudettomiksi, on kuin rakkaus jäisi ikuisesti haaveeksi vain.
Toshiro Mifunen tiikeri sisältää erinomaisia novelleja ja proosarunon. Novellit lienevät Variksen ominta lajia, hän taitaa muodon sekä osaa luoda tarinan, joka pitää lukijan otteessaan. Teksti on kaikinpuolin moitteetonta. Niminovellissa Varis jopa pyrkii irti vakavailmeisestä realismistaan ja päästää tekstiin surrealistisia vivahteita.
Pidän Tuula-Liina Varista pätevänä ja hyvänä kirjailijana. Mietin mikä teksteissä olisi hänen vahvuutensa ja toisaalta mikä on se jokin, mikä useamman teoksen perättäisen lukemisen myötä hänen teksteissään alkaa lukijaa häiritä häivähdyksenomaisena puutteena. Variksen kirjoja lukiessa ei vaivaa kysymys, miksi tämä on kirjoitettu – teksti ikään kuin motivoi itsensä lukijalle – mutta tarinat ovat kovin arkisia, jalat tukevasti maassa kirjoitettuja. Ehkä lukijana jäin kaipaamaan kirjallisia ’yläsäveliä ja modulaatioita’, jos musiikkitermein ilmaisu sallitaan tässä yhteydessä.
* * *
Jukka Pakkanen; Muistaakseni; LIKE 2008
Paljon lukevalle osuu kumminkin aika harvoin kohdalle kirjoja, jotka piirtävät kestäviä jälkiä mieleen, sykähdyttävät yllättävästi, liikuttavat ja hämmentävät jollain positiivisella tavalla. Jukka Pakkasen kertomus elämästään on sellainen kirja minulle. Jos yritän miettiä mikä tässä, oikeastaan se on eniten kirjailijan persoona, tuo jäljittelemätön, intohimoinen ja uniikki yhdistelmä kaikkea sellaista, mikä ei ensin tunnu kuuluvan yhteen, mutta sitten tuntuu, ettei voisi muuten ollakaan. Toisekseen Pakkasen tapa kirjoittaa pienesti, mutta merkityksellisiä, siis oma tyyli, oivaltavuus, spirit. Luettuani kirjan viimeiset sivut elokuun ensimmmäisen päivän aamuvarhaisella, koin päivän valostumisen kokonaisvaltaisena, myös sisäisenä valostumisena. Ihmeenomaisesti kirja voi antaa uskoa ja toivoa. Kiitos Jukka Pakkanen!
*
HOIVA, tutkimus, politiikka ja arki; toim. Anneli Anttonen, Heli Valokivi ja Minna Zechner; Vastapaino 2009
Olen lukenut tätä opusta hitaasti äidin viimeisenä elinvuotena, kuoleman syksynä ja surukeväänä. Tutkimuslähtöinen teksti oli toisaalta kiintoisaa ja nivoutui arjen kokemuksiini, toisaalta myös tunnetasolla raskasta lukea vanhushoivan osalta. Kirjan loppuosassa puhutaan myös lasten päivähoidosta, kotihoidosta ja varhaiskasvatuksesta. Omien lasten aikaan tekemämme hoitoratkaisut olivat yhä mielestäni oikeita, silloisen yhteiskunnan tuen ollessa vähäistä. Jäin miettimään hoivan sukupuolittumisen vaaraa, jota tutkijat tuntuvat näkevän niin lasten kuin vanhusten hoivan järjestämisessä. Se tuskin on irrallinen ilmiö tasa-arvoisen palkkauksen yhä ollessa poliitisesti mahdoton toteuttaa.
*
Herta Müller; Tänään en halunnut tavata itseäni, suom. Tarja Roinila; Tammi, 2010 (1997)
Nobel-palkittu romanialaissyntyinen kirjailija purkaa kommunistidiktatuurin aikaisia traumaattisia kokemuksiaan kirjoittamalla kielellisesti upeita romaaneja. Suomentajalla on ollut vaikea tehtävä, mutta Tarja Roinila selviytyy haasteesta loistavasti. Kielen ansiosta tämäkin romaani kannattaa lukea, vaikka itse kokemukset on kuvattu tavalla, joka ei jostain syystä tunnetasolla minua koskettanut.
