Iloisin huudahduksin ja lämpimin halauksin kohdattiin Haikon kartanon keltaisessa salongissa. Yhteisen opiskelumme alkamisesta on kulunut jo yli 40 vuotta. Kaksi vuotta sitten tavattiin viimeksi, silloin Diakonissalaitoksen kauniissa ja arvokkaassa Aurora-salissa. Olemme kokoontuneet yhteen kolmisenkymmentä kertaa valmistuttuamme, melkein joka vuosi siis. Sanoisin saavutusta tilastollisesti hämmästyttäväksi.
Juhlaillallisilla kukin kertoi jotakin elämästään tältä kohtaa. Monta eläkkeelle jäämisen tarinaa ja lähtöjuhlinnan kuvausta siinä kuultiin. Uuden elämänvaiheen herättämät tunnot löysivät vastakaikua. Koolla olijat olivat kaikki työelämänsä takarajan ylittäneet kuka määräpäivään sinnitellen, kuka varhennetusti tai terveysongelmien pakottamana. Iloa ja surua, uusia alkuja ja elvytettyjä unelmia jaettiin. Luopumisen kipuakin häivähti puheissa.
Tapaamispaikka oli mitä ihastuttavin, kartanon puisto rehevänkaunis ja kylpylähotelli tasokas palveluineen. Tulokahveilla meille kertoi kartanon historiasta itse kauppaneuvos Satu Tiivola, jonka viehättävä olemus säteili hyvää tuulta. Hän sanoi energiansa salaisuudeksi joka-aamuisen jumppaohjelman ja työn tekemisen. Yhteisesti totesimme Aurora Karamzinin liittyvän sekä Helsingin Diakonissalaitoksen että Haikon kartanon historiaan.
Lähtöaamun palaverissa katseltiin vielä kuvia, laulettiin ja hiljennyttiin yhdessä. Seuraava tapaaminen sovittiin jälleen kahden vuoden päähän. Työelämän ihmissuhteineen jäätyä taakse alkaa uudella tavalla arvostaa yhteyttä vanhoihin ystäviin. – Elämä on tässä, sanoi eräs meistä erotessa. Ja tässä on elämää, lisäisin.
*Rauhallinen kävely ja istuskelu sielunvierimmäisen ystävän kanssa meren rannalla. Aaltojen ääni, veden liike, horisontin avaruus, tuulen raikkaus saa aikaan selittämättömän onnen tunteen.
*Perhonen, lintu. Jos liikun yksin luonnossa ja polulleni lennähtää perhonen tai lintu, tervehdin ja juttelen sille hetken kuin hyvälle ystävälle. Yhteydestä luontoon tulee onnellinen olo.
*Lapsen hymy. Onko vilpittömämpää ja aidompaa kontaktia ihmisten välillä.
*Kun aistii ilahduttaneensa jotakuta tavalla tai toisella tulee itselle onnellinen olo.
*Kun tulee ymmärretyksi ja hyväksytyksi, erityisesti vaikeassa tilanteessa tai tuskallisen asian suhteen on kuin aurinko tulisi esiin pilvien takaa.
*Laulaminen mukavassa porukassa, joskus myös yksin kotona pianon ääressä.
*Mielentilaan sopivan musiikin kuuntelu. Tämä toimii aina onnellistuttavasti!
*Hyvä kirja, elokuva, taide-elämys ja aikaa mielipuuhille..
*Bonus: elämäntoveri ja perhe!
Herätessä on vaalea pilvihämärä. Aprikoosimarmeladilla ja savujuustolla päällystetty paahtoleipä maistuu ihanalta kahvikupposen kera. Aamun lehtiä rapistellessa aika vierähtää. Katson kelloa, kun kuuluu ensimmäinen kumea jyrähdys, 10:20. Nousen korjaamaan muutaman työkalun pihalta ja laskemaan aurinkovarjon alas. Muutama sadepisara ehtii jo siihen.
Äkkiä aamu pimenee kuin yöksi. Kumina yltyy, pilvi viskoo pisaroita yhä tiuhempaan. Sulkeudun toiseen huoneeseen ja sytyttelen kynttilöitä; Pyhän Kolminaisuuden ikonille, Konevitsalaisen Jumalanäidin ikonikuvalle, Mariantyttäriltä saadun Trierin madonnan kuvalle ja Jumalanäidin suojeluksen ikonikuvalle, jonka eilisessä kirjeessä sain Lintulan Äiti Johannalta.
