Sovittiin tapaamisesta entisen työtoverin kanssa. Oli taas käynyt niin kuin hänen kanssaan tapaa käydä, että olin eräänä aamuna ajatellut häntä, muistanut sunnuntaina kirkossa näkemäni kasvot. Mietin, mitähän hänellä. Illalla helähti häneltä tekstiviesti kännykkääni: olisiko aikaa tavata. Olihan sitä.
Telepaattiset ilmiöt ovat olemassa niille, jotka rekisteröivät kuvatunlaisia tapahtumia enemmän kuin voivat sattumaksi sanoa. Telepatiaksi luonnehdittavan yhteyden koen vain tiettyjen ihmisten kanssa ja se toimii molempiin suuntiin. Pitkäaikainen ystävä, kaukainen sieluntoveri ja pari entistä työtoveria kuuluvat tähän piiriin.
Yhteys elää ihmissuhteen mukana, se voi heiketä jopa hävitä tai vahvistua ajoittain. Tiukan tieteellisen maailmankatsomuksen piirissä telepatia selitetään tietenkin sattumaksi. Miten sellaista tutkisi ja taulukoisi, mikä on niin herkkää, intuitiivista ja subjektiivista. Suhteet eivät pysy pinseteissä.
Mielenkiintoista on, että ilmiö ei ole sukupuoli- tai ikäsidonnainen. Tunnen erittäin intuitiivisia miehiä sekä naisia. Vanhemman ja lapsen välinen telepatia on tavallista, näitä kokemuksia voisi moni äiti tai isä kertoa. Lapsen aikuistuessa ja itsenäistyessä intuitiivinen yhteys vanhempaan käy tarpeettomaksi ja suuntautuu toisaalle.
Tulet mieleeni jostain syystä. Hetken päästä sinä soitat. Tai minä soitan ja sinä sanot: ajattelin juuri sinua. Joskus joku vieraampi tulee toistuvasti mieleen useaan kertaan. Lopulta otan yhteyttä. – Mistä sinä tiesit juuri nyt soittaa, kun…
Niin sinä sanoit, eron hetkillä. Elämä on tässä ja näin. Me elämän kolhimat ja uuvuttamat, salaisia surujamme itkeneet ja muutoksen kivuissa kulkeneet olimme löytäneen toisissamme valoisat kasvot ja ymmärryksen pilkahduksia.
Sinä kerroit ne karheat kantapääsi ja minä, että anna ne joskus toisen syliin ja lämpimiin käsiin. Ei meidän tarvitse olla vain hoivaamassa, voimme antautua myös ottamaan vastaan. Elämä hengittää sisään ja ulos. Tässä. Näin.
Ei voi olla totta! Siinä se on! Ihan kiljahdin ilosta yhtenä päivänä kesken arkisten puuhien varsinaisen löydön osuttua kohdalle. Ja nyt on kyllä ihan pakko kertoa vähän taustaa, muuten ei lukija riemastustani ymmärrä.
Pieni ekaluokkalainen oli saanut opettajalta tehtäväksi lausua kevätjuhlassa ulkoa runollisen kertomuksen lukukirjasta. Ensimmäinen esiintyminen koulussa oli tytöstä yhtä aikaa hurjan jännittävää ja huippuihanaa. Teksti oli nopeasti opittu ja tyttö laususkeli sitä ulkoa puoliääneen keväisillä koulumatkoillaan.
” Oli varhainen kevätaamu, kun äitini käteen nojaten astuin kotini ovesta ulos. Tunsin sadat tuoksut: maan tuoksut, yrttien tuoksut, kuivan puunkin kummat tuoksut. Kuulin tuhannet äänet: metsän äänet, ilman äänet, ruohonkorren huojunnankin vienot äänet. Pysähdyin ja kohotin pienet käteni ihastellen ilmaan. Silloin metsän siimeksestä sävel helähtää. ”Kukkuu, , kukkuu!” maa ja metsä ympärilläni kajahti. Tartuin kiihkeästi äitini käteen: ”Lintu! Se lintu anna minulle, äiti!” ”Hiljaa, lapsi” minun äitini kuiskasi. ”Lue kukunnat – ne ovat elämäsi kultaiset vuodet!” Vaikenin ja laskin: yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi…Ah, jo minulta pienoiselta luvut loppuivat ja yhä kukkui kultainen käkeni. ”Kukkuu, kukkuu, kukkuu, kukkuu” käkeni kanssa kilvan metsään huhuin. ”Kukkuu, kukkuu, kukkuu, kukkuu” maa, metsä, ilma kaikkialta vastaan kaikui. ”
Yhtään en muista miten esitys meni, mutta tarinan muistan, sanasta sanaan. Aikuisvuosina haeskelin tekstiä vanhoista lukukirjoista divareista, turhaan. Ajatella, että se oli odottanut löytämistä omassa hyllyssämme vuosikymmenet, Linnankosken Koottujen kakkososassa.