*
Riikka Pulkkinen; Raja; Gummerus 2010 (10.painos)
Kun en muistanut, piti oikein mennä katsomaan mitä olin ajatellut Pulkkisen Finlandia-ehdokkaaksi päätyneestä romaanista Totta, jonka luin keväällä. Tuntui nimittäin, että aiemmin ilmestynyt Raja on sitäkin parempi. (Uudemman romaanin nimeksi päätynyt sana ’totta’ tulee muuten tässä ensimmäisessä kolmeen kertaan vastaan.) Pulkkisen molemmissa kuljetetaan toisiinsa liittyvien ihmisten tarinoita rinnakkain. Rajassa asetelma pysyy tiiviimmin koossa, on muutenkin selkeämpi. Pulkkisella on nuoreksi kirjailijaksi hämmästyttävä kyky asettua eri ikäisten nais- ja mieshahmojen nahkoihin uskottavasti. Pidän hänen tyylistään, jossa ei paisutella tunnetasolla rankkojakaan kokemuksia, annetaan lukijan rauhassa kokea tunteet itsessään. Romaanissa on hyvän tarinan imu, joka pakottaa lukemaan tiiviissä tahdissa. Toinen hyvän tarinan tuntomerkki on, että kirjan ihmisten kohtaloita ja eettisiä ratkaisuja jää miettimään. En enää valvo öitä lukemisen takia, mutta Rajaa kyllä ahmin parina iltana aika myöhään. Pulkkisen nimi kannattaa pitää mielessä.
*
Katja Kallio; Syntikirja; Otava 2009
Katja Kallion tekstiin tartuin nyt ensi kertaa. On aina kiinnostavaa tutustua itselle uuteen kirjailijaan, ei tiedä mitä odottaa, varsinkaan kun en juuri lue kirjakritiikkejä. Tämäkään ei ole kritiikki, pitemminkin lukijan kommentti vaikutelmastaan. Kirjan takakansiesittelyn mukaan Katja Kallio kirjoittaa ”herkkää ja herkullista arjen draamaa”. Herkullisuudesta en niin tiedä, mutta kyllä kuvatut äiti-tytär-suhteiden ketjut, avioparien sivusuhteet ja äkkinäiset erot panevat lukijan ajattelemaan ja pohdiskelemaan draamakuvioiden toistuvuutta sukupolvesta toiseen. Kirjan nimi on jossain määrin turhankin provosoiva. Ihmisten raadollisuus suhteissaan tulee tarkoin ja luotaavasti kuvatuksi.
”On aivan mahdollista, jopa todennäköistä, elää onneton elämä, Sofia ajatteli yhtäkkiä. Hän veti syvään henkeä. Miten rauhoittava ajatus. Ei ollut onnen, ei onnistumisen pakkoa. Oli aivan mahdollista elää onneton elämä.
Hän kääntyi ja lähti kävelemään varjossa viilenneitä pikkukiviä pitkin kohti vaaleankeltaista puutaloa tämä tieto mukanaan – – – oman itsensä osana kuin lapsuusmuisto.”
*
Antti Hyry; Aitta; Otava 2009
Hyryn proosa on sillä tavalla herkullista, ettei sitä raaski lukea yhtä kyytiä, vaikka mielikin tekee. Aittaakin olen lukenut vitkaan, tekstin hyrymäisestä minimalismista nautiskellen. Jos pitäisi täsmentää mikä minua Hyryn tyylissä kiehtoo, se on tietty hitaus, kirjailijan levollinen luottamus lauseeseensa. Se, ettei ladata tekstiä uppoamaisilleen merkityksiä, kuvata puhki asti kaikkia päähenkilön mielenliikkeitä. Hyry voi jopa jättää tarinan sisällä olevan tarinan kesken, kun kiivaammassa elämänrytmissä elävä naapuri (tai lukija) ei ehdi kuunnella loppuun. Päähenkilön, aitan rakentajan, elämänfilosofia välittyy kauniisti ja luontevasti ilman dramaattisia juonenkäänteitä tai tehon nostatusta. Aitta ja kaikki Hyryn teokset ovat omaa luokkaansa: kertomataidetta.
