Jokela järkytti jälleen. Tällä rataosuudella matkaava kansa sanoo paikkaa mukanokkelasti zoukkilaksi. Eilisistä karmeista tapahtumista on vitsikkyys kaukana. Ei naurattanut silloinkaan, kun siellä edelliskerran rysähti, oliko vuonna 1996. Silloin juna suistui ratasillalta alapuolella kulkevalle tielle.
Elämme ajassa ja maailmassa, jossa todellisuudesta vieraantuneet saavat itse selvitä elämästään, suunnitella sairaita tuhotekoja, jopa ilmoittaa niistä ennakkoon ilman, että kukaan reagoi. Kuten Myyrmäen pommiturmassa tapahtui, niin nytkin. On vaikea nähdä nuoren hätää ajoissa. Nettipoliisiakin tarvittaisiin näinä aikoina.
Kamaluuksista tiedottaminen toimii myös sairaan mielen katalysaattorina. Haetaan julkisuutta yhä hurjemmilla ja kauheammilla tempauksilla. Joillekin ne merkitsevät edes hetkellisesti näkyväksi tulemista, pelon lietsomisesta saatua voimantunnetta, kuviteltua ihailua hullunrohkeista teoista.
Eilisen kaltaiset tapahtumat jättävät syvän jäljen. Tekijä tuhoaa oman elämänsä ja perheensä elämän. Uhrien elämä katkeaa kauhealla tavalla ja läheisten tuska on mittaamaton. Kouluyhteisö saa trauman, jonka parantuminen vie aikaa. Tyrmistys ja myötäsuru hiljentää kaikki.
Usko ihmisyyteen on horjunut, mutta toivoa antaa se, miten yhteisö alkaa korjata syntyneitä vaurioita ja lääkitä haavoja. Heräämmekö viimein välittämään lapsistamme ja nuoristamme?
Onko Sinulle käynyt joskus niin? Jossain, missä aika eikä paikka määritä läsnäolijaa: baarissa, laivan tai lentokentän terminaalissa, kesäisessä torikahvilassa, puiston penkillä, junassa. Voit olla kuka tahansa mistä tahansa. Siihen tulee toinen kuka tahansa ja alkaa jutun, joka ei pääty ennen kuin toisen mieltä painanut asia on tullut kerrotuksi. Ette ole tavanneet koskaan ennen, ette todennäköisesti enää tapaa. Tuntematon ojentaa sinulle tarinansa ja menee.
Kirjoittavat ihmiset, otaksun, kokevat näitä. Heissä lienee jokin heikko signaali kiinnostuksesta ihmisten tarinoihin. Jolla on tarve kertoa eikä kuulijaa, ottaa viestin vaistomaisesti vastaan. Kuulijaksi saattaa valikoitua myös henkilö, jolla on luontaista empatiakykyä ja henkistä tilaa toisen tarinalle. Kuuntelun ammattilaiset viestittävät tätä tilaa usein itse tiedostamattaan. Tai elävät rooliaan vuorotta, miten vain.
Entä kun olet itse elämäntilanteessa, jossa on tarve puhua jollekin mietteistään, saada ikään kuin ilmaa umpioon, jossa ajatus kehäänsä kiertää. Kohdalle osuu sellainen, jonka ajattelet ymmärtävän, mutta tuletkin torjutuksi. Toinen vaihtaa puheenaiheen, murjaisee vitsin tai alkaa vilkuilla kelloa ja kiiruhtaa toisaalle. Minulta kysyi kerran työtoveri, muuan pappi: oletko varma, että haluat puhua tästä? Se tuntui hyvin pahalta sillä hetkellä ja sulki suuni.
Miten me pelkäämmekään lähelle tulijaa, lähelle tulemista. Kohteliaiden fraasien ja sosiaalisesti hyväksyttävän hymyn takana meillä kaikilla on jossakin – niin uskon – aito, haavoittuva minä, joka ikävöi tulla vastaanotetuksi ja hyväksytyksi.
