|
kynttilä kynttilältä valo kasvaa kohti joulua. ensimmäinen on hoosiannakynttilä, toinen joulun aavistus, kolmas joulun odotus, neljäs joulun valmistus. neljä yötä jouluun! ja tänään lauletaan kauneimpia joululauluja kaikissa kirkoissa, meilläkin. kokemus on, että laulut sytyttävät joulumielen, ja osallistuminen on enemmän kuin kuuntelu.
mistä ihmiset saavat jouluperinteensä? mistä syntyy boikotti, tarve paeta kliseiseksi koettua juhlimisen tapaa? mistä halu mitätöidä toisten kokemus? miksi moni kokee joulun rasitteena, velvollisuuksien ja täytymisten tukahduttavana sumana? miten olisi mahdollista löytää joulun yksinkertainen ilo, se pieni liekki pimeässä? eräs ystävä kirjoitti tänään: minä rakastan joulua.
lippu hulmahtelee vesisateessa ja kynttiläin liekit lyhdyissään, tuulta sytytän toisen adventtikynttilän ei mitään asetelmia, vain valkeita ruusuja kristallimaljassa ja sinisen hyasintin tuoksua
ei verhoa, ei puolustusta paljaasti itsenään on puu kesän mentyä ja syksyn ennen lunta, talvea Hoosianna puree! Adventtina seurakunta, tutut sekä harvemmin sinne ehtivät, täyttää kirkon. Omastakin edellisestä kirkkokäynnistäni on aikaa. Oliko se kuitenkin syyskuussa? On aina ihanaa mennä kotikirkkoon. Adventtimessu on juhlaa kulkueineen. Alttarilla on kuusi kynttilää ja valkeita ruusuja. Kirkon kaunein kukkaniitty on kuitenkin seurakunta, joukossaan nykyiset ja entiset työntekijät, joista moni on messussa mukana, vaikkei virkatehtävissä. Siitä tulee suloisen lämmin perheväen tuntu. Toivon, että moni muukin kokee näin. Kirkkorakennuskin elää! Äärimmäisen yksinkertaiseksi ja niukkasävyiseksi aikanaan 1960-luvulla suunniteltu betonirakennus on vuosien myötä saanut lämmintä puuta seinilleen ja pehmentävän urkufasadin. Alttaripöytä rakennettiin uusiksi, irti seinäreliefistä, kaiteesta tuli keskeltä avoin. Myös muu sisustus on vuosien mittaan elänyt. Tuli sateenkaariryijy saarnatuolin taakse, tuli muistokynttelikkö, joka myöhemmin siirrettiin alttariin. Siihen sytytetään nykyään esirukouksen yhteydessä kynttilä jokaiselle kastetulle lapselle, kuulutetulle parille ja poisnukkuneelle. Kastemaljan jalusta muistuttaa yhä savupiippua, mutta sen paikka on nyt keskikäytävällä alttaripöytää vastapäätä. Sen entiselle paikalle alttarin sivuun on tehty lastenpaikka, jossa messun aikana on toisinaan oikein eloisaa. Tänä adventtina kirkko on saanut sivuseinälleen kastepuun. Sen runko muodostuu kristalleista, jotka kimaltavat kuin vesipisarat, ja lehvästö on käsin virkatuista pyöreistä pitsikuvioista. Puuhun kiinnitetään jokaiselle vuoden aikana kastetulle lapselle nimikukka. Ari-kirkkoherra kertoi kastettuja olevan 200-250 vuosittain, niinpä on suunniteltu, että loppiaisena olisi edellisenä vuonna kastettujen perhekirkko, jossa kastepuun nimikukka luovutetaan omistajalleen. Näin tulee tilaa uusille pikku kukille. Niin, mikä nyt jäi mieleeni messusta, on ajatus kivusta siunauksena. Se nousi jostain virrestä. Kun siunauksen perusolemus on rakkautta, ansaitsematonta ja enenevästi hyvää tuottavaa – miten kipu voi olla siunaus. Sitä nyt mietin.
adventtivalo pimeässä yössä voi olla yksikin ihminen, joka lahjoittaa ystävärakkautta, auttaa missä voi, rohkenee jäädä vierelle terveisinä adventtikirkosta virren 230 toinen säkeistö
varisseet unelmat kesästä, niin kauniita luovutettuinakin
satonsa luovuttaneen ja uuteen kylvöön muokatun pellon rauha – minussakin
Heidän leposijoilleen loistaa marraskuun kalpea valo kuolivatpa uskossa tuonpuoleiseen tai siihen, että se oli sitten tässä, tämä elämä. Mikä lohduttaa heitä, joilla on suru ja muistot, katkerat tai kauniit. Mikä on vainajien kohtalo tämän elämän jälkeen, heräävätkö kirkkaaseen aamuvaloon uudessa todellisuudessa vai sammuuko kaikki kuolemaan? Et tullut sinäkään kertomaan, jota nyt muistelen, sinä joka uskoit hyvän Jumalan lupauksiin. Emme edelleenkään tiedä, uskon varassa olemme. Onneksi usko ei ole meidän varassamme, vaan Jumalan.
harhaa vainko on lyhyt elämä… katson puuta tuokion, puu on totta, taivaskin, yhtä totta on vesi, johon puu kuvastuu, mutta kuva on harhaa… sinä olet tosi… vaan mikä on tämä harha, jota katson? |
|
