Hyväntuulen kirjoja ei tosiaankaan ole liikaa maailmassa. (Aihetta sivuava huomautus: murhia ja kaiken maailman kamaluuksia julkaistaan hyllykilometreittäin, aina niitä myös ostetaan ja lainataan – niin kuin ei tosielämä tarjoaisi riittävästi tuota lajia.) Soisin kirjastomme perustavan hyllyn, jossa olisi vain niitä kirjoja, joista joku on saanut hyvän mielen luettuaan. Hyllyn ääreen voisi ajautua harmaana ja hämäränä räntäsadepäivänä etsimään hengenpitimeksi jotain mieltänostattavaa. Semmoinen hylly olisi hyvä olla kotonakin, jos vain tila antaisi myöten. Oikeastaan minulla onkin, Satuhylly ja Lorulaatikko.

Haavettaren haasteen innoittamana päätinkin katsoa kotikirjahyllyjämme sillä silmällä. Ja kuinkas siinä sitten kävikään? Ihan kuin monelle hengenheimolaiselle ja sielunsiskolle näyttää käyneen. Monia meistä viehättää satujen ihmemaa, jossa kaikki on mahdollista; sen keveästi pyrähtelevät ajatuskulut, mielikuvapilvet, joilla voi liitää arjesta pois ja palata. Minä nautin erityisesti ajatelma+kuva –tyyppisistä pikku kirjoista.

* Elämän tarkoitus (ja muita totuuksia)  Tenavien elämänviisautta Schulzilta      Otava 2001

* Uppo-Nalle runoaarre    Elina Karjalainen, kuvitus Hannu Taina         WSOY 2001

* Nalle Puhin hyrinät      A.A. Milne, kuvitus E.H. Shepard    WSOY 2003

* Hetkiä puiden siimeksessä           luontokuvia, aforismeja         Studio Laakso

* Mummoenergiaa     Maija Paavilaisen piiroksia ja ajatelmia          Kirjapaja 2006 (2.painos)

* iloitsen…kokeakseni elämän onnen          Ulrich Schaffer, sarjassa Sykähdyksiä  Lasten Keskus 1991

* Kävelemisen taito     Henry David Thoreau                             Basam Books 2008

* Havukka-ahon ajattelija      -ja koko Veikko Huovisen tuotanto

* Mitä onni on                 -ja koko Petri Tammisen tuotanto

* Takaisin Muumilaaksoon    – ja koko Tove Janssonin tuotanto

Nuori Voima, 91-vuotias liitto, on palkinnut runoilija Hannu Helinin ”ansiokkaasta toiminnasta kirjallisuuden ja kulttuurin alalla”. Toivottavasti tunnustus lämmittää ja ravitsee, sillä palkintosumma, symboliset yksi euroa tuskin sitä tekee. Heliniä lukee mielellään. Runot antavat ajateltavaa, haastavat sopivasti ja maistuvat runoilta – mitä ei kaikesta runomaailmassa julkaistusta voi sanoa.

Silja Järventausta; Hyvän yön puisto            Teos 2012

Aamulehden kriitikon analyysi Järventaustan runoilijan laadusta (esikoiskokoelmasta Patjalla meren yli) osuu melkein nappiin. Näin Juha Siro sanoo: ”Lauseista on riisuttu perinteinen runona olemisen tarve ja logiikka. Runot tarttuvat kaikkeen sivulliseen ja epäolennaiseen. Asioita saattaa tarkastella tuoreesti ja poikkeavasta kulmasta.” – Jos siis haluaa tarkastella.

Kesti jonkin aikaa ennen kuin pystyin päättämään, otanko tutkittavakseni Järventaustan tekstejä, joissa ei ensi katsomalta ole oikein päätä eikä häntää. Ne ovat epärunoa, mutta eivät proosaakaan. Ajatus sukeltelee sattumanvaraisesti sinne tänne, poimii sanojen maailmasta tien poskeen unohtunutta tarpeetonta tavaraa, hämmentelee unien ja alitajuisen koppaa. Teksti on haluton sanomaan mitään, kahlailee päämäärättömän tuntuisesti, tulee silti sanoneeksi, uudella logiikalla. Luin Järventaustan ja lopulta luulen tajunneeni jotain hänen tyylistään. Ei se ole mitätöntä sanasilppua, kyllä siinä välähtelee runoilijan ääni, jota vain ei ole pakotettu tuttuun muotoon. 

*

Henriikka Tavi; Toivo               Teos 2011

Tiedän, että Henriikka Tavi on Tulen ja Savun toimittaja ja palkittu runoilija. Tämä hänen uusin runoteoksensa oli minulle kirjava kokoelma etäisesti runoa muistuttavaa tekstiä, osittain kokeilevaa, osittain hapuilevaa ja sitten muutama teksti, jonka kelpuuttaisin runoksi. Ja kas, yksi niistä on takakannessakin. Takakannen lukeminen olisi oikeastaan melkein riittänytkin. Koko kirjan maistelu paljasti, että runomakuni taitaa olla melko nirso ja konservatiivinen – etten sanoisi rajoittunut.  

*

Mari Koski; Sch    –persiankielinen käännös Mohsen Emadi        Poesia 2011

Sarjaan erikoisuuden tavoittelijat on ilmaantunut uusi esikoisrunoilija Mari Koski. On sanottava, että kokoelman kaunein, tasapainoisin ja ymmärrettävin osuus on persiankieleen käännetty osa ’SCH’ – muu tarvitsee ilmeisen paljon joko taustatietoa (jota minulle ei ole) tai jotain muuta ymmärrystä, jota sitäkään ei nyt oikein irronnut.

*

Olen lukenut runoja aktiivisesti koko elämäni ajan jostain neljä-, viisitoistavuotiaasta. Kotikirjastoni koostuu pääosin suomalaisten runoilijoiden teoksista. Siinä seurassa on aikanaan arvostettuja antiikin runomittojen taitajia, runokielen ja -muodon uudistajia 1900-luvun eri vuosikymmeniltä, alitajuisen ja unen logiikalla kirjoitettua sekä arkisempaa, hiottua käyttölyriikkaa. Nykyrunoa tuntuu vaivaavan jonkinlainen identiteettikriisi. Kaikkihan on jo sanottu moneen kertaan ja kukapa nykyään runoja edes lukee. Niinpä näkymisen tarve panee kokeilemaan kaikenlaista, josta usein (ei onneksi aina) jää lukijalle vain kourallinen sanasilppua ja kummia koukeroita.

*

Kai Nieminen; Istun tässä, ihmettelen          Valitut runot                               Tammi 2012

17 oman runokokoelman mies ja ansioitunut japanilaisen runouden kääntäjä on itse valikoinut runoistaan tämän koosteen, jonka Toinen ojensi minulle syntymäpäivän aamuna. Oh, tässäpä on runonnälkäiselle gourmettia! Niemisen runot maistuvat vanhetessaan aina vain paremmalta.

*

Anja Snellman; Öisin olemme samanlaisia                                                          Siltala 2011

”Iloisesti läikkyvässä kokoelmassa nostalgia taittuu energiseen läsnäoloon ja niin kirkkaat kuin kitkerätkin muistot soivat heleinä lauluina.” Snellman on tunnetuin romaanikirjailijana, hienon, omaäänisen tyylin ja viimeistellyn muodon taitajana. Öisin olemme samanlaisia on hänen toinen runokoelmansa. Oikeastaan yllätyin, miten loistavasti hänen tekstinsä taipuu myös lyriikkaan. Rakkauden ja erojen runot välittävät kirpeitä ja haikeita havaintoja, saattavat aihepiirinsä ajan kielelle ylenpalttista tunnelmointia välttäen. – Pidin näistä!

