”Yksi lempeä sade saa ruohon paljon vihreämmäksi. Samoin toiveemme kirkastuvat parempien ajatusten voimalla. Olemme siunattuja, jos aina elämme tässä hetkessä ja hyödynnämme jokaisen kohtaamamme koettelemuksen kuin ruoho, joka osaa käyttää hyväkseen hennoimmankin sille lankeavan kosteuden. Meidän ei pidä tuhlata aikaamme sovittaen menneiden mahdollisuuksien laiminlyöntiä, jota kutsumme velvollisuudeksemme. Me aikailemme talvessa, vaikka on jo kevät.”

Henry David Thoreau (1817 – 1862)

on toinen sunnuntai pääsiäisestä. vielä ovat virpomavitsat esillä tuomassa niin sielun kuin ruumiin terveyttä ja tuoreutta. valmistelen ystäväateriaa. tapaamisesta puhuttiin jo marraskuussa. tuli sitten muuta ennakoimatonta. seuraava yritys piti olla pääsiäisen aikaan. mutta taas ruumiin terveyttä puuttui. tänään ollaan yhdessä sillä tuoreudella ja terveydellä mikä itse kullakin on.

muistelen vanhaa ystävää, joka on poissa. hänellä oli tapana kutsua ’pihaterassinsa avajaisiin’ ilmojen lämmittyä. tätä kevättä hän viettää tuoreena ja terveenä taivaallisen terassin avajaisissa.

kuvat kertovat: vain viikko – ja kaikki voi olla toisin. elämä on opettanut: vain hetki… tai pitkien, sitkeiden vuosien kulku…

Tänäkin vuonna pääsiäiseksi on haettu kukkia, vaan nyt joukkoon on kätketty hellyttävä yllätys. Tänäkin vuonna lapsen pääsiäismunan sisältä on paljastunut pieni rasia, jonka sisällä on vielä jotain, jota ei ollut viime vuonna tai edellisenä. Tuttu on pääsiäisen sanomakin, silti siitä löytyy aina jotain, jota ei ole ennen juuri näin kokenut. Tänä vuonna kuulin passiosta sanat: Olkoon sydämeni uhrimalja, johon veresi vuotaa. Voiko väkevämmin sanoittaa uskon salaisuutta.

on suuren kertomuksen ratkaiseva aamu. läheistään kaipaavat naiset tulevat suruissaan haudalle niin kuin naiset läpi vuosisatojen ja tuhansien ovat tehneet. haudalla on paikaltaan siirretty kivi. kallioon hakattu hautapaikka on tyhjä.

ehkä ei olekaan oleellista, ettei ruumis enää ole siellä, ajattelen tänä aamuna. ruumiin häviämiseen on todella helpompi uskoa kuin ylösnousemukseen ja helpointa on olla uskomatta mihinkään. minulle suuren kertomuksen päähenkilö, Jeesus Kristus, eläisi silti, toisessa olomuodossa, hengellisessä ulottuvuudessa.

en tee ajatuksistani teologista teesiä enkä probleemaa. olkoon niin kuin kirkkomme opettaa tai olkoon olematta. uskon kuitenkin – ja se kantaa elämän kivuissa ja kuoleman edessä.

Johannes-passio palmusunnuntaina kirkossa, Matteus tänään Teemalta, kotona taustalla Bachin lempeistä lempein 4 Suites for Lute, Eduardo Fernándezin kitaraversiona. Hiljaisen viikon päivien hiljaista musiikkia. Olen vihdoin ja vähän yllättävästi ymmärtänyt jotain passiomusiikin ideasta. Voiko olla, että tajuaminen tähän mittaan on todella kestänyt nämä vuosikymmenet – eikä tämäkään ole lopullista.

Johannes-evankelista laulaa raamatun kärsimyskertomusta tehtävästään tietoisena, hallitusti. Kuoro aaltoilee ja myrskyää ihmiskunnan vaihtuvissa mielialoissa. Solistit eläytyvät yksilön kokemukseen. Kuulemani Johannes-passion Jeesus-basso lauloi hämmentyneenä kuin olisi kysellyt tämäkö tosiaan oli tarkoitus. Jumalani, Jumalani, miksi…

Bachin passiokertomukset antavat tilaa kokea musiikillisia väristyksiä sekä suuren kertomuksen dramatiikkaa monesta näkökulmasta. Mitä totuus itse kullekin onkin, itse suuri kertomus ei muutu.

kevät pyrkii kuulolle sirkutellen, piiskuen / antautuu katseltavaksi väreinä, vilahtaa hohtona 

kosketa untuvaista nuppua, lehdykkää / salli hulmahtaa hiukan sydämessä / aurinkoisena päivänä / kun hiekka rahisee askelissa / ja tuulessa on sulavan maan tuoksu

Suurenmoista on tuntea miten runoni kasvaa / sitä mukaa kuin itse kutistun. / Se kasvaa, se ottaa minun paikkani. / Se tunkee minut sivuun. / Se työntää minut pesästä. / Runo on valmis.

(Tomas Tranströmer, suom. Caj Westerberg)

valo pisaroi routamaasta, tuuli kahisuttaa kuihtuneita lehtiä. kuolla, maatua, tulla maaksi, josta nousee uutta elämää. kuoleman kauneus: jossain muodossa elämä on ikuista.

elämän risukoissa versoo kauneus. sitoudun yhä muistamaan sen.

puu herättelee jo silmujaan. odotan vaiti, kuulostelen, hengittelen kevään aavistuksia. häikäistyn avarasta sinestä, jossa ajatuspilvet lipuvat. tuulenhenki sukii sulkiani. kun vain levitän siipeni, lennän. luotasi, luoksesi.