Syksy huomauttelee kirpeästi tulostaan. Ikkunoilla kesän iloisesti kukkineet kasvit lojuvat rähmäisinä ruukuissaan ja valittavat, etteivät jaksa enää puristaa uusia kukkia, ei millään. Turha valaa lannoitevettä niskaan – kun kesä on ohi, niin se on.
Kotikulmiemme pikkukatuja reunustavat pihlajat. Tulenpunaiset marjatertut painavat raskaina oksia. Kun pakkasyöt tulevat, saattaa nähdä tilhiparven pelmahtavan aamulla pihlajista. Kauniita, harmaanpunaisia lintuja hassuine töyhtöineen.
Keskustasta kotiin päin tullessa, näkyy pihavaahteramme jo kaukaa. Oksa kerrallaan se pukeutuu punertavan keltaiseen syksyn tullen. Miten ihmeellisesti puun syysväri voi valostaa pihan, loimuta kuin auringon kehrä sinistä avaruutta vasten.
Rakastan syksyä: maan vahvaa tuoksua metsässä, värien hehkua, aurinkoisen päivän viileää selkeyttä, sateen himmeää hämärää. Elämä humisee kiihkeänä taustalla. Voi valita hetken, jolloin sukeltaa mukaan. Voi palata kotiin kylliksi saatuaan.
Menneinä vuosina syksy merkitsi uuden vaiheen kihelmöiviä energiavirtoja. Tänään syksy hymyilee lempeästi, tarjoaa parastaan: aikaa nauttia elämästä.
Iloisin huudahduksin ja lämpimin halauksin kohdattiin Haikon kartanon keltaisessa salongissa. Yhteisen opiskelumme alkamisesta on kulunut jo yli 40 vuotta. Kaksi vuotta sitten tavattiin viimeksi, silloin Diakonissalaitoksen kauniissa ja arvokkaassa Aurora-salissa. Olemme kokoontuneet yhteen kolmisenkymmentä kertaa valmistuttuamme, melkein joka vuosi siis. Sanoisin saavutusta tilastollisesti hämmästyttäväksi.
Juhlaillallisilla kukin kertoi jotakin elämästään tältä kohtaa. Monta eläkkeelle jäämisen tarinaa ja lähtöjuhlinnan kuvausta siinä kuultiin. Uuden elämänvaiheen herättämät tunnot löysivät vastakaikua. Koolla olijat olivat kaikki työelämänsä takarajan ylittäneet kuka määräpäivään sinnitellen, kuka varhennetusti tai terveysongelmien pakottamana. Iloa ja surua, uusia alkuja ja elvytettyjä unelmia jaettiin. Luopumisen kipuakin häivähti puheissa.
Tapaamispaikka oli mitä ihastuttavin, kartanon puisto rehevänkaunis ja kylpylähotelli tasokas palveluineen. Tulokahveilla meille kertoi kartanon historiasta itse kauppaneuvos Satu Tiivola, jonka viehättävä olemus säteili hyvää tuulta. Hän sanoi energiansa salaisuudeksi joka-aamuisen jumppaohjelman ja työn tekemisen. Yhteisesti totesimme Aurora Karamzinin liittyvän sekä Helsingin Diakonissalaitoksen että Haikon kartanon historiaan.
Lähtöaamun palaverissa katseltiin vielä kuvia, laulettiin ja hiljennyttiin yhdessä. Seuraava tapaaminen sovittiin jälleen kahden vuoden päähän. Työelämän ihmissuhteineen jäätyä taakse alkaa uudella tavalla arvostaa yhteyttä vanhoihin ystäviin. – Elämä on tässä, sanoi eräs meistä erotessa. Ja tässä on elämää, lisäisin.
