katselen kallion uurteita, kuuntelen sen vaitioloa. mitä se kätkee kivisydämeensä, mitä kertoo hiljaisella, vakaalla olemuksellaan.

kallio katselee minua, kuuntelee sydämeni hiljaisuutta. se on läsnä minulle, tutusti, turvallisesti siinä niin kuin aina on ollut.

 ”Ole minulle kallio, jonka suojaan saan paeta, vuorilinna, johon minut pelastat. Sinä olet minun kallioni ja pakopaikkani. Sinä johdtat ja ohjaat minua, sillä sinä olet minun Jumalani.”  -Ps. 31

sadekuussa tuuli käy myrskyisänä merellä, nuolee maisemaa märällä karhealla kielellä. metsässä ja kadulla tuuli tanssittaa lehtiä hulvattomasti ympäri, ympäri. myrskyssä rannalla kulkija voi nojata tuuleen, nauttia lähes painottomasta vapauden tilasta hetken.

sade puhdistaa, rauhoittaa. myrskyn jälkeen sisällänikin on hiljaista.

metsässä on hiljaista. pihassa kukki vielä eilen clematis. öinen sade piiskasi viimeiset terälehdet maahan. hyvästi linnut, hyvästi kukat, hyvästi kesä. syksy on värien energiaa, mutta myös hyvästien haikeutta. aamun lehdessä on vanhan ystävän kuolinilmoitus. jää hyvästi Erik, hyvä on osasi, leposi murheeton.

sadonkorjuuaika; vilja, marjat, juurekset – kypsää kaikki ja niin syötävän hyvää. olenko itse kypsynyt kokemusten myötä? oppinut jotakin, saanut aikaan jotakin hyvää? osaanko luopua turhasta ja antaa anteeksi pyytämättäkin? nytkö olen ihmisenä parhaimmillani?

minulle hyvin rakas maisema, kypsyvä viljapelto, metsän takana metsä, iltapilven hento punerrus kaiken yllä. viljankorjuun ja syyskyntöjen jälkeen maisema tummuu, kunnes lumen valo sen taas avartaa. täällä ei surra eikä huokailla maailman sotia ja kriisejä. en kanna minäkään huolta tulevista päivistä. luotan, että kyntö, kylvö, kasvu ja korjuu jatkuu – elämän ehjä peruskuvio.

jotkut päivistä vain ovat niin kirkkaita, levollisia, täyteläisiä tavalla, johon ei välttämättä kuulu tapahtumaryöppyjä tai erityisiä elämyksiä. herätessään tietää kuka on, missä ja miksi. tuntee elävänsä. tietää, minkä läpi on tullut tähän ja tietää mitä odottaa. vuoteelle käydessään kiittää elämästä, huoahtaa päivän pois ja nukahtaa unelmiinsa.

ihminen kaltaistensa joukossa on kuitenkin yksilö, uniikki, jossa näkyy merkkejä geenien ja kasvuympäristön vaikutuksista, kehitysvaurioita, koettujen kolhujen arpia, vaille jäämisen sielunkyhmyjä, tukahdutettujen itkujen ja vastarakkaudettomuuden äänetöntä kipua

sellaisenaan kaunis

toisilla on liekehtivät elämät, ja valot loimottavat silmiensä ikkunoissa

minussa tämä hiljainen harmaa kaipaus kukkii

kuin jäkäläruusut kiven iholla

 piha kukkii kevättään. vuokot ovat hiljaisia, keskenään kilpailemattomia kukkia. ne puhkeavat joka kevät kertomaan ujosti tarinansa ja väistyvät sitten värejä leiskuvien kesäkukkien tieltä. olen kerran osunut keväällä oikeaan valkovuokkometsään. oli kuin tähdet olisivat sataneet alas. puhdasta valoa…

pääsiäisiloni syntyi aamuauringon loisteessa, ortodoksista pääsiäisen aamupalvelusta kuunnellessa. avasin oven pihaan, tammen oksalla istui pikkulintu höyhen nokassaan.

mistä ilo syntyy? jos sydän on auki, ei isoja ihmeitä tarvita?