kuolleet äidit ja isät, tädit ja sedät käyvät unissa
näyttämässä välähdyksiä ajasta kun olin lapsi
kunpa he kertoisivat millaista heillä on nyt
ja miltä sieltä katsoen näyttää tämä elämämme hyörinä
mutta he hymyilevät lempeästi vain:
kaikki on hyvin
me elävät poikkeamme ristikivillä kynttilöinemme
luemme taas nimet syntymäajat kuolinpäivät
äitimme olisivat tänä vuonna täyttäneet sata vuotta
sodissa varjeltuneet isämme ovat ikuisen rauhan maassa
pyhinä pahoina armahdettuina elämme kuolemme
kuolemasta minulle tulee juuri nyt mieleen odottaminen, ja se, että koko elämä on odottamista. kuoleman odottamistakin se on. kaikki eivät säilytä odottamisen edessä stoalaista tyyneyttä, siksi elämässä olisi hyvä olla jotain myönteistä, jota odottaa. arvelen odottamisen tärkeyden riippuvan siitä, mitä odottaa. minä menen kohta laittamaan kahviveden tulelle ja odotan että se kiehuu, ja sitten kun se on kiehunut, odotan että se jäähtyy.
kuolemaa mietin joka päivä. mietin sitä siksi, että voisin rakastaa, tunnustaa ja pyytää anteeksi. nyt kun vielä voin.
Kommentin jätti meri · sunnuntaina 2. marraskuuta @ 12:13
Äitini odotti isän kuoleman jälkeen omaa kuolemaansa yhdeksän vuotta aika aktiivisesti. Yritin hänelle joskus sanoa, että keskittyisi elämään ja erityisesti siihen hyvään (miksei vaikka kahvihetkiin), mitä siihen kuuluu. Masentunutta semmoinen puhe ei auta, mutta hän, jolle elämä tuntuu mielekkäältä, voi siitä itseään muistuttaa. Kuolema tosin tulee odottamattakin, mutta ajoittain sitä kai enemmän miettii. Elämässä on usein vaikeampaa säilyttää kontakti käsillä olevaan hetkeen. – Tärkeä ajatus: että voisin rakastaa ja pyytää anteeksi.
Kommentin jätti Ellinoora · maanantaina 3. marraskuuta @ 15:29