*
Riku Korhonen; Hyvästi tytöt; Sammakko 2009
Hesarista luetut Riku Korhosen kolumnit ovat joskus tuntuneet hykerryttävän hauskoilta, niinpä tartuin tähän kirjaan, joka oli kirjaston novellikokoelmissa, mutta 26:n tarinan verran Korhosen tyttötarinoita yhteen soittoon oli kyllä liikaa. Kirjailija on saanut vaikka mitä palkintoja aiemmista teoksistaan, mutta tämä tuskin kuulunee palkittuihin. Korhonen toistaa tarinoissaan tyylilajia, jossa jutut vedetään kerronnalla niin överiksi, että hauskuus häviää ja alkaa muuttua piinalliseksi lukea. Ehkä tämä kirja on jonkinlaista poika-mies-terapiaa, en tiedä. Novelleiksi en sanoisi, vivahteet puuttuvat.
*
Anna-Leena Härkönen; Loppuunkäsitelty; Otava 2005 (Seven 2010, 6.painos)
Kirjailija-näyttelijä Anna-Leena Härkösen kertomus sisarensa itsemurhasta oli tarjouksessa Akateemisen alennuspokkaripöydällä neljällä eurolla. Pokkari on jo kuudennessa painoksessa, mutta minun käsiini kirja osui nyt ensimmäistä kertaa. Luin tätä tavallaan kaksien silmälasien läpi, kirjoittajasta julkisuudessa muodostuneen henkilökuvan ja itsemurhan tehneiden omaisten suruprosesseista saamani ammatillisen kokemuksen läpi. Molemmista näkökulmista kirjaa voi suositella. Kirjailija on häkellyttävän avoimesti ja suorasukaisesti oma itsensä tilityksessään. Samantapaisia tuntoja ja vaiheita ovat kohtalotoveritkin kuvanneet. Ehkä juuri kaunistelemattoman, verille asti toden tekstinsä kautta tämä kirja paradoksaalisesti onnistuu välittämään toivoa niille, jotka läheisen omaehtoinen kuolema paiskaa samaan tunnepyörteeseen. Kirjoittajan terapiateksti voi olla terapeuttista lukijallekin.
*
Marja Björk; Puuma; Like 2010
Luettuani keväällä Posliinin, pidin sitä sen verran hyvänä, että päätin tarttua uudempaankin, kunhan se osuu kirjastossa kohdalle. Puuma vain ei ole yhtä hyvä. Päähenkilö on ikääntyvä nainen, jolla on ’puuman’ moraali. Takautumat lapsuuteen antavat ymmärtää, että kyseessä on – yllätys yllätys – äidin malli. Paremmin kirjoittaja onnistuu kuvatessaan sivuhenkilön, narsistisen persoonan uhriksi joutuvan naisen pyristelyä rakkausansassaan. Tavallaan nämä kaksi erilaisen moraalin omaavaa naista ovat kirjassa vertailtavana ja herätteenä lukijan ajatuksille. Jokin Björkin tyylissä alkoi minua kuitenkin häiritä, ehkä se on kirjoittajan kyvyttömyys välittää ihmisistään. Rankkojakin tarinoita voi kertoa sävykkäämmin.
*
J.M.G.Le Clézio; Kaupunki nimeltä Onitsha; Otava 1994, Seven-pokkari 2008
Ranskalainen Le Clézio sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 2008. Häntä luonnehdittiin tuolloin ”runollisten seikkailujen ja aistillisen hurmoksen kirjailijaksi”. Kuten aiemmin lukemassani Autiomaassa tässäkin tarinassa on Afrikkaa kokemassa lapsi, joka varttuu tarinan edetessä nuoreksi. Kirjan kantava teema on afrikkalainen viisaus: ihmisen oikea kotimaa on se, jossa hänet pannaan alulle, ei välttämättä se, jossa hän syntyy. Niinpä hänen sielunsa tulee olemaan koditon, kunnes hän palaa oikeaan kotimaahansa. Herkkää biafralaisen luonnon ja ihmisten kuvausta, jossa myös yhteiskunnallinen näkökulma.
