Läjiä likaista lunta. Marraskasvoinen maa. Kaduilla lätäköitä, sepeliä, kadunvierillä talviset koirankakat.

Toissapäivänä auringonpilkahduksia. Eilen räntää, tuulta. Tänään pilvistä, tuulessa raikas tuoksahdus.

Linnut lentävät yli pohjoiseen, ihmiset etelään. Pihapensaissa säpisee.

Värit haaleina, vielä. Vain kuusten vihreä, verentumma.

Kirkko täyttyy ripeästi. Messu alkaa vanhalla virrellä, jota säestää  vt. kanttori, jolla on upea lauluääni. Säestys kulkee virrenpoljennolla ja alkuperäissävellajissa. Se on mezzoäänelle vielä miellyttävän soinnikasta laulaa, mutta moni mies vaikenee kakkosoktaavin tuntumassa. Seurakunnalle kerrotaan, että vuoden alusta lähtien on alettu käyttää vuorotervehdyksissä  ykkössävelsarjaa. Se on se niekullinen. Sini-pastori laulaa osansa kauniisti.
Nykyään messuosia muokataan luovasti liturgista riippuen. Minua se miellyttää, yllätykset ovat yleensä mukavia.

Evankeliumi on lyhyt, se kertoo Jeesuksen kiusauksista erämaassa. Saarnassa pastori käyttää apuna kahta seurakuntalaista, jotka saavat kumpikin kertoa omista kiusauksistaan. Molemmat ovat keski-ikäisiä naisia. Jään miettimään mitä pari miestä olisi kiusauksistaan sanonut, mutta arvaan, että kukaan mies ei nousisi seurakunnan eteen avautumaan aiheesta päivämessussa. Mitä mahtaa läsnäoleva rippikouluryhmä miettiä naisten tähän tarkoitukseen valituista kiusauksista. Mitä mieltä toteutuksesta olenkin, saarnan pointti jää selkeänä mieleen: Koska Jeesus on ollut kiusattu ihmisen tavoin, hän voi ihmistä ymmärtää ja auttaa. Minulle riittää se, että hän ymmärtää. Olen kiitollinen, että Sini jättää pakotetun ’rauhankättelyn’ pois ehtoollisliturgian keskeltä. Saamme lähteä Jumalan Karitsan hartain sävelin saateltuina alttarille. Kättelyjen ja halausten paikka on sitten kirkkokahveilla.

jokaisella kuukaudella on mielessäni oma värinsä ja kukkaolemuksensa. jostain syystä tämänvärinen pelargonia on helmikuun oloinen: pienikukkainen, meluamattoman ystävällinen, heleä ja runsas. en saanut lähetettyä yhtään varsinaista ystävänpäiväkorttia. olkoon tämä kukkatervehdys sellainen sinulle, joka täällä käyt.  

tänä ystävänpäivänä muistelen vanhusystävää, joka viikko sitten lähti elämästään armollisen ja lempeän kuoleman mukaan. ajattelen ystävien merkitystä elämässäni. olen kiitollinen jokaisesta, joka vuosien mennen on ollut ja yhä on. ystävyys on antamisen ja vastaanottamisen kaunis kehä, sillä tavalla ikuisen ilmentymä. ihmiset tulevat, elävät ja menevät pois. elämä jatkuu ikuisesti.

”päivä kun nousee, sammuvi tähti, ei se iäks sammu, ken elämästä lähti…”

kun aikapoikanen on lähtenyt, singahtanut maailmalle kyhäämään pesäpoteroaan toisen maan maisemiin, on emon olo orpo kuin talveen unohtuneen ruusunmarjan. sitä toivoo, että poikanen löytää sijansa sielläkin, mihin lähti ja kotiutuu niin kuin nyt maailmalle lentänyt voi. ja sitäkin toivoo, että se ikävöisi sen verran, että tulisi joskus takaisin kotikoloihinsa, missä voi puhua omaa kieltään ja tietää helposti miten ollaan. onneksi heitä on kaksi toisilleen tärkeää yhdessä lentämässä. lämpöisempi on uusi pesä kahden asua. hyvää matkaa…

en lakkaa ihmettelemästä pilvisen talvipäivän hienoja sävyjä. näennäisen yksitoikkoinen lumimaisema elää ja väreilee eri vuorokaudenaikoina – sinerrystä, punerrusta, hentoa lilaa, sen seitsemää harmaan sävyä. puiden rungot taivasta ja maata kohti ojentautuvine oksineen antavat ryhtiä näkymään. valkama kutsuu hiihtäjää..

aurinkoisella talvipäivällä on oma sädehtivän iloinen ilmeensä, joka antaa luonnossa kulkijalle energiaryöpsähdyksiä..

 ’paavalista talven selkä taittuu’, sanoo vanha kansantieto. talvi ei ole vielä ohi, mutta kyllä, valo lisääntyy koko ajan, ja kyllä, aurinkoisissa päivissä on jo häivähdys kevättä. on ihmeellistä, miten päivät tulevat toisensa perään ja uusi aamu on aina hivenen keväämpi kuin eilinen. lauhat ja pakkaset vuorottelevat, lumet satavat ja sulavat, jää kantaa ja sohjoontuu. jonakin aamuna jäähän ilmestyy railo, toisena aamuna se on jäätynyt umpeen. talvi hengittää luonnossa – usko, toivo ja rakkaus ihmisen sydämessä.

kuka lopulta olikaan ranskalaisen sarjakuvasatiirin uhri? tekijä itse vai sananvapaus? oletko sinä, olenko minä uhri? onko sanomisen oikeutemme niin pyhä, oikeus sanoa mitä tahansa kenestä tahansa, julkisesti, häpeämättä, ajattelematta miltä se näyttää ja tuntuu pilkan kohteen maailmassa?

yksien oikeus satiiriin voi olla toiselle ihmisarvon ja elämän pyhien arvojen brutaali loukkaus. ei tässä ole kysymys jumalista, tämä on syvästi inhimillistä. 

näinä aikoina moni on laatinut kampanjoita ja listoja kieltäytymisistä. julkisesti hyvään tarkoitukseen naamioituna se rauhoittaa omatuntoa, jos se on kolkutellut. pohjimmiltaan syyt ovat usein itsekeskeisiä.

voisiko mennä pitemmälle, pyrkiä positiiviseen asennemuutokseen lähimmäisiä kohtaan? luopua jostakin jonkun toisen tähden? ei ystävällisyydellä sitä osoittavalle ole hintaa, mutta jollekin toiselle ehkä juuri se valaisisi pimeän päivän, palauttaisi uskon elämään.

Itämaan tietäjät matkalla seimelle, niin loppiaisen kristillisen sanoman lapsena opin. Näinä aikoina media ei siitä puhu, vain alennusmyynnit ja menneen vuoden tilastot kiinnostavat. itäisiltä mailta kuullaan ahdistavia uutisia kadonneista ja pudonneista lentokoneista, jatkuvan sodan ja hävityksen tuhoamista kansoista, mereen hukkuvista pakolaisista…

vielä tänään katselen joulun seimiasetelmaa, joka pian korjataan taas vuodeksi komeron ylähyllylle. tänään siihen paistaa aurinko hetken aikaa. se kertoo keväästä, joka tulee. talvi ei ole ikuinen. ei mikään talvi.