*

Terttu Jurvakainen; Yön kukat                                                       HD 2012

Poikkitaiteellisen Jurvakaisen runoilijan ura alkoi J.H.Erkon runokilpailuvoitosta 1968. Yön kukat on kymmenes runokokoelma, yksi romaanikin teosluettelossa (Wiki) on. Jurvakainen tunnetaan kuitenkin ehkä parhaiten maalauksistaan, hän on ansioitunut taiteilija ja galleristi. Runot ovat siistiä, ehkä hieman yksiväristä keskeislyriikkaa, jossa luonto peilautuu kirjoittajan sisimpiin tuntoihin. Pidin näistä runoista, ne antavat lukijalle tilaa tulla mukaan, nähdä, kokea.

”aurinko pitää kättään unikon nupulla / herättää unesta / hitaasti avautuu pohjattoman surullinen / kauneus”

*

Lauri Otonkoski;                        Origami            WSOY 2012

Musiikkikriitikko ja runoilija Otonkoski on julkaissut kymmenen runokokoelmaa. Tämä tuorein on niistä ensimmäinen kirjastossa käsiini osunut. Pidin runoilijan niukasta tyylistä, joka lähettää ajatukset pitkälle matkalle.

”Kirjoitan sanan rakkaus. /Tehkää sille mitä haluatte.”

*

Carlos Carralero; Saturmuksen lapset ja Amor                      suom. Elisa Sipilä                      Books on Demand GmbH 2011

Kuubalaisia runoja en olekaan aiemmin lukenut. Runoilija on poliittinen aktivisti, toisinajattelija, joka pitää Castron kommunismia tuhoisana maalleen ja kansalleen. En tiedä johtuuko suomennoksesta, kulttuurieroista vai siitä, etten ole itse innostunut poliittisesta runoudesta, että nämä runot jäävät osin etäisiksi ja käsittämättömiksi. Se minkä tavoitin, oli yleispätevää ja sellaisena kaunista. Silti tekee hyvää lukea välillä itselle outoa ja vierasta.

”…puu ojentaa juuriaan toivoa kohden. / Sateen riitti tuntee sen jo vanhentuneet luut. / Kuitenkin se tahtoo nähdä uuden alun / ennen päätymistään syksyn harmaisiin poimuihin. // Vain rakkaus voi pysäyttää uurteiden värin / sielun iholle.”

 **

Kähkönen kirjoittaa historiallista epiikkaa, Kuopion horisontista kuvattua sotavuosien elämää 1940-luvulla. Kähköstä on sekä kehuttu että palkittu ansioistaan, joita ovat aihepiirin ohella tekstin ammattitaitoinen rytmitys ja rikas kieli sekä taiturillinen tyyli. Myös lukijat ovat ottaneet kirjat omakseen, eräistä niistä on otettu lukuisia painoksia. Vaikka kirjat on määritelty itsenäisiksi osiksi sarjaa, juonen kannalta olisi parasta lukea sarja ilmestymisjärjestyksessä. Kustantaja on Otava.

Lukija miettii aina, miksi kirjailija tarttuu erityiseen aiheeseen kirjasarjan verran. Kähkösellä isoisän kokemukset Tammisaaren vankileiriltä lienevät olleet se kosketuskohta, joka on käynnistänyt aiheen prosessoinnin kirjoiksi. Kähkösen kuvaus on taitavaa, hän osaa luoda aitoa atmosfääriä ja rakentaa ihmisten väliset suhteet uskottavasti. Minä oivalsin vasta Kähkösen Kuopio-sarjan luettuani senkin, miten paljon eri murteissa on samaa niin kaupungeissa kuin maaseudulla. Savon murteessa on samoja ilmaisuja kuin etelä-karjalaisen lapsuuteni kielessä ja jopa pohjalaismurteissa esiintyy savon kanssa yhteneviä piirteitä.  

Mustat morsiamet (1998) kertoo nuoren Annan tarinan, miten hän lähtee kotoaan vieraan palvelukseen, tutustuu Lassi Tuomeen ja tulee vähitellen tunnetasolla sekä olosuhteiden vuoksi sidotuksi perheeseen, joka on kahtia jakaantunut: Lassin äiti edustaa uskonnollista puolta ja miesväki poliittisesti aktivoitunutta työväkeä. Annan aikuistuminen tulee kuvatuksi hienovaraisesti ja taiten. Nuoren parin suhdetta määrittää voimakkaasti Lassin idealismi ja toiminta kommunistisen aatteen puolesta. Todellinen uhka myös toteutuu seitsemän vuoden tuomiona, joka vie miehen Tammisaareen vankileirille ja murtaa henkisesti. Kirjan päättyessä tarina jää avoimesti odottamaan jatkoa, jota sitten seuraakin.

Satuin lukemaan Rautayöt (2002) tällä erää ensin. Rautaöissä kirjailija ikään kuin houkutteli ja talutti minut lukijana Tuomen perheen poissa ja läsnä olevien henkilöiden pariin. Ote tiivistyy sivu sivulta, kun tarina pääsee vauhtiin. Hyvän epiikan tunnusmerkki on ennen muuta taito kuvata tapahtuma-aikansa asiat ja ilmiöt uskottavasti ja saada lukija kiinnostumaan tarinan henkilöistä niin, että haluaa lukea kirjan siltä istumalta loppuun.Tämän Kähkönen osaa tehdä taitavasti ja vaikka aika ja paikka eivät ole omaa historiaani, alkaa pian kiinnostaa, miten näille ihmisille käy. Kiinnitin huomiota mm. erilaisten tuoksujen kuvailuun sekä päähenkilö Annan mielessä risteilevien tunnevyöryjen kuvaukseen.

Jään ja tulen kevät (2004) kuvaa naisten sitkeää ja hidasta murtautumista kohtaloistaan uusiin kuvioihin. Kähkönen kuljettaa aikakauden kuvausta taitavasti myös lasten kautta. Lähestyvän sodan uhka leijuu ilmassa ja tämä osa päättyy kuvaukseen, miten lapset viedään maaseudulle pommituksia pakoon ja ruokapula vaikeuttaa köyhien elämää kaupungissa. Kähköselle ominainen lämmin ja tempomaton kerrontatyyli miellyttää lukijaa.

Lakanasiivet (2007) olin lukenut erikseen v. 2009. Ensi kerralla en niin täysin ihastunut Kähkösen tyyliin usean henkilön kuljetuksesta juonessa pitkin matkaa, koin sen hajoittavana. Tässä vaiheessa uudelleen luettuna kokemus oli toisenlainen: henkilöt olivat jo tuttuja, kukin omalla tavallaan osa tarinaa. Kaikkien elämänkulusta halusi tietää. Yhteen päivään tiivistetty sodan alun kuvaus väreili pelottavaa epävarmuutta ja uhkaa tunteisiin vetoavalla tavalla.

PS. Syksyllä 2012 on Kähköseltä tulossa jatkoa Kuopio-sarjaan: Hietakehto

Syksyn uutuuskirjatarjonta näyttää vain vahvistavan trendiä, jossa nuorehkot naiskirjailijat erityisesti kaivautuvat sota-ajan ilmiöihin ja tarinoihin. Sodan kokeneet siviilit ja heidän lapsensa ovat vaienneet kokemuksistaan, rintamalotat muistelleet muistonsa, mieskirjailijat kirjoittaneet Kollaat ja muut sankarityöt jo puhki. Nyt tuntuu tulleen naisten vuoro. Näkökulma muuttuu heti ja tuo esiin, miltä sodan vuodet tuntuivat naisten ja lasten näkökulmasta ja näyttävät sodanjälkeisten sukupolvien silmin.

