ihminen joutuu hätkähtämään sattumalta tavatun tuttavan muuttunutta olemusta, kuulemaan yllättävän kuolinviestin tai kokemaan jotain arjen turvallista rauhaa järkyttävää, ennen kuin hän muistaa: elämän jokainen päivä on lahjaksi saatu mahdollisuus

eilen Toinen kurvasi lähikaupan kautta, halusi tarkistaa onko siellä kuusia. tänään hän pujahti sinne jalan ja palasi pienen kuusen kera. siis meille tulee joulupuu! kaksi matkoilla vietettyä joulua on sillä tavalla vaikuttanut, että joulupakkoja ei enää olekaan. mennään tuntumalla. tänään huomasin miettiväni mihin säilöin seimiasetelman, sen paikka tuntuu odottavan.

joulutervehdysten lähettelyn aika on tullut. seulon menneiden vuosien kortteja, ajattelen ihmisiä, joiden nimiä ja sanoja niissä on. moni lähettäjä on jo poissa, olen saattanut säilyttää sen viimeisen joulun tervehdyksen. kuvat koskettavat yhä tai sanat tai hän, joka ne lähetti.

muistamme rakkaitamme ja ystäviämme tavalla tai toisella. ajattelen kenelle vielä haluan erityisesti tänä jouluna sanoja ja kuvia lähettää: sukujemme vanhimmille tädeille ja viimeksi syntyneen poikavauvan vanhemmille, kummipojille, jotka perheineen ahertavat elämänsä keskipäivässä…

perinne jatkuu, kun se on sydämen ilo, ei velvollisuus.

 muistaisimme isiämme ja isoisiä, jotka taistelivat epäinhimillisissä oloissa rintamalla

 heitä, jotka kaatuivat, haavoittuivat ja palasivat mieli murtuneena

 äitejä ja isoäitejä, jotka kamppailivat kotirintamalla lastensa suojelemiseksi

heitä, jotka joutuivat jättämään kotinsa ja aloittamaan alusta kaukana kotiseudulta

unohtaisimme keskinäiset erimielisyydet ja vihanpidon toisinajattelevia kohtaan

iloitsisimme keventynein sydämin vapaudesta ja rauhasta

Adventtikirkosta alkaa joulun odotus. On aina kohottava hetki, kun urut soivat täysin palkein, ja seurakunta seisten laulaa Hoosiannaa. Kun en nyt voi olla siellä mukana, ajattelen hoosianna-sanan alkuperämerkitystä: Herra, auta! Moni meistä on kulkenut marraskuun hämärää kantaen yksityisiä huoliaan ja murheitaan. Nyt on aika sytyttää toivon kynttilä pimeään. Jättää taakse hämärän tiet ja astua valon poluille hoosiannaa hyräillen.

viikot adventtia ja joulua kohti kuljettaessa ovat monelle vuoden kiireisintä aikaa. kaupunkimme keskustaan ovat joulutähdet jo syttyneet, ja moni on ripustanut parvekkeelleen tai pihapensaisiin valoja. minulle tämä aika merkitsee nyt tiettyä hiljaiseloa, keskittymistä, haavojen parantelua. toivon  uutta asennetta jouluvalmisteluihin: ihmisten välille rakkautta, joka ei maksa mitään. rakkautta ei rahalla saa eikä paljo tavara tee onnelliseksi. 

sinä sanoit: olen tutustunut omaan yksinäisyyteeni. ei se ole paha, siinä tuntuu olevan kaikki kohdallaan. ei perheettömyys tai leskeys ole yksinäisyyden ainoa selitys, eikä yksinäisyys aina ole kipeää.

minä rakastan sinua ystäväni, joka olet löytänyt elämänlaatusi tutustumalla yksinäisyyteesi. miten rikas oletkaan!

jossain sisällämme kulkee syksyn ja talven raja niin kuin talven ja kevään, kevään ja kesän ja kesän ja syksynkin. vuodenajasta riippumatta meidän sisäinen maailmamme myrskyää ja jähmettyy, sulaa ja heräilee, puhkeaa kukkiin ja viheriöi, lakastuu ja loistaa ruskan vahvoissa väreissä. sen nimi on elämä. ja joskus se myös liekehtii, kuplii ja hyräilee onnellisia säveleitä. 

kuolleet äidit ja isät, tädit ja sedät käyvät unissa

näyttämässä välähdyksiä ajasta kun olin lapsi

 kunpa he kertoisivat millaista heillä on nyt

ja miltä sieltä katsoen näyttää tämä elämämme hyörinä

mutta he hymyilevät lempeästi vain:

kaikki on hyvin

me elävät poikkeamme ristikivillä kynttilöinemme

luemme taas nimet syntymäajat kuolinpäivät

äitimme olisivat tänä vuonna täyttäneet sata vuotta

sodissa varjeltuneet isämme ovat ikuisen rauhan maassa

pyhinä pahoina armahdettuina elämme kuolemme

Minulle ominaista on hiljaisuuteen vetäytyminen ennen tai jälkeen tärkeää elämän käännettä. Muutos tai muutoksen ajatus tarvitsee tilaa ja aikaa. Ei niin, että sitä pohtisi herkeämättä, pikemmin niin, että ajatuksilla olisi vapaata tilaa tulla ja mennä, kypsyä hiljakseen. Viikonloppu tai kahden yön poissaolo riittää hyvin irrottautumiseen kaikesta siitä, millä päivät normaalisti kotona täyttyvät.

Retriittikoto otti vastaan lämpimästi. Oli tuttuja kasvoja ja tutut ohjaajat eikä nyt itsellä mitään vastuuta käytännön järjestelyistä. Lokakuinen maisema on äärimmäisen rauhoittava, sen riisutut puut, jäkäläkallio jääurut kupeellaan, sammaleiset kivet. Tummaa vihreää vasten pihlajain kirpeänpunaiset tertut yhä.  

Kävelyllä sää oli viileänraikas. Ajatuksissa kieppui ajankohtainen tilanne, siihen liittyvää epävarmuutta ja selvittämättömiä kysymyksiä. Kulkiessa katselin ajatuskiepuntaa ikäänkuin kauempaa, mietteet saivat tulla ja mennä. Metsä humisi hiljaa, unohduin pitkäksi aikaa katselemaan kalliota, miten pisarat valuivat jääuruissa kuin kyyneleet.  

Kolmas päivä oli ohuenohutta sadetta vihmova ja utuisa. Vastaranta sulautui usvahämärään, vain pihlajat hehkuivat rinteellä kuin pienet liekit. Hiljaiset meditaatiot ja rukoushetket kappelissa irrottelivat hellästi häilyvistä tunteista ja ajatuksista. Koin suloista rauhaa ja vapautta.

Toinen oli miettinyt  yksin kotona ollessaan yhteistä asiaamme. Kun kohtasimme, oli molempien mielessä selkeys: ei muutoksia nyt. Miten hyvältä tuntuikaan palata kotiin!