Veljenvaimo soitti. Olivat käyneet veljen kanssa yhdessä Äidin luona, vieneet vielä puuttuvia tavaroita ja täydentäneet jääkaappia. Tuntui äärimmäisen helpottavalta kuulla, että Äiti oli ollut ihan hyvällä mielellä uudessa kodissaan. Muutama vieraskin oli jo käynyt, hoitaja oli kertonut, eihän Äiti muista.
Kun itkin muutoksen kipuja, Lintulan Äiti Johanna sanoi: ”koeta jättää taakse, muistaa hyviä asioita ja unohtaa tietoisesti muu. Rukoile Jumalanäitiä, hän ymmärtää.” – Se oli hyvä opastus. Rukous on tuonut sielunlepoa. Miksi märehtisin loukkaavia sanoja ja menneitä kireitä hetkiä, se synnyttäisi vain katkeruutta.
”Äireelle on annettava aina anteeks”, opasti Muumäen Akusti tyttäriään, jotka itkivät Heta-äitinsä kovuutta Hella Wuolijoen näytelmässä. Itsellekin on hyvä antaa anteeksi, tunnustaa epäonnistuminen, keskeneräisyys. Anteeksi antaminen on tahdon asia. Sen läpi pääsee rakkaus säteilemään lämpöään.
– Tiäkii päivä miun piti nähhä, jotta pois kotonta vietii. Mie en löyvä tiälä mittää, missä miun kaikki kammat on? Joka taskussa pittää olla kampa. Ja nenäliina. Mihi sie panit miun sakset, jos miun pittää korjata vuatteita, mites mie, jos ei oo saksii? Miten mie nyt pärjään, ko mie en jaksa laittaa ruokaa..ja missä se vessakii on..
Lähtöni aamuna Äiti seisoo keskellä uutta huonettaan selin vessan oveen, inttää ja parkuu. Minusta tuntuu, että en enää jaksa sekuntiakaan. Takana on kaksi päivää pakkaamista kotona yhdessä Äidin kanssa, yksi ilta pakkausten purkamista paikoilleen ja ensimmäinen yö uudessa kodissa. Äiti nukkui unilääkkeellä rauhallisesti, minä valvoin iltayön silkkaa väsymystäni, huolen- ja kiukunsekaista.
Veli ja kummipoika olivat vieneet tarpeelliset huonekalut jo tulopäiväni iltana. Pakkaaminen kotona oli sitä, että äiti penkoi tuon tuostakin kasseja ja ihmetteli, mihin näitä vanhainkodissa tarvitaan. Selitin yhä uudestaan, että paikka ei ole vanhainkoti, vaan palvelutaloasunto, jonne pitää viedä omat tavarat ja kalusteet. Lepatusta, itkua. Minä pakkasin, Äiti purki ja pöyhi. Tuli mieleen muuan satu.
Perillä järjestelin tavarat paikoilleen. Äiti teki sillä välin tuttavuutta uusien naapurien kanssa pihassa. – On tiäkii porukkaa, mie sanon. Yks ei kuule mittää, vaikka miten huutaa, toisen puhheesta ei sua selvää, seinänaapurii hyö työntäät rullatuolissa ja mie täs oon näi muistamaton.. Äitiä nauratti, tuttu huumori pilkahti jostain kadotakseen saman tien. Pian hän etsi taas jotain ja hätäili kotiin jääneistä tavaroista.
Aamulla laitoin pöytään puuroa ja kahvia. Käytiin kävelyllä, äiti työnsi rollaa. Ennen puolta päivää tuotiin ateria: lämmin ruoka, salaatti ja jälkiruoka. Äiti jaksoi syödä kolmasosan annoksesta. Joku ehkä lämmittää loput mikrossa päivälliseksi. Äidin mieliala vaihteli äärestä toiseen. Kun Toinen tuli hakemaan minua, juotiin päiväkahvit kolmestaan. Äiti päätti esittää hetken tyytyväistä vanhusta.
