Ulla-Maija Paavilainen

Kylmä kamari, Otava 2010;  Kummitäti; Otava 2011;  Sinulle luotu; Otava 2007;  Äkkilähtö; Otava 2009

Kylmä kamari hätkähdyttää. Niin samoja tunteita ja tuntemuksia kuin olisi omasta lapsuudesta kirjoitettu, vaikkakin eri tavalla. Helpotus: minun ei tarvitse näitä kirjoittaa, se on jo tehty. Sitten uusi helpotus, toisenlainen: onneksi minun elämäni on kuitenkin vain minun. Kirjailijan tyyli on juohevaa ja vahvaa, sanankäyttö on hallussa. Länsimurteen käyttö elävöittää tekstin ja henkilöt tuntuvat eläviltä, heidät ihan voi nähdä mielessään. Tarina tuntuu vaativan jatkoa ja sitä tuleekin. 

Paavilaisen uusin romaani, Kummitäti, on edellisen jatkokertomus. Kieli on jälleen erinomaisen kirpeää ja vivahteikasta, romaani punottu taidokkaasti ja sisältää vahvan viestin. Tämäkin kirja tuli luettua yhteen soittoon, osaksi siksi, että oli uutuushyllyssä (viikon laina-aika), mutta siksikin, että tempasi mukaansa heti ja piti otteessaan loppuun asti. Naisen elämän monet roolit ja taustojen vaikutus käsillä olevaan elämänvaiheeseen tulevat kirkkaasti valotetuksi. Tämä pitäisi jokaisen uraäidin lukea. Pidin erityisesti Paavilaisen tuoreesta ja sähäkästä ilmaisusta.

Sinulle luotu on ironinen kertomus vahvasta naisesta, joka varhain on sisäistänyt miesten maailman lait ja oppii pelaamaan miesten ehdoilla. Lähtökohdat auttavat ymmärtämään miksi naisesta tuli kiipijä ja menestyjä. Niin kova hän ei kuitenkaan ole, ettei häntä haavoittaisi omien alaisten pettämäksi joutuminen. Vaikka kaikki katastrofin ainekset ovat kasassa, kriisi ratkaistaan ja nainen selviytyy jatkamaan elämäänsä kohtaamalla oman alkuhistoriansa. – Vauhdikasta ja hauskaa luettavaa satiirisuudessaan.       

Äkkilähtöä lukiessa tuli ensiksi tunne, että tässä nyt tulee edellistä (Sinulle luotu) hiukan laimeampi painos ’täydellisistä naisista’. Romaanin puolivälistä nousi väsynyt ajatus: eikä, taas yksi irtisanottu, työstään sekä avioliitostaan, joka ei sitten yhtään aavistanut, miten mulle voi käydä näin. Loppupuolella kirjaa päähenkilö löytää itsestään jotain uutta, joka ei tunnu kliseeltä ja romaani avaa uudet näkymät maailmassa, joka ei ole täydellinen.

Paavilainen on reipastyylinen kirjoittaja, jolla on taipumus paisutella tilanteita. Sanankäytöstä paistaa toimittajan tausta, naisten maailman kuvaus on värikästä. – Mukavan vauhdikasta luettavaa. 

*

Tommi Melender; Lohtu; WSOY 2011

”Vihainen, herkkä ja kaunis romaani sanan ja kuvan voimasta, kaukorakkaudesta ja ystävyyden uudelleen löytämisestä”, luonnehtii kirjan takakansi sisältöä. Kaiken muun voin allekirjoittaa paitsi sen kauniin. Romaanin rakenne on erikoinen, kokijana on mies, joka pohtii itsemurhaa ja antaa itselleen vuoden aikaa löytää jokin syy elää. Romaani alkaa muistokirjoituksella menestyneestä – tai ainakin palkitusta – elokuvaohjaajasta, jonka kokijapäähenkilö tuntee. Suorasanaisen ja ajantasaisen tekstin ohessa kulkee kirjoittajalle aiemmin tulleita pitkiä sähköpostitekstejä elokuvaohjaajalta sekä katkelmia kirjoittajan omista käsikirjoituksista. Rakenne on kiinnostava, mutta tällaisena jättää osittain harhailevan ja hajanaisen vaikutelman. Romaani ei pääty, kaikki jää levälleen. Lukijana jäin epämääräisen tyytymättömäksi ja mietin, mitä kirjailija halusi sanoa ja kenelle.