Katja Kettu;  Kätilö                   WSOY 2011

Uh, pitkästä aikaa pohjoisesta tulee jotain vain heille ominaista, järisyttävän komeaa proosaa sitten Timo K. Mukan! Olisi tietysti pitänyt lukea Katja Ketun aiemmat ensin, kehutut ja palkitut Surujenkerääjä (2005) ja Hitsaaja (2008) – niin olisi ollut jotain vertailukohtaa. Kätilöä lukiessa tulin ensi kertaa kirjailijan kieli- ja tyylimaailmaan ja se sekä huikaisi että hätkähdytti. Kirjasta on vaikea sanoa mitään, mitä ei olisi jo sanottu – ei muuta kuin oman kokemuksen. Kohtalaisen paljon lukenut tunnistaa kyllä heti lahjakkaan tekijän ja tässä on semmoinen. Ketun kieli on huumaavaa, alkuvoimaista, suorastaan raastavan vahvaa. Taustalla oleva tosipohjainen tarina mykistää sotien ajan jälkeen syntyneen lukijan, mutta ehkä sitäkin enemmän kirjailijan kyky sukeltaa henkilöidensä nahkoihin. Jonkin verran vaikea oli hahmottaa tapahtumien kronologinen järjestys lukujen ajankohtamerkinnöistä huolimatta, kun tarina hyppelehtii ajassa edestakaisin, mutta lopulta se ei ole tärkeääkään. Vahva, alkuvoimaisen kaunis rakkaustarina toimii tasapainottavana tekijänä sodan aikaisille epäinhimillisille oloille ja raakuuksille. Kirja mellastaa paikoin lähes sietämättömään mittaan naisen sisätilassa, kuvastaen ulkovallan miehistä invaasiota toisen maan rajojen sisällä. Kielen ilotulitus yltyy paikoin räävittömyyteen asti.  – Silti: lue tämä kirja, se ei voi olla vaikuttamatta.

*

Ritva Kokkola;  Palasin kynnykseltä              Myllylahti 2010

Harmittomia, hyväntuulisia eläinaiheisia juttuja, joita en ihan novelleiksi luonnehtisi.

*

Hannu-Pekka Björkman;  Kadonneet askeleet       Kirjapaja 2011

”Matkoja aikaan ja taiteeseen” alaotsikoitu kirja, jossa on näyttelijänä tunnetun Björkmanin ajatuksia sekä korkeatasoiset taidekuvat.  -Pidin kovasti tästä eleettömän syvämietteisestä kirjasta, joka paljastaa tekijänsä mietiskelevän ja syvästi kokevan hengenlaadun. Björkman puhuu kirjassa mm. hengellisen muistin menetyksestä ja nykyihmisestä, joka kelluu tyytyväisenä tiedon valtameressä ja ajelehtii sattumanvaraisten tuulten mukana arvokompassinaan populaarikulttuurin sisällöt ja nopeasti sieltä täältä poimitut tiedon palaset.

”Entä oma valoni? Onko sitä? – En osaa vastata? Tunnistan valon tiloja, jotka vaikuttavat elämässäni. Lapsuuteni kuulaan valon lakeuksilla. Joen pinnan heijastukset. Tunnistan näyttämön valot. Niiden lämmön ja vaatimukset. Tunnistan näyttämöltä myös toisenlaista valoa. Harvinaista, satunnaista. Usein tavoittamatonta. Tietoisuutta siitä, että olemme kaikki yhtä, näyttelijät ja yleisö ja että on olemassa luova henki, joka on voimakkaampi kuin tahtoni.”

*

Monika Fagerholm, Martin Johnson;  Meri                             suom. Asko Sahlberg               Teos 2012

Alaotsikolla ”Neljä lyyristä esseetä” käsitellään historian, tieteen, haastattelujen ja reportaasien keinoin tekijöidensä henkilökohtaista suhdetta mereen. Todella sytyttävä, ainutlaatuinenkin teos, jossa maistuvat yhtä aikaa elämän maku ja meri-elementin suolaiset pärskeet. – Hitaasti luettavaa, jos malttaa, minä ahmin!

*

Pirkko Lindberg;  Saalis    suom. Marja Kyrö             Otava 1989  

Ilmestymisvuonna Lindbergin Saalis oli J.H.Erkon kilpailun paras esikoiskirja. Aiemmin lukemani Maailmanmatka (1995) ja Hotelli Kaipaus (2010) ovat omalla tavallaan sykähdyttäviä. Lindbergin vahvuus on intensiivinen juonen kuljetus, rikkaat yksityiskohdat ja mestarillinen päähenkilöiden tunteiden ja persoonan tulkinta. Kirjat ovat runsaita, tämäkin 489 sivua. Vaikka periaatteessa inhoan tiiliskivikirjoja, olen kuitenkin Lindbergin kirjallisen lahjakkuuden lumoissa siinä määrin, että olen ajatellut lukea koko tuotannon. Olen tehnyt toistuvan huomion: Lindbergin on jotenkin vaikea päästä alkuun, mutta kun kertomus pääsee vauhtiin, se pitää imussaan. Saalis on rakkauskertomus, josta lukija voi löytää itseään ja peilata käsitystään rakkaussuhteesta, uskollisuudesta, naisen ja miehen erilaisesta kyvystä rakastaa, unohtaa, antaa anteeksi ja toteuttaa itseään.

**

Usein ihmettelen;                      työryhmä: Pälvi Ahoinpelto, Margit Nyman, Leena Tuomola, Björn Öhman; kuvat Sirpa Päivinen                                        Kirjapaja 2012

”Elämän antaminen toiselle on sitä, että on täynnä pyhää ihmettelyä ja kunnioitusta toisen ihmisen salaisuuden edessä; että näkee kauneuden kaiken sen sisällä ja takana, mikä toisessa on särkynyt.”                                        Jean Vanier: Murrettu ruumis

Sain kirjan muistoksi ystävältä, joka on yksi kirjan tekijöistä. Olen lukenut hitaasti ja kuulostellen tekstien ja koskettavien kuvien viestiä. Kirja on Kirkkohallituksen hyväksymä syvästi kehitysvammaisia varten syntynyt rippikoulukirja. Heinin, yhden rippikoululaisen olemuskieli puhuu väkevästi korkeatasoisten kuvien välityksellä. Uskon perusteemoja koskettelevat tekstit ovat pappien käsialaa, muu teksti Heinin Pälvi-äidin herkkävaistoista kerrontaa. Kirja on syntynyt tekijöidensä rakkaudesta aiheeseen ja siinä puhuu syvä ymmärrys erityisrippikoulun tarpeellisuudesta ja kokemus toteuttamisesta. ’Ihmettely’ ja ’olemuskieli’ määrittyvät tässä yhteydessä teologisiksi termeiksi, joilla kuvataan kuvaamatonta, sitä mihin sanat eivät riitä. Tässä rippikoulussa ei pyritä opettamaan kristinoppia käsitteellisesti eikä tiedollisesti – kysymys on elämyksellisestä vuorovaikutuksesta. Viestinä on: Jumalan rakkaus on erottelematon ja seurakunnan syli avoin. – Ihana kirja, joka antaa luottamusta kirkon työhön tässä ajassa.

