Naapuri on silloin tällöin huomautellut pihavaahteramme oksasta, joka ulottuu heidän terassinsa ylle. Varmaan he saavat osansa myös värikkäistä syyslehdistä, mutta niistä ei ole sanottu haittaa olevan. Tällä viikolla Toinen haki tikapuut ja sahasi kolme alinta oksaa. Minä pitelin osallistuakseni tikapuita ja lohtuhalasin puuta itkusilmin jälkeen päin. Jonakin kauheana päivänä ne kaatavat koko puun, kun emme enää asu täällä.

Ei ole kaupunkipihan puilla vanhuuden turvaa eikä ihmisellä ikuista nuoruutta. Kun muutimme tähän pihaan, molemmat puumme olivat pikku taimia. Niistä näemme ajan merkit.

Kuuntelen pihaovella maan hiljaisia ääniä, lehtien kahinaa, linnun tiiskahduksia pensaassa. Kaupungin kohina laantuu viikonlopuksi. Orava juoksee touhukkaasti yli kadun, sen maailma ei tunne rauhallista kävelyä tai suojateitä.

Menijät ovat menneet ja palaavat kukin ajallaan ja tavallaan. Riisuudun viikon askareista ja raukenen saunan lämpöön. Huomenna on uusi päivä.

”…ennen sammumistaan liekki leimahtaa, ennen kuolemaansa joutsen joikuu…”

*kuolevan kesän viimeiset liekit loimuavat luonnossa. miten onkaan kuolema kaunis, kun se tulee näin.

”vain hiven tuhkaa iltapilven keinuun…”

ihminen ajattelee tulevaisuutta, sumumaisemaa, joka aukeaa, ei tarjoa kiinnekohtia, hiljaisuutta vain. mikä on, on nyt, tämä syksy, nämä keltaiset lehdet, ohi lipuneen kesän muisto. linnut lähteneet, taivas tyhjä, pihassa kukkivat viimeiset kukat. hengitän syvään hiljaisuutta, tunnen sen kipuna, siis elän.

Suon kasvot ovat kauniit, tyynet. Suolla viipyminen on aistien juhlaa: tuoksuja, tuoksuja, hiljaisuutta, ensin kukkailoa, sitten marjailoa, syksyisellä suolla ruskan väri-iloa. Kulkijalle maasto on vaativaa, upottavaakin. Olen kiitollinen pitkospuupoluista, kipeäjalkainenkin pääsee osalliseksi aistien juhlasta.

Isossa Kirjassa puhutaan jotain kaidasta tiestä, tuli mieleen. Sekin on valmis, mahdollinen kulkea.

Kun esikoinen täyttää neljäkymmentä, se saa äidin miettimään vuosien kiitolaukkaa. Aika ei ole tasavälisten vuosien kilometritolpparivi tien varressa. Aika rientää, venyy, taipuu, pysähtelee. Aika on nyt, pian se on ohi. Elämä ei ole tasainen ravi maalia kohti, eikä kukaan meistä tarkalleen tiedä missä loppusuora alkaa.

Neljäkymmentä vuotta elettyään tietää jo jotain elämästä. Esikoinen tiivisti kokemuksensa: elämä on nyt.

AINA siellä missä lapsia kuolee / hiljaisimmat asiat jäävät kodittomiksi. / Iltaruskojen tuskanviitta / jossa mustarastaan tumma sielu / kutsuu valittaen yötä – / pienet tuulet hengähtävät yli ruohon / valon rauniot sammuttaen / ja kylväen kuolemaa –

AINA siellä missä lapsia kuolee / kivi ja tähti / ja niin monet unet / jäävät kodittomiksi.

(Nelly Sachs, suom. Aila Meriluoto)

tämäkin kesä on ollut valonsa, väriensä ja hedelmäinsä leikki – ja kyllä, kyllä se kypsytti, minuakin. mikä eniten ihmistä ravitsee, mietin. kohtalon alituinen auringonpaiste, valikoidut huippuelämykset, hetken huuma ja sen himmenevä muisto? kun kuitenkin ihmisen sisällä jo on se kaikki, valo, värit ja hengen hedelmät. kypsymällä löytyvät.

elo pelloilla kypsyy, ihmisellä elämänsä mieli. mihin olenkaan tulossa, kun matka käy vielä vaikeammaksi? takaisten vuosien onnellisimmat kuvat häilähtelevät mielen monitorissa. tulevasta ei tiedä, näkyy vain ruudun täyttävä …hetkinen…
voi, katselisin mieluummin huomisen kuvia, tanssahtelisin ilomielen tahtiin. valintaoikeudeton voi vain puristaa kunkin päivän mehun viime tippaan. kiitos…kyllä tämäkin…on ihan hyvää.

Lapsuuteni kirkkomaalla saatellaan vainajat koivukujaa leposijoilleen. Muutama vuosi sitten äitiä saatellessa hätkähdin käytävän tutuiksi käyneiden koivuvanhusten kaatamisesta – nyt jatkaa saattotehtävää jo nuorten koivujen kesäheleä parvi. Hautausmaita on nykyään enemmän kuin seurakuntia. Onneksi on vielä kirkko, joka näitä muistojen puistoja hoitaa, yhteiskunnan tuella ja verovaroin. Sureville ja kaipaaville omaisille kirkkomaat ovat lohdun lähde, ja satunnainenkin kävijä kokee hiljaisuutta ja rauhaa.