*

Sofokles; Antigone, suom. Kirsti Simonsuuri;                        LIKE 2011

Olipa kiintoisaa lukea yli 2400 vuotta sitten kirjoitettua antiikin ajan tragediaa, jonka viesti on niin ajankohtainen läpi aikojen. Yksilön etiikan ja yhteisön määrittelemien oikeuksien ristiriita näyttää olevan ikuinen. Simonsuuren suomennus on soljuvaa kieltä.

*

Matti Yrjänä Joensuun kuolinuutinen viime joulukuussa herätti minut huomaamaan, etten ole lukenut hänen kirjojaan. Olen mieltänyt hänet dekkarigenreen ja aiemmat kokeilut sen tyyppisen kirjallisuuden parissa ovat saaneet jättämään ne muille. Joensuun kirjat nyt luettuani olen hyvin vaikuttunut ja myös vakuuttunut, että ne eivät ole vain rikostarinoita, ne ovat enemmän. Kirjoittaja on paitsi tyylitaituri myös eetikko ja psykologi, jonka kautta pahuuden olemus ja rikoksentekijän motiivit tulevat valaistuksi mitä monipuolisimmin. Joensuun kirjojen poliisin rikostutkija Harjunpää ei ole james bond-tyyppinen sankari eikä mikään rappiolle joutunut omalaatuinen nokkelikko, pikemminkin haavoittuva ja hyvin inhimillinen mies. Romaanit näyttävät sisältä päin suomalaista poliisityötä, paljastavat myös poliisivoimien hierarkian ja heikot kohdat. Joensuu ehti kirjoittaa 12 romaania ja sai mm. kirjallisuuden valtionpalkinnon v. 1982, kertoo Wikipedia. – Kannattaa tutustua, jos ei ole jo lukenut.

***       

  • Joensuu on minullekin pahuuden olemusta kuvaava kirjailija. Hänellä pahuus ei nouse yllättäen vaan kaikelle löytyy tausta. Näinhän se on oikeassakin elämässä. MIetin häntä lukiessani, mistä poliisit saavat elämänvoimansa, kun paljon tällaisia juttuja kokevat. Lapsuudessa meillä oli mukavia poliisiperhetuttuja ja nytkin tulkin työssä olen tavannut pääsääntöisesti mukavia ja ymmärtäväisiä… Melkoinen toimenkuva. JOtain liittymäkohtaa on varmaan sinunkin ex-työhösi….

    Kommentin jätti mm · tiistaina 8. toukokuuta @ 12:02

  • Olen joskus täällä blogissakin ilmaissut, miten kunnioitan ja arvostan poliisin työtä. Ja nyt toivoisi todella tässä ajassa, että poliisilaitoksen toimintaedellytyksiä ei supistettaisi valtiovallan taholta. Pahuuden määrä saattaa olla vakio, mutta aika luo yhä uusia ilmenemismuotoja. Sitä mukaa kun lakiteitse kriminalisoidaan asioita, poliisin työ lisääntyy ja vastuu kasvaa.
    Meillä oli tosiaan seurakunnassa yhteistyötä poliisin kanssa mm. kriisiryhmässä ja päihdepysäkillä.
    Joensuu oli minulle varsinainen löytö. Vaikka kirjailija on poissa, hänen viestinsä elää.

    Kommentin jätti Ellinoora · tiistaina 8. toukokuuta @ 20:05

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site is protected by reCAPTCHA and the Google Privacy Policy and Terms of Service apply.