Luo maailmasi, syksyn ritari, saat nähdä, vielä on tehtävää ja sinua tarvitaan, juuri sinua
Luota silmiisi, syksyn ritari, luota silmiisi ja sydämesi ääneen
”””””””””””””””””””
Esikoisen ja Nuorikon kotiin oli kokoontunut pyhäisen päivän iltapuhteella lähisukua ja ystäviä. Itseoikeutettuna keskushenkilönä oli sukujensa nuorimmainen, jonka nimijuhlasta oli kysymys. Aluksi nostettiin onnenmaljat päähenkilön ja koko pikku perheen kunniaksi. Mummo ja Mummeli olivat leiponeet sacheria ja charlottaa kahvipöytään, josta löytyi muutakin maistuvaa aikuisten makuun.
Nuori äiti kertoi nimenvalinnasta. Sehän ei ole ihan helppo juttu. Monista mahdollisista pitää löytää ne pari kolme, mitkä molemmat vanhemmat voivat hyväksyä ja mitkä tuntuvat sopivan lapselle. Nimiin saattaa itse kullakin liittyä mielikuvia, jotka vaikuttavat ja pitäisihän etunimen sopia jotenkin sukunimen kanssa yhteenkin. Kauniit nimet he olivat valinneet esikoiselleen ja säilyttivät salaisuuden julkistamishetkeen asti.
Nimijuhlassa luotiin meille uutta perinnettä. Poikansa nimen julkistivat vanhemmat ja lasta olivat siunaamassa ystäväpapin johdolla vanhemmat, kummit ja isovanhempien puolesta Mummeli. Siunaukseen liittyi esirukous lapsen ja vanhempien puolesta. Yhdessä laulettiin Suojelusenkeli. Mummo luki valitsemansa kauniin runon. Nuori äiti lauloi lapselleen Mikko Perkoilan hienon laulun Ritarin paluu ja isä näppäili kitaraa. Vaarit myhäilivät taustalla.
Kuukauden ikään ehtineen lapsenlapsen ensi hymy sulatti Mummelin ja Vaarin sydämen kerrassaan, kun se tuli juhlaennakkona sähköpostissa. Nimijuhlassaan päähenkilö uinaili suurimman osan aikaa iloisesta hälinästä piittaamatta, mutta tärkeimmillä hetkillä heräsi katselemaan touhua tyynesti vanhempiensa turvallisessa sylissä.
””””””””””””””””””””
Alun ajatukset mukailtu Mikko Perkoilan laulusta Ritarin paluu
Tänään iloitsemme yhdessä lapsenlapsen uudesta nimestä ja siunaamme hänet elämänsä matkalle.
Maan korvessa kulkevi lapsosen tie…
Pojanpojan pikku perhe kävi ensi kertaa Vaarilassa kolmistaan. Mummelin sydän sykähteli ilosta heitä kaikkia katsellessa ja kuunnellessa. Sellainen isänpäivä pitkästä aikaa, jota voimme sanoa isien päiväksi, olihan koolla isää ja poikaa kolmessa sukupolvessa. Esikoisemme Ukkivaari ja Pappa olisivat varmaan mieluusti olleet läsnä tässä onnellisten isien päivässä. Ehkä olivatkin, siellä tuonpuoleisessa, jollakin tavalla.
Pojanpoika, jota saimme sylitellä heti syntymäpäivänsä iltana, tuntui jo niin tutulta ja rakkaalta. Olemme saaneet käydä häntä katsomassa myös kotona ja Esikoisisä on kiitettävästi muistanut meitä sähköpostissa lähetetyillä kuvilla. Näillä myönteisillä asioilla on merkitystä isovanhempien ja lapsenlapsen suhteen rakentumiseen. Vaarille annettiin isien päivän kunniaksi eniten sylivuoroa.
Esikoinen oli puolivuotias, kun kävimme hänen mummiaan tervehtimässä sairaalassa lentomatkan päässä. Siinäkin tapaamisessa oli läsnä kolme sukupolvea isiä ja poikia. Tiesimme kaikki, että mummilla ei ole paljon aikaa jäljellä. Ennen lähtöä laskin Esikoisen mummin syliin sairaalan vuoteelle. Tuohon pyhään hetkeen tuntui pysähtyvän aika ja ikuisuus. Ei tarvittu sanoja, silmät vain hiljaa kyyneltyivät.
Vaari ja pojanpoika
Isyys on kasvun ihmettelyä ja turvan antamista, miehistä hellyyttä, rohkaisua ja rajoja. Rakkaus jatkuu sukupolvesta toiseen
Yöllä tähdet, aamu kimaltaa. Parista pakkasyöstä vielä selviytyneet kukat ovat viimein joutuneet nöyrtymään, kylmän koura on käynyt. Pihoilla häärii autoaan rapsuttavia. Naapurin mies kanniskelee talvirenkaita ja virittää tunkkia. Valo nousee horisontista, välähtelee laseista. Olemme kotona taas.