*

Aino Kallas; Sudenmorsian   Otava 1928

Kallas on tietysti historiaa, suomenkielisen kirjallisuutemme alkuhämäristä. Luin Sudenmorsiamen kirjapiiriä vetävän ystävän yllyttämänä jo alkukesästä. Kirja on käteen sopiva kooltaan, isoa pränttiäkin tämä 1979 Delfiini-sarjassa julkaistu painos, johon osuin kirjastossa. Tarinan aihe on hiidenmaalaista kansantarustoa. Aluksi oudoksuin vanhaa kieltä, jota Kallas käyttää. Kirjan luettua tuntui kuitenkin, ettei tarina olisi ollut puoleksikaan niin vaikuttava modernimmalla kielellä kerrottuna.  – Jäin miettimään inhmillisyyden ja sudenluonnon käymää kamppailua ihmisessä omana aikanamme. Joskus viehtymys pahaan ryöstäytyy yli rajan ja saa muodostamaan raatelevia laumoja tai houkuttaa yksinäisille öisille saalistusretkille. Ihminen voi olla ihmiselle susi, vanha sanonta pitää edelleen paikkansa.

*

Eija Mertanen; Toisenlaiset  Neirol-kustannus, 2007

Kirjastomme on luokitellut tämän kertomuskokoelman novelleihin, mutta sisältö mielestäni koostuu lähinnä tapausselostuksista. Tarinat ovat aasta ööhön eteneviä kertomuksia syrjäytyneiden ihmisten elämästä. Materiaali sinänsä on sosiaali- tai mielenterveystyössä toimivan arkipäivää. Olisi tarvittu vivahteikkaampaa sanankäyttöä, että juttuja voisi nimittää novelleiksi. Kirja toimii ehkä parhaiten oppilaitoskäytössä.

*

Jari Ehrnrooth; Mahdollisuuksien piiri                                      Lurra Editions 2011

”Mahdollisuuksien piiri on romaani rakkaudesta ja seksuaalisuudesta, kuolemasta ja siitä, miten ihmiset vaikuttavat toistensa sisimpiin tuntoihin.” Takakannen esittelyteksti heittää myös hyvän kysymyksen: ”Voivatko eroottinen halu ja hengellinen kaipaus liukua yhteen?” Kulttuurihistorian ja sosiologian dosenttinakin toimivan Ehrnroothin kirjallinen tuotanto on laaja ja kirjailija on saanut useita kirjallisuuspalkintoja. Kirjaan tarttuva saattaa siis odottaa kiehtovaa lukuelämystä. En pettynytkään. Ehrnrooth kieputtaa tarinaa, jossa ei varsinaisesti tapahdu paljon, mutta pohditaan, puhutaan, kirjoitetaan, riisuudutaan (sekä fyysisesti että henkisesti). Välillä on vaikea tietää kuka on päähenkilö, tarinan henkilöt tuntuvat liukuvan toisiinsa ja puhuvan toisissaan herättämien mielteiden kautta. Olen huomannut, tavallaan surrutkin sitä, ettei kirjallisuutemme ihmissuhdekuvauksissa löydy syvällistä ja hienovireistä erotiikkaa, seksiä kyllä vaikka kuinka. Ehrnrooth on kirjailija, joka osaa kuvata erotiikkaa monitasoisesti ja sävykkäästi, tunnistaa kaipauksen ja romanttisenkin tunnekirjon. Äitinsä kuoleman ja surun kautta päähenkilö löytää elämäänsä hengellisen ulottuvuuden – eikä se tunnu falskilta. – Hieno kirja, haastava myös lukijalle.

*

Marko Kivistö; Hiljainen huone                                                    Kirjapaja 2011

Tämä ”Musiikkitalon arkkitehdin muistikirjasta” alaotsikoitu kirjanen viehätti minua kovin. Kirjoittaja ei tavoittele nimeä itselleen, teksti on huomiota hakematonta pohdiskelua. Kivistö puhuu pienellä äänellä arvoista, jotka kumpuavat kauneuden ja musiikin tajusta ja omakohtaisesta uskosta. Kun olen nyt kaksi kautta käynyt säännöllisesti sinfoniakonserteissa Musiikkitalossa, olen kiinnostuneena lukenut niistä ajatuksista, joita arkkitehtiryhmään kuuluneella Kivistöllä on ollut talon ideaa suunnitellessa ja toteutettaessa. On hienoa, että arkkitehti on oivaltanut musiikin olevan talossa pääosassa eikä konstailut katseen vangitsevilla yksityiskohdilla.

*

Esko-Pekka Tiitinen; Anjan lähes erinomainen elämä                                     Tammi 2011

Tiitinen on pohjois-karjalainen sanataituri, repertoaarissaan palkittuja lasten ja nuorten kirjoja, romaaneja, tv- ja elokuvakässäreitä ym. tekstiä kunnioitettava pino. Tämä kirja on humoristiseen murrepakinatyyliin kirjoitettu kertomus päähenkilö Anjan värikkäästä elämästä. – Viihtyisää ja paikoin hykerryttävän hauskaa luettavaa vaikkapa kesähelteillä mökillä riippumatossa tai pihakeinussa.

*

Leena Krohn; Datura                                             WSOY 2001

Krohn on suurten ikäluokkien kirjailija, joka tunnetaan laajasta tuotannostaan ja omintakeisista todellisuuden ja fantasian rajoja häivyttävistä aiheistaan. Hän on saanut lukuisia palkintoja kirjallisista töistään, mm. Finlandia-palkinnon 1992. Hänet muistetaan myös siitä, että hän palautti presidentti Ahtisaaren myöntämän Pro Finlandia –mitalinsa vastalauseena Indonesian sademetsiä tuhoavan poliitikon palkitsemisesta suomalaisella kunniamerkillä. Olen lukenut Krohnia valikoivasti, hyllyssänikin on mm. Tainaron. Viimeisin tätä ennen lukemani on Unelmakuolema. Daturassa kuvataan paranormaaleja ilmiöitä ja kuvitteellisen datura-kasvin siementen käyttämisestä aiheutuvia hallusinaatioita ja mielen hajoamista. Taitavan kirjoittajan tuntee siitäkin, että hän saa harhat tuntumaan todelta ja kuljettaa lukijaa suvereenisti fantasiamaailmassa. Krohnin kirjat ovat myös taittoasultaan persoonallisia.

*

Anja Snellman; Ivana B.                                      Siltala 2012

Mahtavaa, Anja Snellman! Teit taas sen: sait lukijan koukkuun, ahmimaan kirjan, hyrähtelemään nautinnosta, jonka oma äänesi, jäljittelemättömän upea kieli ja tyyli lukijassa saa aikaan. Ja nauramaan häpeämättömästi ääneen (sivulla 150) sekä maistamaan sukupolvitietoisen itseivan, katkeruuden ja kyynisyyden humalluttavan ja vapauttavan aromin. Bravo!

*

Per Petterson; Kirottu ajan katoava virta    suom. Katriina Huttunen       Otava 2011

Norjalainen kirjailija Petterson voitti Pohjoismaiden Neuvoston kirjallisuuspalkinnon v. 2009. Aiempia teoksiaan en ole lukenut, joten tämä äitinsä kanssa sovintoon pyrkivän aikuisen miehen tarina on minulle ensimmäinen kurkistus uuteen norjalaiseen kirjallisuuteen. Kysyä sopii, miksi Norjasta niin vähän on suomennettu. Palkittu kirjailija sentään ylittää kynnyksen. Itse tarina on kiinnostava, mutta jo alkuvaiheessa aloin miettiä, mikä tässä on, mitä vierastan. Puolessa välissä tajusin, että se on tyyli. Petterson kirjoittaa verbivoittoista kieltä (tai ainakin se on suomennettu niin), kokonaisia toteavia lauseita, jotka vievät tarinaa tasaista ravia eteen päin. Mikäs siinä, tyylinsä kullakin, mutta lukija ei hevin pääse tarinan miehen tunnemaailmaan sisään.

