Kiskon laukkua asemalta palvelutalon jäistä mäkeä ylös. Olisi sittenkin pitänyt ottaa reppu. Talojen valaistut ikkunat loistavat pimenevään iltaan. Pihoilla ei ole ketään.

Iltahoitaja kirjoittelee toimistossaan. Kyselen äidin vointia. – Hyvin hän muuten, mutta iltaisin ja öisin on levoton ja sekavampi. Uusi tulehduslääke tuntuu nyt tepsivän. Kyllä me pärjätään. – Sanon, ettei yöhoitajan tarvitse käydä, hoidan iltalääkkeet ja keitän aamulla puuron.

Äiti touhuaa kaapeissaan. Hammasharja on hukassa, ensin se, sitten hiusharja, sakset ja vaikka mikä. Vaatekaapissa on kovin vähän tavaraa. – Missä kaikki alusvaatteet ovat, ihmettelen. – Miunha pittää pakata kaik, ko mie lähen tiältä kottii koht huomen..

Vaatepakkaus on talletettu senkin perukoille. Siellä ovat hammasharjat ja hiusharjakin. Sakset löytyvät käsilaukusta, kampa raamatun välistä.

*Ilta äidin kanssa

Veli soittaa. Sanoo tulevansa aamulla käymään. – Toisitko samalla äidin ompelukoneen laatikosta harmaata tai sinistä lankaa ja neulan. Äidin mekosta on irronnut pari nappia, voisin ommella.

Äitiä väsyttää. Hän kulkee hiukan kumarassa, hakee keppiä tueksi, menee tuon tuostakin pitkäkseen. Laitan meille iltapalaa. Äiti haluaa kaakaossa pehmitettyjä korppuja. Vasen käsi vapisee enemmän, se äidin taitavampi käsi. Iho on ohut kuin silkkipaperi, suonet näkyvät sinisinä.

Yhdeksältä annan puolikkaan nukahtamislääkettä. Autan äitiä pesulle ja yöpaitaa ylle. Laitan sohvasta itselleni vuoteen. Yöpöydän laatikossa on vanha hengellisten laulujen kirja. Nämä ovat niitä, joita äiti on lapsuudessani hyräillyt töitä tehdessään. Tapailen tutuimpia lauluja nuottikirjasta, äiti laulaa kauniisti kaikki säkeistöt ulkoa. – Peittelen äidin vuoteeseen, silitän valkoista tukkaa. Äiti nukkuu rauhallisesti koko yön, melkein yhdeksän tuntia.

*Aamulla

Puuro on hautumassa. Kahvipurkki vaatii vähän etsimistä. Alalaatikon takaosassahan se sitten.

– Keittäävät miun kahvista ihellee, pittää panna piiloo, jotteivat löyvä, sanoo äiti, kun tuota ihmettelen. Kysäisen veljeltä, onko epäluuloisuusharhoja ollut enemmänkin. Käy ilmi, että on ollut jo kotona. Annan veljelle eri lähteistä kokoamaani dementiatietoa. Siinä on käytöshäiriöistäkin.

Ompelen äidin mekon nappeja. Puhutaan joulusta. Veli sanoo vievänsä äitiä kotona käymään. En tiedä oman perheeni joulusta muuta kuin että siitä tulee monien osasten palapeli. Mihin siihen sovittelisi äidinkin.

  • Luen ja eläydyn ”henkeä pidätellen”.

    Vanhempani elämä sammui, kummaltakin, ennen kuin ehtivät edes kuusikymmenvuotiaiksi.

    Kun äiti muuttuu, lapsi suuttuu. Ei varmaankaan aina, mutta hämmentää varmasti mieltä. Osaan kuvitella… vai osaanko sittenkään kun oma kokemus puuttuu.

    Kiitos kuvauksesta. Riipaisevaa. Ja kuitenkin se noudattelee tiettyä elämän ”lakia”.

    Kommentin jätti Paju · maanantaina 26. marraskuuta @ 21:43

  • Puolisoni vanhemmat ovat myös jo poissa, anoppi kuoli kohta eläkkeelle päästyään, appikaan ei ehtinyt 70:een. Olen paljon miettinyt onko pitkä ikä oikeastaan mikään siunaus. Harva säilyttää loppuun asti kaikkien aistiensa ja aivojensa toiminnan että voisi elämästään nauttia.
    ”Kun äiti muuttuu, lapsi suuttuu”. – Olen elänyt suuttumisvaiheen – ärtyminen lienee oikeampi sana – ja nähnyt veljenkin purkaneen kiukkuaan vaimolleen. Ehkä on myös mahdollista suostua vähitellen asiain tilaan ja hyväksyä se, mille ei mitään voi.

    Kommentin jätti Ellinoora · maanantaina 26. marraskuuta @ 22:12

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site is protected by reCAPTCHA and the Google Privacy Policy and Terms of Service apply.