Huoneessani on hiljainen kynttilähämärä. Ulkona riehuu ukkonen koko voimallaan, räsähtelee, paukkuu, kumisee, kolahtelee. Äänet kimmahtelevat kiukkuisesti kallioiden kyljistä. Salamoiden välkettä en onneksi näe, lepään aloillani silmät kiinni, yöverho alhaalla. Mielessäni näen kaupungin talojen kyyristelevän koskena kuohuvan sateen alla. Merkillinen rauha, myrskyn silmässä.
Kolmen tunnin päästä rajuilma on ohi. Päivä valkenee uudestaan. Sade on piiskannut jalokärhön kukat maahan. Eilen leikattu ruoho kiiltelee litimärkänä. Toinen soittaa töistään, kysyy olenko pelännyt. Hän tietää ukkosherkkyyteni. Hermosto säikkyi kyllä pauketta, mutta sisälläni oli ihmeellinen rauha, vastaan. Olen löytänyt keinon voittaa pelkoni.
Rajuilmat taukoavat aina aikanaan. Emme onneksemme asu taifuunien, hurrikaanien ja hirmumyrskyjen alueella. Iltapäivällä paistaa jo aurinko.
Erityinen viikonvaihde tällä kertaa. Perjantai-iltana nautiskeltiin kamariorkesterin konsertista Konservatoriossa. Sävähdyttävin oli P-H. Nordgrenin Pianokonsertto vasemmalle kädelle, jonka aiheena on japanilainen kauhutarina. Piano-osuuden tulkitsi puhuttelevasti Izumi Tateno, jolle konsertto on omistettu. Pidin kovasti nuorten soittajien ja kapellimestari Yuri Nittan yhteistyöstä. Sibeliuksen Voces intimae on aina hienoa kuultavaa ja Griegin Sarja Holbergin ajoilta tanssitti lopuksi keveämpiin tunnelmiin.
Helle rauhoitti vuosipäivämme sujumaan kotoisasti kahden kesken. Lienemme vanha pari, joka on löytänyt maailmojensa leikkauskohdat ja jonkinlaisen resignaation yhteiselolleen. Taistelujen vuodet ovat takana, vain kaukainen kumu joskus ja tuolloin tällöin välähtävä salama muistuttavat niistä. Illalla katsoimme televisiosta parisuhdedraamaa, joka herätti omiakin suhdemuistoja. Harvoin katsommekin elokuvia yhdessä, tyylilajit, jotka miellyttävät molempia, ovat harvassa. Tätäkään Toinen tuskin olisi valinnut, jos olisi ollut yksin katsomassa.
Sunnuntaihin heräsimme tavallista myöhemmin. Helle oli taittumassa: tummat pilvet pimensivät päivän ja ukkonen murahteli uhkaavasti. Halusin katsoa palkitun japanilaisen animaation, jota esitettiin ykkösellä. Se oli hulppea ja kekseliäs fantasia, jossa hyvä lopulta voitti ja päästi katsojan piinasta. Toinen grillasi pihvit sadekuurojen välissä, ateria oli katettava sisälle. Iltapäiväkahvien aikaan ukkonen kaatoi viimeisen saavillisen vettä maisemaan ja pilvet hajaantuivat. Ilta seestyi yöksi.
Katselin ja kuuntelin tihenevinä yön tunteina elokuvan mestaria ystävänsä Jörn Donnerin tuottamassa dokumentissa. Miten tuo vanha mies saattoi sanoa hiljaisesti, ettei hän henkilönä ole tärkeä, että hän on käsityöläinen muiden joukossa ja hänen teoksensa ovat käyttötavaraa. Miten hän kertoi usein katselevansa aikaansaannoksiaan ihmetellen sivusta. Miten hän yhä uudestaan palasi lapsuutensa traumoihin, puhui masennuksestaan, epävarmuudestaan ja pelostaan. Miten hän puhui elämänsä kipeydestä: lukuisista kariutuneista naissuhteista, mielisairaalajaksosta, pettymyksestä kotimaahansa, jonka veropolitiikka ajoi hänet maanpakolaisuuteen. Näin ja kuulin hänessä yksinäisen ja väsyneen vanhan miehen, joka kaipasi kuolleen vaimonsa luo.