*Rauhallinen kävely ja istuskelu sielunvierimmäisen ystävän kanssa meren rannalla. Aaltojen ääni, veden liike, horisontin avaruus, tuulen raikkaus saa aikaan selittämättömän onnen tunteen.
*Perhonen, lintu. Jos liikun yksin luonnossa ja polulleni lennähtää perhonen tai lintu, tervehdin ja juttelen sille hetken kuin hyvälle ystävälle. Yhteydestä luontoon tulee onnellinen olo.
*Lapsen hymy. Onko vilpittömämpää ja aidompaa kontaktia ihmisten välillä.
*Kun aistii ilahduttaneensa jotakuta tavalla tai toisella tulee itselle onnellinen olo.
*Kun tulee ymmärretyksi ja hyväksytyksi, erityisesti vaikeassa tilanteessa tai tuskallisen asian suhteen on kuin aurinko tulisi esiin pilvien takaa.
*Laulaminen mukavassa porukassa, joskus myös yksin kotona pianon ääressä.
*Mielentilaan sopivan musiikin kuuntelu. Tämä toimii aina onnellistuttavasti!
*Hyvä kirja, elokuva, taide-elämys ja aikaa mielipuuhille..
*Bonus: elämäntoveri ja perhe!
Herätessä on vaalea pilvihämärä. Aprikoosimarmeladilla ja savujuustolla päällystetty paahtoleipä maistuu ihanalta kahvikupposen kera. Aamun lehtiä rapistellessa aika vierähtää. Katson kelloa, kun kuuluu ensimmäinen kumea jyrähdys, 10:20. Nousen korjaamaan muutaman työkalun pihalta ja laskemaan aurinkovarjon alas. Muutama sadepisara ehtii jo siihen.
Äkkiä aamu pimenee kuin yöksi. Kumina yltyy, pilvi viskoo pisaroita yhä tiuhempaan. Sulkeudun toiseen huoneeseen ja sytyttelen kynttilöitä; Pyhän Kolminaisuuden ikonille, Konevitsalaisen Jumalanäidin ikonikuvalle, Mariantyttäriltä saadun Trierin madonnan kuvalle ja Jumalanäidin suojeluksen ikonikuvalle, jonka eilisessä kirjeessä sain Lintulan Äiti Johannalta.
Huoneessani on hiljainen kynttilähämärä. Ulkona riehuu ukkonen koko voimallaan, räsähtelee, paukkuu, kumisee, kolahtelee. Äänet kimmahtelevat kiukkuisesti kallioiden kyljistä. Salamoiden välkettä en onneksi näe, lepään aloillani silmät kiinni, yöverho alhaalla. Mielessäni näen kaupungin talojen kyyristelevän koskena kuohuvan sateen alla. Merkillinen rauha, myrskyn silmässä.
Kolmen tunnin päästä rajuilma on ohi. Päivä valkenee uudestaan. Sade on piiskannut jalokärhön kukat maahan. Eilen leikattu ruoho kiiltelee litimärkänä. Toinen soittaa töistään, kysyy olenko pelännyt. Hän tietää ukkosherkkyyteni. Hermosto säikkyi kyllä pauketta, mutta sisälläni oli ihmeellinen rauha, vastaan. Olen löytänyt keinon voittaa pelkoni.
Rajuilmat taukoavat aina aikanaan. Emme onneksemme asu taifuunien, hurrikaanien ja hirmumyrskyjen alueella. Iltapäivällä paistaa jo aurinko.
Erityinen viikonvaihde tällä kertaa. Perjantai-iltana nautiskeltiin kamariorkesterin konsertista Konservatoriossa. Sävähdyttävin oli P-H. Nordgrenin Pianokonsertto vasemmalle kädelle, jonka aiheena on japanilainen kauhutarina. Piano-osuuden tulkitsi puhuttelevasti Izumi Tateno, jolle konsertto on omistettu. Pidin kovasti nuorten soittajien ja kapellimestari Yuri Nittan yhteistyöstä. Sibeliuksen Voces intimae on aina hienoa kuultavaa ja Griegin Sarja Holbergin ajoilta tanssitti lopuksi keveämpiin tunnelmiin.