*

Muriel Barbery; Siilin eleganssi                                                    suom. Anna-Maija Viitanen  Gummerus-pokkari 2011

Kesäni viihtyisin kirja oli tämä! Ja mikä siitä tekee sellaisen: mietitty ja toimiva rakenne, hersyvä kieli (kiitos myös hienon suomennoksen). Tarina kantaa loppuun asti, vaikka siinä ei ole dramaattisia juonenkäänteitä eikä tapahtumavyöryjä. Päähenkilönä on sympaattinen ja originelli nainen, joka toimii pariisilaisen kerrostalon ovenvartijana. Talossa on tietysti myös persoonallisia asukkaita, joista toiseksi päähenkilöksi kirjailija nostaa 11-vuotiaan älykkötytön. Ihmiset ja ihmisten väliset suhteet ovat kirjassa pääosassa ja ranskalaisuus tulee viehättävällä tavalla läpi kaikesta.

*

Maeve Binchy; Italian illat    suom. Tiina Ohinmaa                        WSOY-pokkari 2011 (1997 alkup.painos)

Italian illat on Binchyn tuttuun tyyliin viihtyisä kirja. Tarina polveilee Dublinissa, Sisiliassa, Roomassa ja lopuksi Firenzessäkin. Huolimatta kymmenistä juonessa vilisevistä henkilöistä juoni pysyy koossa muutamaa pikku lapsusta lukuunottamatta. Tarina päätyy yllätyksettömään lopputulokseen, joka on suunnilleen puolivälistä asti odotettavissa. Tapahtumat on herttaisesti ja juohevasti kuvattu. – Mitä parhainta kesälomalukemista.  

** 

Jari Järvelä; Chateau Inkeroinen                     Tammi 2012

Seitsemän muuta niminovellin lisäksi on Järvelän uusimman kirjan kansien välissä. Kirjailija on julkaissut jo kahdeksan romaania ja neljä novellikokoelmaa. Hän on saanut kirjallisuuden valtionpalkinnon vuonna 2007, mikä lienee jonkinlainen kanonisointi kirjallisessa maailmassa. Nämä novellit ovat minun ensimmäinen kosketukseni Järvelän ajatus- ja sanataidemaailmaan. En niin välittömän innostunut ole hänen tuotannostaan näiden novellien perusteella kuin meriittien mukaan ehkä pitäisi. Järvelä kirjoittaa hyvin, siitä ei ole epäilystä, mutta jokin minua vaivaa näissä jutuissa ja se lienee novellien sisältö. Siellä täällä töksähtää jokin tyylitön, rahvaanomainen ilmaisu tai lause. Jotkut novelleista paljastavat kirjoittajan sovinistiseksi. Vinoa huumoria riittää. Omalaatuinen kirjailija kirjoittaa omalaatuisista aiheista omalaatuisella huumorilla. Taitaa olla enempi veliverkoston suosikkikirjailija kuin kaltaiseni satunnaisen feministisesti rajoittuneen esteetikon (hehheh).

*

Kari Hotakainen; Asialliset, aforismeja Hotakaisen tuotannosta toim. Esa Silander         WSOY 2011

”Näitä lauseita ei ole alun perin kirjoitettu mietelmiksi, vaan ne on poimittu Hotakaisen tuotannosta”, määrittelee toimittaja teoksen luonteen esipuheessa. Tekstistä on teoreettisen filosofian koukerointi kaukana, pikemminkin nämä lauseet ovat arkielämän tiivistymiä, jotka sellaisenaan eivät välttämättä edusta kirjailijan omaa ajattelua, vaan saattavat olla jonkun fiktiivisen henkilöhahmon näkökulmasta heitettyjä tokaisuja. Kevyellä silmällä luettuina asialliset lausahdukset ovat viihdyttäviä, vaikka lukija ei olisikaan kaikessa samoilla linjoilla.

Totuus ei koskaan paljasta mitään, valheet paljastavat kaiken.

Rajattomuudesta on tullut uskonto. Alastomuudesta vaate.

Kirjallisuudessa vilisee viisauden viitoissa lukevia latteuksia.

(Niinpä.)

*

Sinikka Nopola; Matkustan melko harvoin                             WSOY 2012

Nopolan nimestä on muodostunut eräänlainen tavaramerkki jollekin matalaoktaaniselle, pikkuisen vinolle arkihuumorille. Siitä näkökulmasta luettuna tämänvuotinen uutuus ei oikein täytä merkistöä. Jos neljästäkymmenestä jutusta korkeintaan viisi on hauskaa, kymmenen vetää toista suupieltä hiukan virneeseen ja loput ovat vain juttuja, ei tulos ole kaksinen. Jutut sisältävät joko omituisen aiheen tai omituisen näkökulman aiheeseen. Tuntuu, että Nopola on tällä kertaa kaapinut kokoon ideatynnyrinsä pohjia.

*

Pirkko Lindberg; Hotelli Kaipaus, suom. Saara Villa              Schildts2010

Kirja on ulkoasultaan möhkälemäinen (588 sivua), hankala pidellä, ainakin iltalukemiseksi – mutta aivan kiehtova kasvutarina löytölapsen elämästä hotellinpitäjän adoptiotyttärenä. Jos tietää kirjailijan kasvaneen Vaasassa Hotelli Astorissa, voi arvata, että omaelämänkerrallista ainestakin on mukana. Kerronnan tyyli on verkkaisesti etenevä, mutta intensiivinen. Tarinassa ei brassailla huimilla juonenkäänteillä tai traagisilla kohtaloilla (joita kyllä on). Silti lukija ujuttautuu kuin varkain erikoislaatuisessa ympäristössä kasvavan erityislaatuisen tytön maailmaan ja jä kulkemaan hänen kanssaan läpi kasvuvuosien. Sodan varjot tuntuvat sekä äidin että tytön elämässä.  – Olen lukenut kirjailijan aiemmin ilmestyneistä teoksista Maailmanmatkan (1994), josta pidin niin paljon, että ostin kirjan. Erityisesti minua viehättää kirjailijan hienovarainen, kuin kauempaa katsova tyyli kertoa, sama viehätys syntyi tätä tarinaa lukiessa. Suomenruotsalainen kirjailija on voittanut esikoisteoksellaan J.H.Erkko –palkinnon ja ollut Finlandia-palkintoehdokkaana 1997 teoksellaan Candida.

***

Ulla-Maija Paavilainen

Kylmä kamari, Otava 2010;  Kummitäti; Otava 2011;  Sinulle luotu; Otava 2007;  Äkkilähtö; Otava 2009

Kylmä kamari hätkähdyttää. Niin samoja tunteita ja tuntemuksia kuin olisi omasta lapsuudesta kirjoitettu, vaikkakin eri tavalla. Helpotus: minun ei tarvitse näitä kirjoittaa, se on jo tehty. Sitten uusi helpotus, toisenlainen: onneksi minun elämäni on kuitenkin vain minun. Kirjailijan tyyli on juohevaa ja vahvaa, sanankäyttö on hallussa. Länsimurteen käyttö elävöittää tekstin ja henkilöt tuntuvat eläviltä, heidät ihan voi nähdä mielessään. Tarina tuntuu vaativan jatkoa ja sitä tuleekin. 

