Tomi Kontio; Ilman nimeä olisit valoa; Teos 2011

Tomi Kontion runot ovat ymmärryksenkin kautta vastaanotettavissa, siinä mielessä siis helppoja. Tämä uusin kokoelma sisältää jonkin verran sanoilla leikittelyä, mikä toistuessaan alkaa tuntua lukijasta tyhjältä maneerilta. Kontion tyyliin nähtyä elämänvirtaa on silti kyllin niin, että kiinnostus säilyy. Runot ovat puhetta toiselle, elämänkumppanille kenties. Runot taipuvat aforistiseen suuntaan ja välähtelevät raikkaasti.

”Mitä jaksat kantaa, et kanna / mitä et jaksa, kannat / niin kuin kannat minua / niin kuin taivas lintua. * Unohdat kantasi. / Kannat unohduksesi / pitkällä tielläsi / elämän lyhyisellä. * Jotta voisit unohtaa, on muistettava / jotta voisit muistaa, / on unohdettava omat silmät / peruutuspeilissä.” 

*

Anne Hänninen; Hiekkaleijat; WSOY 2012

Olen joskus miettinyt miksi Anne Hännisen runot koskettavat minua. Tajusin sen taas: niissä on harvinainen yksinäisyytensä hyväksyneen ihmisen ääni. Hiekkaleijat on Hännisen 13. kokoelma, johon runoilija on ottanut johtoaiheeksi Edda-runojen katkelman aikakausien alusta. Aika-teema elää läpi kokoelman, valottaa mennyttä, olevaa ja tulevaa.  

”Laudoitetut ikkunat harmaassa talossa. / Joku soutaa ohi hitaasti vielä myöhällä / värittömällä virralla. // Kenelläkään ei ole annettavaa lisää tähän mikä jo on. // On vetäydyttävä kuin vesi, / annettava valon ja pimeän olla, / hämärän painon. // Puut loistavat aikaa vastaan, / tuhkanharmaata taivasta vasten tuli / kuin tähtien nuotiot. / Muutamat purevat yöt, / veitsenviiltävät päivät.”

*

Claes Andersson; On kylmä, täällä palaa; suom.Jyrki Kiiskinen; WSOY 2003, 2005

Claes Anderssonin kaksi runokokoelmaa on pantu yksiin kansiin. Andersson on aina kirjoittanut tiivistä ja painavaa eeppistä ja filosofista runoa, tässäkin teksti puhuu enemmän kuin sanat, ja runot aukenevat avaraan mielen maisemaan. Runoilijalle on tyypillistä ottaa ruumis mukaan tuntoineen, näin runot eivät jää leijumaan eteerisiin yläilmoihin. Vastakohtien ja toiston käyttö on myös tyypillistä Anderssonia. Jyrki Kiiskisen suomennos on erinomainen. Hyvää runoa, pidin tästä!

”Tulin metsäaukiolle. / Aukio oli varjoisa ja täynnä puita. / Ympäriltä metsä oli hakattu. / Mitä sanoille on tapahtunut, kun ne eivät enää / tarkoita mitä sanovat?” 

*

Riina Katajavuori; Omakuvat; Tammi 2011

Ollakseen määritelty runoteokseksi Katajavuoren Omakuvat on oudosti erityyppisten tekstien kokoelma, jonka runkona on päivämäärin, kellonajoin ja tarkoin paikannuksin otsikoidut sanoitetut omakuvat. Mukaan on siroteltu omakuvapiirroksia kolmelta kuvataiteilijalta. Katajavuoren kokoelman lopussa jälkisanat kertovat tarkemmin sinänsä mielenkiintoisesta omakuvaprosessista. Runoteos? – ei ainakaan tavanomainen. Antaa kosolti impulsseja, jos jaksaa lukea kaiken, silti olen taipuvainen ajattelemaan, että muistiinpanot ovat päiväkirjakamaa, jonka varsinainen merkitys jää lähinnä tekijälle itselleen.

*

Markku Into; On; Sammakko 2011

Kaksisäkeisenä päättymättömänä tajunnanvirtana kirjoitettu runo. Tekijä on päivännyt sen 20.10.2010, mikä luo maagisen säväyksen ja antaa ymmärtää kuin koko runo olisi samana päivänä tehty. Niin tai näin, aluksi ihmettelin outoja sanayhdistelmiä ja ajatuksenjuoksun näennäistä päättömyyttä. Vähitellen aloin ihmetellä  miten hyvin runo toimii: on jaksoja, joista tavoittaa oudon jatkumon, sitten taas kaikki räjähtää sirpaleiksi. Jos runoa on se, mitä ei toisin voi sanoa, tämä sitten on. Mutta outoa on.  

*

Eeva Heilala; Ikkunasta avautuu maisema; Tammi 2012

Heilalan runot puhuttelevat ehkä eniten maaseudun elämää tuntevaa, ikääntyvää naisihmistä, jolla on samastumispintaa arjen pieniin tuokiokuviin. Takakansi suosittelee: ”parasta nautittavaksi sinisenä hetkenä, kun huone on hiljainen ja kello tikittää seinällä”. – Kyllä nämä ovat kelpo luettavaa ilman kellon tikitystäkin.

*

Tomas Tranströmer; Kootut teokset 1954-2004; suom. Caj Westerberg; Tammi 2011

Joulusta asti olen hitaasti nautiskellut tätä Nobel-palkitun runoilijan kiehtovaa, yllättävää, huimaa ja väkevää teosta. Caj Westerberg on taas tehnyt ylittämättömän loistavan suomennoksen (miksi wikipedia ei kerro hänestä?). Tranströmer on uniikki persoonallisuus, jonka henkinen kapasiteetti tuntuu olevan rajaton. Hän runoilee edelleen, vaikka on sairastunut aivohalvaukseen ja sen myötä afasiaan. Loppuosassa teosta on kirjailijan lyhyitä episodinomaisia tekstejä omasta lapsuudestaan ja kouluajoistaan, suomentajan saatesanat ja selityksiä runojen taustaksi. – Opus kuuluu sarjaan ylivertaiset; tämä pitäisi olla jokaisen runoutta lukevan ja harrastavan omassa hyllyssä.

”Madrigaali

Sain perintönä tumman metsän, jossa harvoin käyn. Mutta tulee päivä, jolloin kuolleet ja elävät vaihtavat paikkaa. Silloin metsä lähtee liikkeelle. Me emme ole vailla toivoa. Pahimmat rikokset jäävät selvittämättä lukuisten poliisien ponnisteluista huolimatta. Niin on myös elämässämme jossain suuri selvittämätön rakkaus. Sain perintönä tumman metsän, mutta tänään kuljen toisessa metsässä, valoisassa. Kaikki elävä, mikä laulaa matelee räpiköi ryömii! On kevät, ja ilma on hyvin väkevä. Minulla on loppututkinto unohduksen yliopistosta ja olen yhtä tyhjäkätinen kuin pyykkinarun paita.” 

***

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site is protected by reCAPTCHA and the Google Privacy Policy and Terms of Service apply.