Kanneltalossa oli tarjolla arkisena aamupäivänä upea monitaiteellinen esitys ”Minun Vienan Karjalani”, ihan ilmaiseksi. Kuusi nuorta laulajatyttöä tutkija Maari Kallbergin johdolla kertoi, lauloi, joikasi, tanssi ja soitti Vienan Karjalan sydänmaiden naisten iloja ja suruja. Kävimme projektimummeleiden kanssa pääkaupunkiretkellä kokemassa elämyksen.
Joikutekniikka on vaikuttavaa kuultavaa, joillekin vahvistettu volyymi oli liikaakin. Lauluissa kuultiin neitojen kullankaihoa ja häätunnelmia, sulhon ylistystä ja menetetyn rakkauden murhetta. Hienosti soivat yhteen nuoret äänet. Omassakin sielussa karjalaisten esiäitien juurien rihmasto resonoi. Elämys se oli, ei vähempää.
”Viimeinen juna länteen” Kansallisteatterin pienellä näyttämöllä syvensi mielikuvia sotavuosista, joista omaa kokemusta ei ole ja joista vanhempien sukupolven kertomukset ovat olleet niukkoja. Näytelmä valotti hienosti ja taitavasti suhteiden ja kohtaloiden kudelmaa sodan ankeissa kulisseissa, missä vain tämä hetki oli varma.
Raija Talvion luonteva ja sodan vaiettuja puolia hienovaraisesti esiin nostava teksti on jo saanut aikaan keskustelun sodanaikaisten siirtoleirien todellisista tarkoitusperistä. Kun tapahtumat ovat ajallisesti tarpeeksi etäällä, on tullut mahdolliseksi myöntää sodan eettiset harhat ja ilmeiset virheet. Talvisotaelokuvia tehtäessä ei vielä kyetty tähän.
Taru Mäkelän taitavasti rytmittämä ohjaus on ansainnut kiitoksensa. Juha Mujeen esittämä, pohjimmiltaan syvästi humaani siirtoleirin päällikkö, kapteeni Kairanto sekä upea Wanda Dubiel Hotelli Äänislinnan johtajattarena luovat tapahtumien vyöryä kannattelevan jännitteen. Vaikuttava alku ja rytmiset kohokohdat toimivat. Hitaasti himmenevässä valossa välähtelevä kristallikruunu nousee sodan murskaamien kansallisten sekä yksityisten unelmien symboliksi.
Sovittiin tapaamisesta entisen työtoverin kanssa. Oli taas käynyt niin kuin hänen kanssaan tapaa käydä, että olin eräänä aamuna ajatellut häntä, muistanut sunnuntaina kirkossa näkemäni kasvot. Mietin, mitähän hänellä. Illalla helähti häneltä tekstiviesti kännykkääni: olisiko aikaa tavata. Olihan sitä.
Telepaattiset ilmiöt ovat olemassa niille, jotka rekisteröivät kuvatunlaisia tapahtumia enemmän kuin voivat sattumaksi sanoa. Telepatiaksi luonnehdittavan yhteyden koen vain tiettyjen ihmisten kanssa ja se toimii molempiin suuntiin. Pitkäaikainen ystävä, kaukainen sieluntoveri ja pari entistä työtoveria kuuluvat tähän piiriin.
Yhteys elää ihmissuhteen mukana, se voi heiketä jopa hävitä tai vahvistua ajoittain. Tiukan tieteellisen maailmankatsomuksen piirissä telepatia selitetään tietenkin sattumaksi. Miten sellaista tutkisi ja taulukoisi, mikä on niin herkkää, intuitiivista ja subjektiivista. Suhteet eivät pysy pinseteissä.
Mielenkiintoista on, että ilmiö ei ole sukupuoli- tai ikäsidonnainen. Tunnen erittäin intuitiivisia miehiä sekä naisia. Vanhemman ja lapsen välinen telepatia on tavallista, näitä kokemuksia voisi moni äiti tai isä kertoa. Lapsen aikuistuessa ja itsenäistyessä intuitiivinen yhteys vanhempaan käy tarpeettomaksi ja suuntautuu toisaalle.