Katson, että Äiti jää hyvin ja lähden Toisen mukaan. Illalla puhutaan veljen kanssa kokemuksesta. Rantasaunan löylyissä puristuu menneiden päivien kipeä tuska ulos joka huokosesta. Sulan itkuun. Käyn välillä järven viileässä sylissä, vähitellen rauhoitun. Aamulla hyvästelen veljen, hän kiittää avusta. Paljoja sanoja ei tarvita.
Aika taittuu. Laskevan auringon säteet perhosen siivillä, kun se lentää pois.
Ihmettelemme kotipihassa työmme tuloksia. Kuulostelemme tuulen ääntä vaahteran ja tammen lehvästössä, hiljenneen kaupungin vaimeita kohahduksia, toisiamme. Ovi on auki, Merikannon säveliä kantautuu pihaan. Toinen laskeutuu lomaansa.
Illalla Kuopus ja Neito viipyivät luonamme. Olin valmistellut aterian, Toinen meistä grillasi, nuoret kattoivat pöydän pihaan. Puhe kävi sekä vakavissa että iloisissa, koetun mukaan. Yhdessäolon juhlaa.
Miksi pitäisi aina rientää jonnekin hakemaan jotain enemmän. Kaikki tarpeellinen on läsnä tässä hetkessä, paikastakin riippumatta, kun vain antaa sille tilan mielessään. Kesäilo, luonnon lahjat, läheisyys, rakkaus. Malja kesälle!
Pihasyreenin ruskeaksi kuivuneet tertut kertovat kesän roihahtaneen täydekseen kovin varhain. Lapsuusmaalla syreeni tapasi kukkia juhannuksen tienoilla. Tuoksu leijui pihassa. Syreeniaika ja lapsuus ovat jo menneet. Kesä jatkuu.
On valvottu juhannusyötä pohjoisessakin. Auringon rävähtämätön yösilmä on etelän ihmiselle häkellyttävä kokemus. Leppeässä valohämärässä ilta liukuu yöksi, yö aamuksi. Taivaanrannan sävyt tummuvat, haalistuvat. Tunturit, hiljaisuus humisee.
Eräs keskikesän juhla vietettiin Saarenmaalla, vuosia ennen nykyistä buumia. Paikassa on menneen maailman fiiliksiä, kuin olisi palannut hetkeksi nuoruuskesiin. Se utuinen valo, vehreys, meren tuoksu. Kesäyön valssi soi, tuuli pöyhi tukkaa.
Hetki muistoille, elämän kesässä.
Reilu vuosi on ehtinyt kulua siitä, kun minua saateltiin arvokkaasti moottoripyörän sivuvaunussa kotikaupungin halki eläkkeellelähtöjuhlaan. Se päivä oli tunteikas, riemullinen ja helpottava. Kirkon palveluksessa tehdyn pitkän työrupeaman päätyttyä oli alkamassa elämänvaihe, johon on tullut paljon tilaa uudelle tutun ja totutun joukkoon.
Pian on myös Esikoisen ja Nuorikon yksivuotishääpäivä. Tunteikas ja riemullinen oli heidänkin juhlansa vuosi sitten. Mitä uutta mahtoi tulla heidän elämäänsä julkisen sitoutumisen myötä, jäikö jotain pois, mitä tuli tilalle, muuttuiko näkökulma jotenkin, vaikka arkiset kuviot olivat jo muotoutuneet. Onnea ja siunausta toivomme heille eteenkin päin.
Viikon alussa istutin veljen kanssa isän haudalle verenpisaroita. Vielä on väsynyt vanha äiti sukupolvien ketjussa läsnä omalla paikallaan. Enää hän ei itke haudalla, vuodet ovat kuivanneet kyyneleet. Hän sanoo vain verkkaan: ”Tässä on sit paikka miullekii..” Pian menemme käymään yhdessä myös Toisen vanhempien leposijan ääressä. He ovat muistoissamme.
Ajattelen suvun merkitystä elämäni tässä vaiheessa. Taakse katsoessaan näkee kukin sukupolvi oman näkymänsä, toteuttaa tänään unelmiaan, tähyää huomiseen.