Paavilaisen uusin romaani, Kummitäti, on edellisen jatkokertomus. Kieli on jälleen erinomaisen kirpeää ja vivahteikasta, romaani punottu taidokkaasti ja sisältää vahvan viestin. Tämäkin kirja tuli luettua yhteen soittoon, osaksi siksi, että oli uutuushyllyssä (viikon laina-aika), mutta siksikin, että tempasi mukaansa heti ja piti otteessaan loppuun asti. Naisen elämän monet roolit ja taustojen vaikutus käsillä olevaan elämänvaiheeseen tulevat kirkkaasti valotetuksi. Tämä pitäisi jokaisen uraäidin lukea. Pidin erityisesti Paavilaisen tuoreesta ja sähäkästä ilmaisusta.

Sinulle luotu on ironinen kertomus vahvasta naisesta, joka varhain on sisäistänyt miesten maailman lait ja oppii pelaamaan miesten ehdoilla. Lähtökohdat auttavat ymmärtämään miksi naisesta tuli kiipijä ja menestyjä. Niin kova hän ei kuitenkaan ole, ettei häntä haavoittaisi omien alaisten pettämäksi joutuminen. Vaikka kaikki katastrofin ainekset ovat kasassa, kriisi ratkaistaan ja nainen selviytyy jatkamaan elämäänsä kohtaamalla oman alkuhistoriansa. – Vauhdikasta ja hauskaa luettavaa satiirisuudessaan.       

Äkkilähtöä lukiessa tuli ensiksi tunne, että tässä nyt tulee edellistä (Sinulle luotu) hiukan laimeampi painos ’täydellisistä naisista’. Romaanin puolivälistä nousi väsynyt ajatus: eikä, taas yksi irtisanottu, työstään sekä avioliitostaan, joka ei sitten yhtään aavistanut, miten mulle voi käydä näin. Loppupuolella kirjaa päähenkilö löytää itsestään jotain uutta, joka ei tunnu kliseeltä ja romaani avaa uudet näkymät maailmassa, joka ei ole täydellinen.

Paavilainen on reipastyylinen kirjoittaja, jolla on taipumus paisutella tilanteita. Sanankäytöstä paistaa toimittajan tausta, naisten maailman kuvaus on värikästä. – Mukavan vauhdikasta luettavaa. 

*

Tommi Melender; Lohtu; WSOY 2011

”Vihainen, herkkä ja kaunis romaani sanan ja kuvan voimasta, kaukorakkaudesta ja ystävyyden uudelleen löytämisestä”, luonnehtii kirjan takakansi sisältöä. Kaiken muun voin allekirjoittaa paitsi sen kauniin. Romaanin rakenne on erikoinen, kokijana on mies, joka pohtii itsemurhaa ja antaa itselleen vuoden aikaa löytää jokin syy elää. Romaani alkaa muistokirjoituksella menestyneestä – tai ainakin palkitusta – elokuvaohjaajasta, jonka kokijapäähenkilö tuntee. Suorasanaisen ja ajantasaisen tekstin ohessa kulkee kirjoittajalle aiemmin tulleita pitkiä sähköpostitekstejä elokuvaohjaajalta sekä katkelmia kirjoittajan omista käsikirjoituksista. Rakenne on kiinnostava, mutta tällaisena jättää osittain harhailevan ja hajanaisen vaikutelman. Romaani ei pääty, kaikki jää levälleen. Lukijana jäin epämääräisen tyytymättömäksi ja mietin, mitä kirjailija halusi sanoa ja kenelle.

*

Sofokles; Antigone, suom. Kirsti Simonsuuri;                        LIKE 2011

Olipa kiintoisaa lukea yli 2400 vuotta sitten kirjoitettua antiikin ajan tragediaa, jonka viesti on niin ajankohtainen läpi aikojen. Yksilön etiikan ja yhteisön määrittelemien oikeuksien ristiriita näyttää olevan ikuinen. Simonsuuren suomennus on soljuvaa kieltä.

*

Matti Yrjänä Joensuun kuolinuutinen viime joulukuussa herätti minut huomaamaan, etten ole lukenut hänen kirjojaan. Olen mieltänyt hänet dekkarigenreen ja aiemmat kokeilut sen tyyppisen kirjallisuuden parissa ovat saaneet jättämään ne muille. Joensuun kirjat nyt luettuani olen hyvin vaikuttunut ja myös vakuuttunut, että ne eivät ole vain rikostarinoita, ne ovat enemmän. Kirjoittaja on paitsi tyylitaituri myös eetikko ja psykologi, jonka kautta pahuuden olemus ja rikoksentekijän motiivit tulevat valaistuksi mitä monipuolisimmin. Joensuun kirjojen poliisin rikostutkija Harjunpää ei ole james bond-tyyppinen sankari eikä mikään rappiolle joutunut omalaatuinen nokkelikko, pikemminkin haavoittuva ja hyvin inhimillinen mies. Romaanit näyttävät sisältä päin suomalaista poliisityötä, paljastavat myös poliisivoimien hierarkian ja heikot kohdat. Joensuu ehti kirjoittaa 12 romaania ja sai mm. kirjallisuuden valtionpalkinnon v. 1982, kertoo Wikipedia. – Kannattaa tutustua, jos ei ole jo lukenut.

***       

Arja-Liisa Landén; Kuutamosonaatti; Neitoperho 2010

Harvoin sanon näin suoraan, mutta nyt on sanottava: kirja on huono. Kirjoittaja tarpoo kreikkalaisten ja ties minkä kulttuurien jumalattarien tarustoissa ja hakee niistä tukea horjuvalle tekstilleen. Lukija ei saa tolkkua, mihin jumalatartarustoilla, henkilökohtaisilla aavistuksilla, nyyhkeellä ja pohdinnoilla oikein pyritään. Kirjalla on houkutteleva nimi, mutta ikävystyin loputtomiin jaarituksiin jo ennen puoliväliä ja jätin sikseen.

*

Emily Grayson; Huvimaja; suom. Arja Kantele, WSOY 1999

Haeskelin kevätmielessä kirjastosta jotain kevyehköä luettavaa. Harmiton rakkaustarina, joka myyntitekstin mukaan liikuttaa jokaista lukijaansa. Jaa’a, ei kovin liikauttanut minua. Paikoin yltiöromanttinen kerronta ja ennalta arvattava juoni ei vain oikein nappaa. Sen verran sujuvaa tekstiä kuitenkin, että luin loppuun.  

*

Yasmina Khadra (Mohamed Moulessehoul); Osattomien olympos; suom. Lotta Toivanen, WSOY 2010

’Kabulin pääskysten’ kirjoittajan lämminhenkinen tarina kaatopaikalle muodostuneesta ihmisyhteisöstä, jonka omalakista yhteisöllistä elämänjärjestystä järkyttää mystinen hahmo Ben Adam. Hän puhuu syrjäytyneille uuden elämän mahdollisuudesta ja herättää nuoressa miehessä toivon paremmasta elämästä. Kokeilu päättyy kuitenkin pettymykseen ja hän palaa paikalleen, mutta sielläkin jo on jotain muuttunut. Kiinnostava tarina, mutta hiukan rasittavaa luettavaa mm. kielensä takia. Suomentaja lienee tavoitellut alkuperäisen tekstin vivahteita uskollisesti.

*

Raili Mikkanen; Laulu Punaisesta huoneesta; Minerva 2012

Useimmat Mikkasen romaanit on luokiteltu historiallisiksi, sellainen on tämäkin. Kyseessä on rakkaustarina suomalaisen naisen ja kiinalaisen tulkin välillä. Mikkanen on julkaissut ahkerasti ja saanut 2011 Tietopöllö-palkinnon historian elävöittämisestä teoksillaan. En ole historiafriikki, siitäkö johtuu, että minusta tarina jäi latteaksi. Aiheesta olisi saanut enemmänkin irti. Sujuvaa kerronta, mutta ei sykähdyttänyt minua.