Tulet mieleeni jostain syystä. Hetken päästä sinä soitat. Tai minä soitan ja sinä sanot: ajattelin juuri sinua. Joskus joku vieraampi tulee toistuvasti mieleen useaan kertaan. Lopulta otan yhteyttä. – Mistä sinä tiesit juuri nyt soittaa, kun…
Niin sinä sanoit, eron hetkillä. Elämä on tässä ja näin. Me elämän kolhimat ja uuvuttamat, salaisia surujamme itkeneet ja muutoksen kivuissa kulkeneet olimme löytäneen toisissamme valoisat kasvot ja ymmärryksen pilkahduksia.
Sinä kerroit ne karheat kantapääsi ja minä, että anna ne joskus toisen syliin ja lämpimiin käsiin. Ei meidän tarvitse olla vain hoivaamassa, voimme antautua myös ottamaan vastaan. Elämä hengittää sisään ja ulos. Tässä. Näin.
Ei voi olla totta! Siinä se on! Ihan kiljahdin ilosta yhtenä päivänä kesken arkisten puuhien varsinaisen löydön osuttua kohdalle. Ja nyt on kyllä ihan pakko kertoa vähän taustaa, muuten ei lukija riemastustani ymmärrä.
Pieni ekaluokkalainen oli saanut opettajalta tehtäväksi lausua kevätjuhlassa ulkoa runollisen kertomuksen lukukirjasta. Ensimmäinen esiintyminen koulussa oli tytöstä yhtä aikaa hurjan jännittävää ja huippuihanaa. Teksti oli nopeasti opittu ja tyttö laususkeli sitä ulkoa puoliääneen keväisillä koulumatkoillaan.
” Oli varhainen kevätaamu, kun äitini käteen nojaten astuin kotini ovesta ulos. Tunsin sadat tuoksut: maan tuoksut, yrttien tuoksut, kuivan puunkin kummat tuoksut. Kuulin tuhannet äänet: metsän äänet, ilman äänet, ruohonkorren huojunnankin vienot äänet. Pysähdyin ja kohotin pienet käteni ihastellen ilmaan. Silloin metsän siimeksestä sävel helähtää. ”Kukkuu, , kukkuu!” maa ja metsä ympärilläni kajahti. Tartuin kiihkeästi äitini käteen: ”Lintu! Se lintu anna minulle, äiti!” ”Hiljaa, lapsi” minun äitini kuiskasi. ”Lue kukunnat – ne ovat elämäsi kultaiset vuodet!” Vaikenin ja laskin: yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi…Ah, jo minulta pienoiselta luvut loppuivat ja yhä kukkui kultainen käkeni. ”Kukkuu, kukkuu, kukkuu, kukkuu” käkeni kanssa kilvan metsään huhuin. ”Kukkuu, kukkuu, kukkuu, kukkuu” maa, metsä, ilma kaikkialta vastaan kaikui. ”
Yhtään en muista miten esitys meni, mutta tarinan muistan, sanasta sanaan. Aikuisvuosina haeskelin tekstiä vanhoista lukukirjoista divareista, turhaan. Ajatella, että se oli odottanut löytämistä omassa hyllyssämme vuosikymmenet, Linnankosken Koottujen kakkososassa.
Syksy huomauttelee kirpeästi tulostaan. Ikkunoilla kesän iloisesti kukkineet kasvit lojuvat rähmäisinä ruukuissaan ja valittavat, etteivät jaksa enää puristaa uusia kukkia, ei millään. Turha valaa lannoitevettä niskaan – kun kesä on ohi, niin se on.
Kotikulmiemme pikkukatuja reunustavat pihlajat. Tulenpunaiset marjatertut painavat raskaina oksia. Kun pakkasyöt tulevat, saattaa nähdä tilhiparven pelmahtavan aamulla pihlajista. Kauniita, harmaanpunaisia lintuja hassuine töyhtöineen.
Keskustasta kotiin päin tullessa, näkyy pihavaahteramme jo kaukaa. Oksa kerrallaan se pukeutuu punertavan keltaiseen syksyn tullen. Miten ihmeellisesti puun syysväri voi valostaa pihan, loimuta kuin auringon kehrä sinistä avaruutta vasten.