Sekavin tuntein tulen kotiin junamatkan takaa. Vaikka elämän helppous, mukavuus ja onnellisuus ei ole ollut koskaan päätavoitteeni, sitä elämä kuitenkin on antanut sen verran, että tasapaino on säilynyt kaiken muun keskellä. Nyt koettuja kipeitä päiviäkään ei ole toivottu, kutsumatta ne ovat tulleet, kysymään voimaa ja uskoa parempaan huomiseen.
– Ei tiä ei oo miulle sopiva.. tännekös työ miut jättäsitte ihan yksinää..en mie tänne…
Äiti seisoo kumarassa, keppiin nojaten tyhjässä palvelutalon asunnossa, jota hänelle esitellään ja pudistelee päätään. Tilaa olisi mukavasti hänen omille tutuille huonekaluilleen ja tavaroilleen. Keittiösyvennys ja pesuhuone, kaikki siinä. Yhteiseen oleskelutilaan aukeavat neljän asukkaan oman tilan ovet. Tuttujakin löytyy toisten ovien takaa. Ystävällisenoloiset hoitajat huolehtisivat ruuan, lääkkeet, puhtauden. Silti.
– Äiti ei enää ole siinä kunnossa eikä siinä asemassa, että voisi sanella miten hänen hoitonsa pitää järjestää, sanon veljelle junaa odotellessa. – Hän tottuisi ajan mittaan uuteen. Mutta pystymmekö sanomaan äidille, että tämä muutto on nyt tehtävä, vaikka hän vastustaisi? – Veli on kauan hiljaa, sanoo sitten: – Kyllä se tuntuisi pahalta.
Juna tulee ja vie minut omaan elämänpiiriini. Sydämen kipu seuraa mukana.
Kun putkahdin ovesta pihalle, säntäsi Tapsu oitis iloisesti tontinraja-aidalle tervehtimään. Kyllä koiranpojassa on energiaa! Ja niin silkkinen silokarva taputeltavaksi! Emäntänsä siinä kehaisi, miten hyvin pentu on jo oppinut reviirinrajat ja tottelee. Toivottavasti ei sentään suhtaudu kaikkiin tuntemattomiin ihan noin ystävällisesti, jos talonvahdiksi aiotaan koulia.
Yöllä oli kumissut ukkonen. Aamua painoi kuuma kosteus. Hiljaisia ja hikisiä vastaantulijoita lenkillä. Kadunvarsilla leijui raskas pihlajankukkien lemu, johon sekoittui pihoista kevyempää ja aistikkaampaa sireeniä, makeaa jasmiiniakin paikoin. Peltoaukealla vihersi hento orasmatto. Sinessä lauleli leivonen ja metsässä peippo. Tämän kesäisemmäksi ei enää voi kesä tulla.
Piha odottaa. Vaahteran siimeksessä kukkivat kielot. Sireeni tuoksuu hennosti. Elämä tuntuu niin hyvältä, ettei sanotuksi saa.
Sunnuntaiaamun tunnit kuluivat tällä kertaa hienon elokuvan parissa. Yle-Teema lähetti katsojien eniten toivomat kolme elokuvaa, joiden joukossa osui olemaan yksi favoriittini, Niskavuoren Heta. Kyllä vain mustavalkoisessa Suomi-filmissä on lumoa, kun on vahva tarina, osaava ohjaaja ja unohtumattomat näyttelijäsuoritukset.
Hella Wuolijoen Niskavuoren tarinat kuvaavat hämäläistä maaseutuyhteisöä, jossa näkyy ja tuntuu viime vuosiadan alkupuolen henki niin yhteiskunnallisessa, poliittisessa kuin sosiaalisessa mielessä. Tarinassa on nostalgiaakin meille, joiden lapsuusajan varhaisissa muistikuvissa vielä lehmiä lypsettiin käsin, peltoa kynnettiin hevosvetoisella auralla, heinät nosteltiin seipäille kuivumaan ja viljalyhteet koottiin kuhilaiksi.
Tuo taipumaton ylpeys, joka Niskavuoren Hetan tarinassa niin kirkkaana näkyy, lienee eräs vahvuuden symboli kautta aikojen. Kun rinnalla on viisas, joustava ja sydämeltään hyvä puoliso, asettuu vahvuuden kuva uuteen valoon. Kuka lopulta onkaan oikeasti vahva, kenen vahvuudelta näyttävä ylpeys heikkoutta? Ja mitä on rakkaus, katkeruudeksi kääntyvä hetken huuma vai rinta rinnan tehty elämäntyö?