Helle rauhoitti vuosipäivämme sujumaan kotoisasti kahden kesken. Lienemme vanha pari, joka on löytänyt maailmojensa leikkauskohdat ja jonkinlaisen resignaation yhteiselolleen. Taistelujen vuodet ovat takana, vain kaukainen kumu joskus ja tuolloin tällöin välähtävä salama muistuttavat niistä. Illalla katsoimme televisiosta parisuhdedraamaa, joka herätti omiakin suhdemuistoja. Harvoin katsommekin elokuvia yhdessä, tyylilajit, jotka miellyttävät molempia, ovat harvassa. Tätäkään Toinen tuskin olisi valinnut, jos olisi ollut yksin katsomassa.
Sunnuntaihin heräsimme tavallista myöhemmin. Helle oli taittumassa: tummat pilvet pimensivät päivän ja ukkonen murahteli uhkaavasti. Halusin katsoa palkitun japanilaisen animaation, jota esitettiin ykkösellä. Se oli hulppea ja kekseliäs fantasia, jossa hyvä lopulta voitti ja päästi katsojan piinasta. Toinen grillasi pihvit sadekuurojen välissä, ateria oli katettava sisälle. Iltapäiväkahvien aikaan ukkonen kaatoi viimeisen saavillisen vettä maisemaan ja pilvet hajaantuivat. Ilta seestyi yöksi.
Katselin ja kuuntelin tihenevinä yön tunteina elokuvan mestaria ystävänsä Jörn Donnerin tuottamassa dokumentissa. Miten tuo vanha mies saattoi sanoa hiljaisesti, ettei hän henkilönä ole tärkeä, että hän on käsityöläinen muiden joukossa ja hänen teoksensa ovat käyttötavaraa. Miten hän kertoi usein katselevansa aikaansaannoksiaan ihmetellen sivusta. Miten hän yhä uudestaan palasi lapsuutensa traumoihin, puhui masennuksestaan, epävarmuudestaan ja pelostaan. Miten hän puhui elämänsä kipeydestä: lukuisista kariutuneista naissuhteista, mielisairaalajaksosta, pettymyksestä kotimaahansa, jonka veropolitiikka ajoi hänet maanpakolaisuuteen. Näin ja kuulin hänessä yksinäisen ja väsyneen vanhan miehen, joka kaipasi kuolleen vaimonsa luo.
On ihmisiä, jotka kykenevät tekemään lapsuutensa traumoista luovuuden lähteen ja joiden sisäisestä näystä tinkimätön työ tuottaa tavanomaisen yläpuolelle nousevan tuloksen. Ingmar Bergman oli tällainen. Kaikista hänen koskettavista, järkyttävistä ja huiman kauniista elokuvistaan minulle on ollut tärkein Syyssonaatti, missä äiti-tytärsuhteen kipu, syksyiset värit, musiikki ja kahden naisen upeat roolityöt solmiutuvat unohtumattomaksi kokonaisuudeksi.
On mahdollista, että bergmanilainen näkemys ja työtapa katoaa tekijänsä mukana. Ihmisen sielunmaiseman väkevät kuvat: valo ja pimeys, rakkaus ja viha, tuska ja kuolema jäävät elämään.
Tapasimme kirkossa. Hän istahti samaan penkkiin, tervehdimme. Messun jälkeen puheltiin pihalla tovi kummankin kuulumisista. – Miltä eläkkeelläolo tuntuu, kysäisi. Ihmettelin siinä, että aina vain niin hyvältä. – Hm, olet siis vielä siinä vaiheessa, hän tuumi. Minä että mitä, onko jotain muutakin tulossa. Hymyili vain, ei vastannut.
Miten kauan hyvän mielen tunteita saa pitää? Joku eläkeläinen on kertonut, että on niin kiire ja paljon menemistä, ettei työvuosinakaan ikinä. Joku toinen on valittanut ajan käyvän pitkäksi, kolmas kokenut masentumisen ja yksinäisyyden tunteita. Kellä on huolta lapsista tai lastenlapsista, ketä huolettaa omien vanhusten asiat.
Voi, kyllä hyvän olon sisälläkin voi olla monenvärisiä päiviä ja vaikka miltä tuntuvia hetkiä. Silti voi tuntea syvää kiitollisuutta: elämä on kaunis ja hyvä – tällaisenaan.
|
|