Rakastan syksyä: maan vahvaa tuoksua metsässä, värien hehkua, aurinkoisen päivän viileää selkeyttä, sateen himmeää hämärää. Elämä humisee kiihkeänä taustalla. Voi valita hetken, jolloin sukeltaa mukaan. Voi palata kotiin kylliksi saatuaan.
Menneinä vuosina syksy merkitsi uuden vaiheen kihelmöiviä energiavirtoja. Tänään syksy hymyilee lempeästi, tarjoaa parastaan: aikaa nauttia elämästä.
Iloisin huudahduksin ja lämpimin halauksin kohdattiin Haikon kartanon keltaisessa salongissa. Yhteisen opiskelumme alkamisesta on kulunut jo yli 40 vuotta. Kaksi vuotta sitten tavattiin viimeksi, silloin Diakonissalaitoksen kauniissa ja arvokkaassa Aurora-salissa. Olemme kokoontuneet yhteen kolmisenkymmentä kertaa valmistuttuamme, melkein joka vuosi siis. Sanoisin saavutusta tilastollisesti hämmästyttäväksi.
Juhlaillallisilla kukin kertoi jotakin elämästään tältä kohtaa. Monta eläkkeelle jäämisen tarinaa ja lähtöjuhlinnan kuvausta siinä kuultiin. Uuden elämänvaiheen herättämät tunnot löysivät vastakaikua. Koolla olijat olivat kaikki työelämänsä takarajan ylittäneet kuka määräpäivään sinnitellen, kuka varhennetusti tai terveysongelmien pakottamana. Iloa ja surua, uusia alkuja ja elvytettyjä unelmia jaettiin. Luopumisen kipuakin häivähti puheissa.
Tapaamispaikka oli mitä ihastuttavin, kartanon puisto rehevänkaunis ja kylpylähotelli tasokas palveluineen. Tulokahveilla meille kertoi kartanon historiasta itse kauppaneuvos Satu Tiivola, jonka viehättävä olemus säteili hyvää tuulta. Hän sanoi energiansa salaisuudeksi joka-aamuisen jumppaohjelman ja työn tekemisen. Yhteisesti totesimme Aurora Karamzinin liittyvän sekä Helsingin Diakonissalaitoksen että Haikon kartanon historiaan.
Lähtöaamun palaverissa katseltiin vielä kuvia, laulettiin ja hiljennyttiin yhdessä. Seuraava tapaaminen sovittiin jälleen kahden vuoden päähän. Työelämän ihmissuhteineen jäätyä taakse alkaa uudella tavalla arvostaa yhteyttä vanhoihin ystäviin. – Elämä on tässä, sanoi eräs meistä erotessa. Ja tässä on elämää, lisäisin.
*Rauhallinen kävely ja istuskelu sielunvierimmäisen ystävän kanssa meren rannalla. Aaltojen ääni, veden liike, horisontin avaruus, tuulen raikkaus saa aikaan selittämättömän onnen tunteen.
*Perhonen, lintu. Jos liikun yksin luonnossa ja polulleni lennähtää perhonen tai lintu, tervehdin ja juttelen sille hetken kuin hyvälle ystävälle. Yhteydestä luontoon tulee onnellinen olo.
*Lapsen hymy. Onko vilpittömämpää ja aidompaa kontaktia ihmisten välillä.
*Kun aistii ilahduttaneensa jotakuta tavalla tai toisella tulee itselle onnellinen olo.
*Kun tulee ymmärretyksi ja hyväksytyksi, erityisesti vaikeassa tilanteessa tai tuskallisen asian suhteen on kuin aurinko tulisi esiin pilvien takaa.
*Laulaminen mukavassa porukassa, joskus myös yksin kotona pianon ääressä.
*Mielentilaan sopivan musiikin kuuntelu. Tämä toimii aina onnellistuttavasti!
*Hyvä kirja, elokuva, taide-elämys ja aikaa mielipuuhille..
*Bonus: elämäntoveri ja perhe!
|
|