Tarinassa on tästä ajasta katsoen joitakin epäuskottavia piirteitäkin, kuten likipitäen maattoman rengin nousu miljonääriksi ja kahdenkin kartanon omistajaksi. Siltikin tarina on myös ylistyslaulu työlle ja ahkeruudelle, suurille unelmille ja sitkeydelle. Ylpeyttä pitää pystyssä se, millä voi voittaa muut. Nöyryys kasvaa oman todellisuutensa hyväksymisestä, kykyjään väheksymättä.
Rauni Luoma Niskavuoren Hetana on yksi suomalaisen elokuvataiteen helmiä. Niin läpeensä ja komealla tavalla aidoksi harvoin kukaan suomalainen näyttelijä roolissaan yltää. Kaarlo Halttunen toimii hienosti vastavoimana. Draamaan on saatu upea kaari ja vanhan kotimaisen elokuvatuotannon helmasynti, melodramaattisuus, vältetty. Kyllä kelpasi katsoa, neljännenkin kerran.
Samassa lehdessä eräänä vuoden takaisena aamuna kaksi ihastuttavaa juttua: Runoilija on onnellinen talonpoikaisveneessään – ja Eläkeaika sai vaarin tanssimaan. Edellisen jutun vakavikkokuvassa valkotukkainen ja parrakas runoilija Caj Westerberg taustalla vesi ja kivikkorantaa ? jälkimmäisessä hersyvästi myhäilevä Arvi Lind kotoisena punaruutuisessa paidassaan.
Runotytön unelmassani näen itseni soutelemassa runoelementissä. On aikaa lukemiseen, aikaa kirjoittamiseen. Näen veden läheisen luonnonrauhan, jossa on tilaa olla yksin, kaksin ja ystävien kanssa, mahdollisuus haltioitua kauneudesta. ?Kun astun tähän veneeseen, minut täyttää sama rauha kuin goottilaisessa katedraalissa, suuri harmonia, tässä kaikki on kohdallaan ja oikein kuin hyvässä runossa.?
Tanssahteleva isoäiti voisi olla ihanan hassu unelma. Musiikki ja liike yhdessä keventävät olemusta, vapauttavat sisäisiä energioita, saavat sydämen sykkimään, veren kiertämään ja katseen loistamaan. Tanssahdellessa ei ole tilaa turhille murheille. Runoilija-teologi Anna-Maija Raittila on puhunut karkeloimisen evankeliumista. Siinä on aitoa elämäniloa, joka karkoittaa liiallisen vakavuuden.
Unelmia pitää olla, niillä on taipumus toteutua. Millä tavalla, onkin sitten se yllätys.
Eilisestä on muistona maailman ihanin ja upein ruusukimppu, kohottavan konserttielämyksen viipyilevä jälkimaku, emon poikasten persoonalliset kortit halauksin annettuina, erinomaisesta ateriasta ja yhdessäolosta täysinäinen olo – ja kaikenlaisesta oheistapahtumisesta varsinainen tunnekimara.
Euroviisuista sen verran, että realismia on voittajaa ennustellessa ottaa huomioon äänestävän populaation näkökulma ja pitää omat mieltymyksensä siitä erillään. Show sinänsä oli erinomainen, audiovisuaalinen työ huolellista ja luovaa, rennot ’postikortit’ hyväntahtoisesti hauskoja, joskin kovin talvisia ja juontajapari söpö.
”Hei, kamoon, onks toi tosiaan meidän äiti”, kommentoi Esikoinen Kuopukselle, kun hehkutin lätkämatseja. Kyllä USA-ottelu oli hikistä ja kihelmöivää kiekkoiloittelua ja voitto Venäjästä ah, niin makea! Loppuotteluun pääsy on meiltä jo sinänsä hieno saavutus, hopeamitalille on turha nyrpistellä. Parhaat voittavat, se on pelin henki.
|
|