On ihmisiä, jotka kykenevät tekemään lapsuutensa traumoista luovuuden lähteen ja joiden sisäisestä näystä tinkimätön työ tuottaa tavanomaisen yläpuolelle nousevan tuloksen. Ingmar Bergman oli tällainen. Kaikista hänen koskettavista, järkyttävistä ja huiman kauniista elokuvistaan minulle on ollut tärkein Syyssonaatti, missä äiti-tytärsuhteen kipu, syksyiset värit, musiikki ja kahden naisen upeat roolityöt solmiutuvat unohtumattomaksi kokonaisuudeksi.
On mahdollista, että bergmanilainen näkemys ja työtapa katoaa tekijänsä mukana. Ihmisen sielunmaiseman väkevät kuvat: valo ja pimeys, rakkaus ja viha, tuska ja kuolema jäävät elämään.
Tapasimme kirkossa. Hän istahti samaan penkkiin, tervehdimme. Messun jälkeen puheltiin pihalla tovi kummankin kuulumisista. – Miltä eläkkeelläolo tuntuu, kysäisi. Ihmettelin siinä, että aina vain niin hyvältä. – Hm, olet siis vielä siinä vaiheessa, hän tuumi. Minä että mitä, onko jotain muutakin tulossa. Hymyili vain, ei vastannut.
Miten kauan hyvän mielen tunteita saa pitää? Joku eläkeläinen on kertonut, että on niin kiire ja paljon menemistä, ettei työvuosinakaan ikinä. Joku toinen on valittanut ajan käyvän pitkäksi, kolmas kokenut masentumisen ja yksinäisyyden tunteita. Kellä on huolta lapsista tai lastenlapsista, ketä huolettaa omien vanhusten asiat.
Voi, kyllä hyvän olon sisälläkin voi olla monenvärisiä päiviä ja vaikka miltä tuntuvia hetkiä. Silti voi tuntea syvää kiitollisuutta: elämä on kaunis ja hyvä – tällaisenaan.
Veljenvaimo soitti. Olivat käyneet veljen kanssa yhdessä Äidin luona, vieneet vielä puuttuvia tavaroita ja täydentäneet jääkaappia. Tuntui äärimmäisen helpottavalta kuulla, että Äiti oli ollut ihan hyvällä mielellä uudessa kodissaan. Muutama vieraskin oli jo käynyt, hoitaja oli kertonut, eihän Äiti muista.
Kun itkin muutoksen kipuja, Lintulan Äiti Johanna sanoi: ”koeta jättää taakse, muistaa hyviä asioita ja unohtaa tietoisesti muu. Rukoile Jumalanäitiä, hän ymmärtää.” – Se oli hyvä opastus. Rukous on tuonut sielunlepoa. Miksi märehtisin loukkaavia sanoja ja menneitä kireitä hetkiä, se synnyttäisi vain katkeruutta.
”Äireelle on annettava aina anteeks”, opasti Muumäen Akusti tyttäriään, jotka itkivät Heta-äitinsä kovuutta Hella Wuolijoen näytelmässä. Itsellekin on hyvä antaa anteeksi, tunnustaa epäonnistuminen, keskeneräisyys. Anteeksi antaminen on tahdon asia. Sen läpi pääsee rakkaus säteilemään lämpöään.
– Tiäkii päivä miun piti nähhä, jotta pois kotonta vietii. Mie en löyvä tiälä mittää, missä miun kaikki kammat on? Joka taskussa pittää olla kampa. Ja nenäliina. Mihi sie panit miun sakset, jos miun pittää korjata vuatteita, mites mie, jos ei oo saksii? Miten mie nyt pärjään, ko mie en jaksa laittaa ruokaa..ja missä se vessakii on..
Lähtöni aamuna Äiti seisoo keskellä uutta huonettaan selin vessan oveen, inttää ja parkuu. Minusta tuntuu, että en enää jaksa sekuntiakaan. Takana on kaksi päivää pakkaamista kotona yhdessä Äidin kanssa, yksi ilta pakkausten purkamista paikoilleen ja ensimmäinen yö uudessa kodissa. Äiti nukkui unilääkkeellä rauhallisesti, minä valvoin iltayön silkkaa väsymystäni, huolen- ja kiukunsekaista.