*

Meritta Koivisto; Poissa; avain 2011

Kirja kuvaa eri tavoin hylättyjen lasten aikuisuutta, jossa häilyvät kipeät lastenkotimuistot. Enemmän tai vähemmän suunnitellusti tapahtuu rikos, johon sotkeutuu seitsemän nuorta. Yksi heistä menettää henkensä tapahtumissa. Kirjailija ei keskity rikosprosessin selvitykseen vaan siihen, miten nuorten elämä etenee. Psykologisesti terävä suhteiden kuvaus, jossa näytetään myös mihin nuoret aikuiselämässään päätyvät. Näin monen henkilön kuljettaminen tarinassa on aika vaativaa, eikä pakka ihan briljantisti kasassa kaiken aikaa pysykään. Henkilöt eivät ole toistensa kopioita yhdistävästä taustasta huolimatta.  – Pidin kirjasta, siinä on hyvin perusteltuja psykologisia kiinnekohtia ja näkökulmia.

*

Helmi Kekkonen; Valinta; avain 2011

Helmi Kekkonen on uuden polven kirjailija (s.1982), joka on valmistunut fil. maisteriksi ja julkaisi esikoisteoksensa Kotiin vuonna 2009. Kirjailijan tyyli on tyynesti soljuva ja toisen romaanin aihe yhden perheen sisäisissä suhteissa, joita leimaa vaiettu salaisuus. Kertojina ovat äiti ja tyttäret, eniten Aava, nuorin tytär. Romaani alkaa isän kuoleman kuvauksella, joka on ehkä kirjan kaunein kohta. Miellyttävän rauhallista luettavaa, onnistuu silti säilyttämään jännitteen lähes loppuun asti.

***

Tomi Kontio; Ilman nimeä olisit valoa; Teos 2011

Tomi Kontion runot ovat ymmärryksenkin kautta vastaanotettavissa, siinä mielessä siis helppoja. Tämä uusin kokoelma sisältää jonkin verran sanoilla leikittelyä, mikä toistuessaan alkaa tuntua lukijasta tyhjältä maneerilta. Kontion tyyliin nähtyä elämänvirtaa on silti kyllin niin, että kiinnostus säilyy. Runot ovat puhetta toiselle, elämänkumppanille kenties. Runot taipuvat aforistiseen suuntaan ja välähtelevät raikkaasti.

”Mitä jaksat kantaa, et kanna / mitä et jaksa, kannat / niin kuin kannat minua / niin kuin taivas lintua. * Unohdat kantasi. / Kannat unohduksesi / pitkällä tielläsi / elämän lyhyisellä. * Jotta voisit unohtaa, on muistettava / jotta voisit muistaa, / on unohdettava omat silmät / peruutuspeilissä.” 

*

Anne Hänninen; Hiekkaleijat; WSOY 2012

Olen joskus miettinyt miksi Anne Hännisen runot koskettavat minua. Tajusin sen taas: niissä on harvinainen yksinäisyytensä hyväksyneen ihmisen ääni. Hiekkaleijat on Hännisen 13. kokoelma, johon runoilija on ottanut johtoaiheeksi Edda-runojen katkelman aikakausien alusta. Aika-teema elää läpi kokoelman, valottaa mennyttä, olevaa ja tulevaa.  

”Laudoitetut ikkunat harmaassa talossa. / Joku soutaa ohi hitaasti vielä myöhällä / värittömällä virralla. // Kenelläkään ei ole annettavaa lisää tähän mikä jo on. // On vetäydyttävä kuin vesi, / annettava valon ja pimeän olla, / hämärän painon. // Puut loistavat aikaa vastaan, / tuhkanharmaata taivasta vasten tuli / kuin tähtien nuotiot. / Muutamat purevat yöt, / veitsenviiltävät päivät.”

*

Claes Andersson; On kylmä, täällä palaa; suom.Jyrki Kiiskinen; WSOY 2003, 2005

Claes Anderssonin kaksi runokokoelmaa on pantu yksiin kansiin. Andersson on aina kirjoittanut tiivistä ja painavaa eeppistä ja filosofista runoa, tässäkin teksti puhuu enemmän kuin sanat, ja runot aukenevat avaraan mielen maisemaan. Runoilijalle on tyypillistä ottaa ruumis mukaan tuntoineen, näin runot eivät jää leijumaan eteerisiin yläilmoihin. Vastakohtien ja toiston käyttö on myös tyypillistä Anderssonia. Jyrki Kiiskisen suomennos on erinomainen. Hyvää runoa, pidin tästä!

”Tulin metsäaukiolle. / Aukio oli varjoisa ja täynnä puita. / Ympäriltä metsä oli hakattu. / Mitä sanoille on tapahtunut, kun ne eivät enää / tarkoita mitä sanovat?” 

*

Riina Katajavuori; Omakuvat; Tammi 2011

Ollakseen määritelty runoteokseksi Katajavuoren Omakuvat on oudosti erityyppisten tekstien kokoelma, jonka runkona on päivämäärin, kellonajoin ja tarkoin paikannuksin otsikoidut sanoitetut omakuvat. Mukaan on siroteltu omakuvapiirroksia kolmelta kuvataiteilijalta. Katajavuoren kokoelman lopussa jälkisanat kertovat tarkemmin sinänsä mielenkiintoisesta omakuvaprosessista. Runoteos? – ei ainakaan tavanomainen. Antaa kosolti impulsseja, jos jaksaa lukea kaiken, silti olen taipuvainen ajattelemaan, että muistiinpanot ovat päiväkirjakamaa, jonka varsinainen merkitys jää lähinnä tekijälle itselleen.

*

Markku Into; On; Sammakko 2011

Kaksisäkeisenä päättymättömänä tajunnanvirtana kirjoitettu runo. Tekijä on päivännyt sen 20.10.2010, mikä luo maagisen säväyksen ja antaa ymmärtää kuin koko runo olisi samana päivänä tehty. Niin tai näin, aluksi ihmettelin outoja sanayhdistelmiä ja ajatuksenjuoksun näennäistä päättömyyttä. Vähitellen aloin ihmetellä  miten hyvin runo toimii: on jaksoja, joista tavoittaa oudon jatkumon, sitten taas kaikki räjähtää sirpaleiksi. Jos runoa on se, mitä ei toisin voi sanoa, tämä sitten on. Mutta outoa on.  

*

Eeva Heilala; Ikkunasta avautuu maisema; Tammi 2012

Heilalan runot puhuttelevat ehkä eniten maaseudun elämää tuntevaa, ikääntyvää naisihmistä, jolla on samastumispintaa arjen pieniin tuokiokuviin. Takakansi suosittelee: ”parasta nautittavaksi sinisenä hetkenä, kun huone on hiljainen ja kello tikittää seinällä”. – Kyllä nämä ovat kelpo luettavaa ilman kellon tikitystäkin.

*

Tomas Tranströmer; Kootut teokset 1954-2004; suom. Caj Westerberg; Tammi 2011

Joulusta asti olen hitaasti nautiskellut tätä Nobel-palkitun runoilijan kiehtovaa, yllättävää, huimaa ja väkevää teosta. Caj Westerberg on taas tehnyt ylittämättömän loistavan suomennoksen (miksi wikipedia ei kerro hänestä?). Tranströmer on uniikki persoonallisuus, jonka henkinen kapasiteetti tuntuu olevan rajaton. Hän runoilee edelleen, vaikka on sairastunut aivohalvaukseen ja sen myötä afasiaan. Loppuosassa teosta on kirjailijan lyhyitä episodinomaisia tekstejä omasta lapsuudestaan ja kouluajoistaan, suomentajan saatesanat ja selityksiä runojen taustaksi. – Opus kuuluu sarjaan ylivertaiset; tämä pitäisi olla jokaisen runoutta lukevan ja harrastavan omassa hyllyssä.