*
Tuula-Liina Varis; Muotokuvamaalarin tytär, novelleja; WSOY 2010
Mikä lie, etten ole tullut tarttuneeksi T-L Variksen kirjoihin aikaisemmin, vaikka hänen positionsa suomalaisessa kirjallisuudessa tiedänkin. Novellit ovat oikeastaan hyvä tapa tutustua itselle uuden kirjailijan ’käsialaan’, mikäli novelleja on julkaistu. Voi ilahtua kuin tässä: nämähän ovat hyviä! Variksen tyyli miellyttää minua, ei vähiten mainiot, säästeliäästi käytetyt murreilmaisut ja salaviisas huumori, joka siellä täällä pilkahtelee. Tuoreen novellikokoelman aiheistossa on eri ikäkausien naisia tytöstä mummoihin. Varsinkin Pienen mummosarjan kahdeksan novellia ovat riemastuttavia ja liikuttavia. Hyvien novellien taitajia ei maassamme liikaa ole, Varis on yksi erinomaisista. Suosittelen!
***
Katja Kaukonen; Odelma; WSOY 2011
Luin Odelman ensimmäisen kerran kevättalvella kohta kirjan julkaisun jälkeen. Toisella lukemalla olen löytänyt siitä eri asioita, kuin uutta. On merkittävää, että suomenkieliseen kirjallisuuteen nousee tekijöitä, joiden teksti on niin monitasoista, että se kestää monta lukemista eikä tyhjene heti. Ensi vaikutelma ei muuttunut: kirja ei ole helppo, mutta palkitsee lukijan mielikuvien rikkaudella. Katja Kaukonen on valinnut tyylilajin, joka ei liene kirjailijallekaan helppo: sanoa asiat toisin, myyttisen maiseman kautta, houkutella näkemään sanojen läpi kuin joen veden tai maan kuoren, pinnanalaisiin. Kiinnostuneena odotan, miten kirjailijan tyyli kehittyy, avautuuko teksti hengittämään sisäavaruutta laajemmallekin jatkossa. – Kirjastomme oli tässä kuussa nostanut uutuuspöydälleen Odelman.
*
Arto Lappi; Laululento, Sammakko 2011
”Kun sanoista katoaa leikki / on aika avata lastenhuoneen ovi. / Hirnahtaa, käydä hevoseksi, / olla kyllin nöyrä ja nivelikäs.”
Lappi osoittautui sympaattiseksi runoilijaksi. Hän on minulle uusi tuttavuus, julkaissut kyllä useita kokoelmia ennen tätä. Hän kirjoittaa pieniä terävästi todellisuutta haukkaavia ja merkityksiä oivaltavia runoja. Kirjan ulkoasu houkutti tarttumaan opukseen, niinpä huomaan, että silläkin on merkitystä lukuvalinnoissa kirjaston runsaan tarjonnan äärellä. Pidin näistä runoista.
”Jokaiselle musiikille volyyminsa, / kauneinta se mitä / voi soittaa hiljaisimmin. / Kuljetat sormea otsan uurteella, / neula löytää uran: / soin syvästi, täydesti, / hiukan rahisten kuten ennenkin.”
*
Aila Meriluoto; Tämä täyteys, tämä paino – Runoja vuosilta 2006-2010; WSOY 2011
Olen hehkuttanut Meriluodon runoja täällä aiemminkin. Hän on mielestäni yksi merkittävimpiä Suomen ’elävistä runoilijoista’. Ikää leidillä on jo yli 80 vuotta ja yhä runot soivat kirkkaasti ja kalskahtelevat arvostaan tietoisina. Jos tapahtui Bo Carpelanille, että hän kääntyi sisään päin, minimalisoitui runoilijantiensä lopulla – Aila Meriluoto haastaa lukijaa räväyttämällä yhä ja taas naisen koko tunnerepertuaarin näkyville eikä suostu jäämään elämänsä kulisseihin. Silti runot ovat tosia, niissä on myös hiljaisempia sävyjä, ohenevaa tunneskaalaa, muistojen haalistuvia sävyjä. – Hienoa lyriikkaa.