Harvoin olemme pyhäinpäivän aikaan olleet reissussa, totesi Toinen palatessamme. Sukujemme haudat ovat matkan päässä, ei sinne tule niin vain lähdettyä kynttilää viemään. Koko pimeässä ajetun menomatkan oli satanut. Auton tavaratilassa matkasi liljoista ja neilikoista sommiteltu suruvihko ja takapenkin yllä häälyivät mustat vaatteet pukupussissaan. Edellisestä hautajaismatkasta samalle suunnalle on kaksi ja puoli vuotta. Vähäinen suku vähenee yhä. Isiemme ja äitiemme sukupolven viimeiset ovat lähdössä.
Täti kuihtui pois pitkän kaavan mukaan. Voi, oli kipeää katsella hänen höyhenenkevyeksi käynyttä, läpikuultavaa olemustaan kesällä, kun viimeksi kohtasimme. Näkyä ei saa mielestä. Tuntuu todella hyvältä, että hän sai viimein levon. Yhdeksäänkymmeneen elämän vuoteen sisältyi paljon: lapsuus Karjalassa, evakkomatkat, palveluvuodet rintamalottana, opiskelut ja työjaksot useissa eri paikoissa kotimaassa. Ei siihen evakkoelämään perheen perustamista ollut mahtunut, niinpä saattamassa oli vain ainoa jäljellä oleva sisar, toisten siarusten lapset puolisoineen sekä pari iäkästä ystävää.
Karjalaiseen tapaan muistotilaisuudessa paitsi syötiin hyvin, myös todella muisteltiin vainajaa. Tuntui hyvältä katsella tädin kaunista nuoruuskuvaa muistopöydällä ja kuulla mitä muistoja kellekin oli tädistä jäänyt. Tilaisuuden päätteeksi veimme kukat sukuhaudalle odottamaan uurnanlaskua. Siinä tädin sisarussarjan viimeinen lausahti selkeästi: tähän sitten tuotte minutkin, kun aikani tulee.
Kotimatkalla seuraavana päivänä poikkesimme äitiä halaamassa vanhainkodissa ja isiemme haudoilla. Oli juhlallista ja jotenkin lohdullista nähdä kynttilöiden liekit hämärtyvässä illassa monella kirkkomaalla kotimatkan varrella. Muistoissamme he elävät.
Kaksi pakkasyötä – ja pajukorissa kukitaan yhä. Jalokärhö seinustalla avasi uutukaisen kukan eilen. Tänä aamuna hämmästyin, että kesäkuussa puutarhaan istutettu äitienpäiväruusuni on tehnyt pienen herkän nupun.
Nanalle kiitos ystävällisestä tunnustuksesta! Koskaan ei tiedä missä jonkun sielunsiskon kohtaa…
Syntynyt pieni poika äidin ja isin rakastavaan syliin ja turvallisiin käsiin. Syntynyt Iso Ilo isovanhempien sydämeen. Taivaan Isä pientä perhettä siunatkoon
Lähdimme yhdessä käymään lapsuusmaillemme, Toinen ja minä. Ajelimme huikean kauniissa syysvärisessä maisemassa. Kullankeltaiset sänkipellot yhtyivät tummanvihreän ja keltaisen kirjavaan metsänrajaan milloin lähempänä milloin kauempana tiestä. Musteensiniset ja helmenharmaat pilvet päästivät pitkiksi toveiksi auringon kultaamaan lehtipuut, toisin ajoin taas sadekuuro huuhtoi maisemaa ja tiellä kulkijoita.
Viivähdimme menomatkalla Toisen kotikaupungissa hänen vanhempiensa haudalla ja palatessa lempiravintolassamme myöhäisellä sunnuntailounaalla. Satakunta kilometriä tuonnempana on minun Lapsuusmaani; veli ja vaimonsa kylällä vanhaa kotia kahdestaan asumassa, kummipojan perhe pikkuisineen kuntakeskuksessa omassa talossaan. Ja vanhainkodissa Äiti.
Hoivaosastolla on kolme pappaa ja viisi hopeahiuksista mummelia, enemmän tai vähemmän muistamattomia kaikki. Juttelen hoitajien ja jokaisen asukkaan kanssa äidin luona käydessäni. Viidesti päivässä asukkaat kutsutaan yhteiseen ruokailutilaan syömään tai kahville. Siinä on rollaattoreita ruuhkaksi asti, kun kaikki saapuvat ajokkeineen paikalle. Hoitaja huomioi ruokaa jakaessaan ystävällisesti jokaisen. Aamupäivähoitajat huolehtivat puhtaudesta, iltahoitaja auttelee nukkumaan.
Vaikka Äiti ei itse osaa kertoa missä on, hän tuntuu tyytyväiseltä, koska on vihdoinkin oikeassa paikassa. Kun oli juteltu ja muisteltu ja halattu, kysyin vieläkö kipeää olkapäätä särkee. – Ei se ennää niin kivistä, ko sie sitä silittelit, sanoo Äiti ja nauraa. On hyvä lähteä, kun Äiti jää toisten joukkoon ja kaikki hopeahiuksiset vilkuttavat hyvästiksi. Pian taas tapaamme, jos Luoja suo.