”Madrigaali

Sain perintönä tumman metsän, jossa harvoin käyn. Mutta tulee päivä, jolloin kuolleet ja elävät vaihtavat paikkaa. Silloin metsä lähtee liikkeelle. Me emme ole vailla toivoa. Pahimmat rikokset jäävät selvittämättä lukuisten poliisien ponnisteluista huolimatta. Niin on myös elämässämme jossain suuri selvittämätön rakkaus. Sain perintönä tumman metsän, mutta tänään kuljen toisessa metsässä, valoisassa. Kaikki elävä, mikä laulaa matelee räpiköi ryömii! On kevät, ja ilma on hyvin väkevä. Minulla on loppututkinto unohduksen yliopistosta ja olen yhtä tyhjäkätinen kuin pyykkinarun paita.” 

***

Miika Nousiainen; Metsäjätti; Otava 2011

Miika Nousiaisen tyyli on ehdottoman nautittavaa, selkeän miehistä, reilulla tavalla tunteellistakin. Pidän hänen hiljaisesta, revittelemättömästä huumoristaan. Romaanin rakenne on selkeä: lapsuuskaverusten silmin nähtyä elämisen virtaa takautumineen, tapahtumaympäristönä tehdaspaikkakunnan kuviot. Nousiainen osoittautuu eettisesti korkeatasoiseksi kirjailijaksi, jolla on näkemystä markkinatalouden kuvioista ihmisten tasoa unohtamatta. – Ilahduin tästä kirjasta. Suosittelen!

*Lorna Byrne; Enkeleitä hiuksissani; suom. Joel Kontro; Otava 2010

Irlantilainen Lorna Byrne ei ole tavanomaisessa mielessä kirjailija, hän on autobiografisen tarinan kertoja. Hänen tarinansa on hyvin erikoinen ja tapa kertoa naiivi, mikä tekee kerrotusta tavallaan myös uskottavamman. Ollaanpa enkelitarinoista mitä mieltä tahansa, tämän kyllä lukee sujuvasti, jos ei juutu keskustelemaan itsensä kanssa uskoako enkeleihin vai ei. Luin tämän erään ihmisen kokemuksena erikoisesta elämästään. Muutama oma kokemus elämän varrelta auttaa suhteuttamaan asioita. – Jos haluat laajentaa elämänkatsomustasi suvaitsevampaan suuntaan, lue tämä kirja.

*Katja Kallio; Karilla; Otava 2008      

Katariinan ja Ollin tarina ottaa kyllä lukijan mukaansa. Katariinalla on kaunis ääni ja voimakas tahto, Olli on komea ja luontuisa. He osuvat yhteen sattumalta, oikeastaan kaikki alkaa väärinkäsityksestä, jossa paljastuu Katariinan persoonalle tyypillistä vahvatahtoisuutta. Tarina paljastaa pala palalta Katariinan menneisyyttä ja siihen liittyneiden henkilöiden suhteita. Nimillä on kirjan tarinassa erityistä merkitystä. Jotenkin viluinen olo tarinan naisista tulee, Katariinan tytärkin on kuin näkymätön lapsi, sivuhenkilö. Olli on tarinan lämpimin ja ’normaalein’ ihminen, joka kykenee sitomaan tunnetasolla lankoja yhteen. Jonkinlainen ratkaisu kirjan lopussa annetaan ja lukijalle jää toivo, että pariskunnan tarina jatkuu valoisammissa merkeissä.

*Joel Haahtela; Traumbach; Otava 2012

Pieni kirja; unenomaista, sametinpehmeää, keinuvan sävykästä kerrontaa. Tapahtumia ei ole paljon ja kaikkiin niihin liittyy tavalla tai toisella kiehtova nainen. Kertomuksen päähenkilö Jochen vaeltelee etsimässä Traumbach –nimistä miestä. Tarinan kuviot liukenevat toisiinsa, hämärtyvät, lopulta kertoja itse on se mies, jota hän etsii. Kirjan maailmassa talot tyhjenevät, asukkaat muuttavat pois ja tilalle tulee aavekansaa. Eilen kohdatut unohtavat sinut, vaikka sinä muistat. Joudut kysymään itseltäsi, kuka olit ja kuka olet. – Kriitikoilta kirja on saanut monenlaisia arvioita, väheksyviäkin; minä rakastan Haahtelan tyyliä ja viihdyin kirjan parissa.

*Damon Galgut; Vieraassa huoneessa; suom.Heikki Salojärvi; Basam Books2010

Kirja kertoo kolme tarinaa, joiden päähenkilö on yksinäinen sielu, syntyisin etelä-afrikkalainen mies, ikuinen levoton vaeltaja, joka ei tunnu olevan kotonaan missään. Tarinoiden focus ei ole paikoissa, joissa mies kulkee eikä siinäkään, mitä tapahtuu. Kertoja valottaa miehen sisäisen epävarmuuden ja levottomuuden,  haluttomuuden tai kyvyttömyyden päästää ketään lähelle ja toisaalta yksinjäämisen kauhun. Kertojan tyyli on intensiivinen, paikoin hätkähdyttävän kaunis, mutta tyylikeinona käytetty ensimmäisen ja kolmannen persoonan vaihtelu on jatkuvana tarpeetonta ja häiritsevää. Tarinat on otsikoitu ”Kanssakulkija”, ”Rakastaja” ja ”Suojelija” – ja ne kertovat oleellisen sisällöstä. – Mielenkiintoisesti ja nautittavasti erilainen kirja, erään elämänsä sivustakatsojan tarina.

*Eeva Tikka; Hidas intohimo; Gummerus 2007

Pohjois-Karjalassa asuva kirjailija on monin tunnustuksin palkittu ja hänen teoksiaan on käännetty viidelle kielelle. Olen pitänyt Eeva Tikan tyylistä, hän kirjoittaa itsestään melua pitämätöntä, arkista ja samalla hienovireistä proosaa. Hidas intohimo sisältää neljätoista novellia, joiden henkilöt ovat mietiskeleviä, hitaanoloisia elämän sivuraidetta kulkevia yksinäisiä sieluja. Novellikokoelma tuntuu hiukan väsähtäneeltä, ehkä vaikutelma tulee tunnelmaltaan liian samanoloisista tarinoista.     

*Olli Jalonen; Yhdeksän pyramidia; Otava 2000

Jollain tavalla tuskastuttava romaani. En jaksanut innostua pyramidien rakentamisesta sinne sun tänne pitkin Eurooppaa. Kumma juttu, edellisestä lukemastani Olli Jalosen romaanista pidin, siinä oltiin merellä.

*Johan Bargum; Syyspurjehdus; suom. Marja Kyrö; Tammi 2012

Johan Bargumia kriitikot ylistävät kautta linjan tyylitaituriksi ja hienoksi novellistiksi. Syyspurjehdus on pienoisromaani, joka on kirjoitettu painavasta aiheesta, mutta on kevyt lukea. Tarina on hienosti kehystetty ja rytmitetty, paljastaa myös kirjoittajan kokeneisuuden ja tietämyksen purjehduksesta. Kirja on varsinainen helmi, suosittelun arvoinen.