Veli ja kummipoika olivat vieneet tarpeelliset huonekalut jo tulopäiväni iltana. Pakkaaminen kotona oli sitä, että äiti penkoi tuon tuostakin kasseja ja ihmetteli, mihin näitä vanhainkodissa tarvitaan. Selitin yhä uudestaan, että paikka ei ole vanhainkoti, vaan palvelutaloasunto, jonne pitää viedä omat tavarat ja kalusteet. Lepatusta, itkua. Minä pakkasin, Äiti purki ja pöyhi. Tuli mieleen muuan satu.
Perillä järjestelin tavarat paikoilleen. Äiti teki sillä välin tuttavuutta uusien naapurien kanssa pihassa. – On tiäkii porukkaa, mie sanon. Yks ei kuule mittää, vaikka miten huutaa, toisen puhheesta ei sua selvää, seinänaapurii hyö työntäät rullatuolissa ja mie täs oon näi muistamaton.. Äitiä nauratti, tuttu huumori pilkahti jostain kadotakseen saman tien. Pian hän etsi taas jotain ja hätäili kotiin jääneistä tavaroista.
Aamulla laitoin pöytään puuroa ja kahvia. Käytiin kävelyllä, äiti työnsi rollaa. Ennen puolta päivää tuotiin ateria: lämmin ruoka, salaatti ja jälkiruoka. Äiti jaksoi syödä kolmasosan annoksesta. Joku ehkä lämmittää loput mikrossa päivälliseksi. Äidin mieliala vaihteli äärestä toiseen. Kun Toinen tuli hakemaan minua, juotiin päiväkahvit kolmestaan. Äiti päätti esittää hetken tyytyväistä vanhusta.
Katson, että Äiti jää hyvin ja lähden Toisen mukaan. Illalla puhutaan veljen kanssa kokemuksesta. Rantasaunan löylyissä puristuu menneiden päivien kipeä tuska ulos joka huokosesta. Sulan itkuun. Käyn välillä järven viileässä sylissä, vähitellen rauhoitun. Aamulla hyvästelen veljen, hän kiittää avusta. Paljoja sanoja ei tarvita.
Aika taittuu. Laskevan auringon säteet perhosen siivillä, kun se lentää pois.
Ihmettelemme kotipihassa työmme tuloksia. Kuulostelemme tuulen ääntä vaahteran ja tammen lehvästössä, hiljenneen kaupungin vaimeita kohahduksia, toisiamme. Ovi on auki, Merikannon säveliä kantautuu pihaan. Toinen laskeutuu lomaansa.
Illalla Kuopus ja Neito viipyivät luonamme. Olin valmistellut aterian, Toinen meistä grillasi, nuoret kattoivat pöydän pihaan. Puhe kävi sekä vakavissa että iloisissa, koetun mukaan. Yhdessäolon juhlaa.
Miksi pitäisi aina rientää jonnekin hakemaan jotain enemmän. Kaikki tarpeellinen on läsnä tässä hetkessä, paikastakin riippumatta, kun vain antaa sille tilan mielessään. Kesäilo, luonnon lahjat, läheisyys, rakkaus. Malja kesälle!
Pihasyreenin ruskeaksi kuivuneet tertut kertovat kesän roihahtaneen täydekseen kovin varhain. Lapsuusmaalla syreeni tapasi kukkia juhannuksen tienoilla. Tuoksu leijui pihassa. Syreeniaika ja lapsuus ovat jo menneet. Kesä jatkuu.
On valvottu juhannusyötä pohjoisessakin. Auringon rävähtämätön yösilmä on etelän ihmiselle häkellyttävä kokemus. Leppeässä valohämärässä ilta liukuu yöksi, yö aamuksi. Taivaanrannan sävyt tummuvat, haalistuvat. Tunturit, hiljaisuus humisee.
Eräs keskikesän juhla vietettiin Saarenmaalla, vuosia ennen nykyistä buumia. Paikassa on menneen maailman fiiliksiä, kuin olisi palannut hetkeksi nuoruuskesiin. Se utuinen valo, vehreys, meren tuoksu. Kesäyön valssi soi, tuuli pöyhi tukkaa.
Hetki muistoille, elämän kesässä.
|
|