”Hieroglyfejä, rakkaani. / Tajusitko koskaan miten kiire oli? / Elämisen, kokemisen, tajuamisen kiire. / Pyörteen hurjuus joka synnyttää uuden / kesken omaa syntymistään. / Jotakin yritimme säilyttää, / merkitä muistiin vasta kun ohi. / Hieroglyfejä, rakkaani: / muutama viiva, koukero, mistä? / Rakkaudesta juuri nyt – minne jo meni? / Huhuilu, rakkaani. / Hiljaisuus. Ohut viive. / Rakkaus. Ohut viiva. / Tulkitsematon. ”
*
Tapani Kiminkinen; Terveen paperit; Tammi 2010
En ole varsinaisesti seurannut maalaislääkäri Kiminkisen ohjelmia televisiosta, vain muutaman pätkän, joista olen havainnut hänen vahvuudekseen sosiaaliset taidot. Tämä lääkäri osaa lähestyä potilaitaan heidän maailmastaan käsin, huumorilla mutta kunnioittavasti ja tehtävänsä kirkkaana mielessä pitäen. On harvinaista omata parantava persoonallisuus yhdistettynä taitoon puhua potilaan kieltä ymmärrettävästi. Sellaista lääkäriä kuunnellaan. Tartuin kirjaan kesäkauden puolivälissä kamppailtuani kolmen vaivan umpisolmussa fysiikkani kanssa viikkokausia. Arvelin, ettei kirja sentään solmujani aukaise, mutta antaa ehkä näkökulmia, jotka voisivat helpottaa sykkyrän purkamista. Kyllä Kiminkisen teksti niinkin toimi. Hauskaa luettavaa eikä vähiten tohtorin tyttären eläväisten piirrosten ansiosta.
*
Hannu Väisänen; Apupata; Otava 2011
Lyhytproosaa, juttuja! Väisänen taitaa tämänkin lajin. Hän kirjoittaa mainiolla otteella toisesta kotimaastaan Ranskasta, kotikylänsä ihmisistä siellä, ranskalaisesta elämänmenosta. Väisäsen lahja on nähdä asiat ja todellisuus humaanilla huumorilla viistoten, teksti tuntuu tuoreelta ja hengittää lukijan tahtiin. – Oivallista kesälukemista!
*
Nostalgia – kirjoituksia kaipuusta, ikävästä ja muistista; toim. Riikka Rossi ja Katja Seutu; SKS 2007
Poiketessani keväällä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjamyymälässä Helsingin Mariankatu 7:ssä äkkäsin hyllystä tämän kiinnostavan opuksen. Artikkelien kirjoittajina on edellä mainittujen kirjan toimittaneiden kirjallisuuden tutkijoiden lisäksi Virpi Hämeen-Anttila, Terhi Kivikoski- Hannula, Pirjo Kukkonen, Pekka Kuusisto, Pirjo Lyytikäinen, Sanna Turoma ja Silja Vuorikuru. Saatesanoissa selvitellään nostalgia-termin sisältöä läntisessä kulttuurissamme, myös verrattuna itämaiseen (Hämeen-Anttila) ja todetaan nostalgia erääksi 2000-luvun ideologiaksi, postmoderniksi tavaksi ymmärtää todellisuutta.
Minua sykähdytti erityisesti Pirjo Kukkosen artikkelin teema nostalgiasta kaikkien aistien muistina, taiteen, musiikin, kirjallisuuden ja elokuvien emotionaalisesta merkityksestä sekä Katja Seudun tutkielma muistipaikoista Antti Hyryn Aitta -romaanin pohjalta. – Antoisa kirja, jota voi tutkia aina uudelleen ja ihastua.
*
Sinikka Nopola; Eila, Rampe ja elämän tarkoitus; WSOY 2009
Nopolan hiljaista hämäläishuumoria on mukavaa helteellä lueskella pihakeinussa. Kirja jättää lukijan hyvälle mielelle. Eila ja Rampe ovat tuttuja kuin naapurit. Heidän keskustelunsa eivät ehkä ole kovin korkealentoisia, mutta se ilmapiiri, mikä heidän jutteluistaan ja suhtautumisestaan Likan edesottamuksiin muodostuu, on niin viihtyisä.
*
|
|
