Joka joulu soivat samat ikiaikaiset sävelmät ja kerrataan ilosanomaa Vapahtajan syntymästä. Ihmisen sydämessä joulu voi olla ristiriitaisuuksien, epäilyn ja kivun näyttämönä. Jeesus syntyi ja hänen sanomansa vaikuttaa yhä maailmassa. Yksinkertainen usko ottaa vastaan tämän taivaallisen lahjan.
Joulukorteissa / tontut hyppivät punaisissa / ja pitävät hauskaa – ihmisen ilon ikoni
Joulukorteissa / lelunallet istuvat yksinään / kuusen alla – ihmisen ikävän ikoni
Joulukorteissa / sataa aina lunta / enkeli kahlaa kinoksessa ja palelee – ihmisen orpouden ikoni
Mikäpä muu saisi joulun alla ihmiset lapsineen niin sankoin joukoin kirkkoon keskellä viikkoa kuin Kauneimmat joululaulut. Ja ihan eri ihmiset kuin sunnuntaina messuaikaan. Laulajia ei haitannut vaikka vieressä urriteltiin ihan ikiomalla nuotilla ja joukossa oli miehiä, jotka kuuntelivat toisten laulua vaiti kynttilähämärässä kirkossa ties mitä mietiskellen. Seurakuntapastori oli valinnut välijuontoihin katkelmia lähettien kirjeistä. Oli mielenkiintoista kuulla seurakunnan joulunvietosta Thaimaassa tai Botswanassa. Vaikka lähetystyö ei voi omia perinteisiä joululauluja tarkoituksiinsa, on tässä hyvä tilaisuus laajentaa kuulijoiden usein sisäänlämpiäviä joulutunnelmia. Tunnelman vuoksi tullaan joka joulun alla ja vielä loppiaisenakin. Yhdessä laulaminen alkaa olla katoavaa perinnettä perheissä ja kouluissa. Tätä tunnelmaa eivät karaoket ja juomalaulut ikinä saa syntymään. Spontaanisti väki nousi lopuksi laulamaan: Maa on niin kaunis, kirkas Luojan taivas, ihana on sielujen toiviotie. Maailman kautta kuljemme laulain, taivasta kohti matka vie. Illalla kuun kalpea pallovalaisin loisti yötaivaalla. Valo värähteli Töölönlahden tummissa vesissä. György Ligetin Atmospheres humisi eteerisen hiljaisena. Konsertista palatessa kuun kasvoille oli hulmahtanut salaperäinen pilviharso. Aamulla Toinen tuli postilaatikolta lehdet kainalossa. – Tiedätkö mitä ulkona tapahtuu, hän kysyi kopisteltuaan eteisestä sisälle. Nostin kaihtimen. – Oi! Lunta! Vähän talvea, paljon rauhallisia sävyjä maisemassa.
Tarvitseeko silmät luoda ylös taivaan nähdäkseen? Evankeliumia meille, joita pimeys painaa joskus niin, ettei katse maasta kohoa. Taivas yllättää. Näen jo pihalta tutun istuvan hahmon hoivaosaston ikkunan ääressä. Äiti on jalkeilla, näyttää hyvin väsyneeltä, mutta ilostuu kuitenkin tulijoista. Tullessani olen taas hänen sisarensa, vasta vähitellen saan Äidin mielessä omat kasvoni. Hyvästellessämme olemme taas tytär ja vävy. Olenko koskaan tajunnut näin riipaisevasti, miten kaukana vanhuksen mieli vaeltaa menneissä. Hän kuvailee oman lapsuutensa mummolaa, äitinsä kotipaikkaa, Hilma-tätiään, jonka luona sai yöpyä talvipakkasilla, kun koulumatka oli pienelle kovin pitkä. Hän muistelee Saimia, kouluaikaista ystävää ja luokkatoveria. – Mis hää nyt lienöö, en oo mittää kuult sen perrää, ko koulusta piästii. Kerron taas elämästämme, pojistamme ja pojanpojasta. Kerron silti, vaikka Äiti ei kohta muista, vaikka näen sanojen merkityksen hajoavan, kun ei niillä enää ole kehystä hänen mielessään. Äiti tuntuu kelluvan kauan sitten eletyn ja unohdetun eilisen välitilassa. Vain yksi isompi aalto ja ranta on siinä. Näkö on hämärtynyt, värit haalistuneet eikä ihmisillä ole kasvoja. Äänet kuuluvat kauempaa kuin kaikuna, eivät aina tavoita. Huoneen kaikista aikoinaan tutuista esineistä viimeiseksi kiinnekohdaksi on jäänyt vanhempiensa suurennettu valokuva seinällä.
Kypsä kaura aaltoilee kullankeltaisena, vehnä tummempana. Aurinko välähtelee esiin tuon tuostakin, sitten taas tuuli huiskii pilviä väliin. Olen Lapsuusmaalla, kuljen vainioiden halki kiemurtelevaa tietä Toisen kanssa perhosniitylle. Se on usein sydänkesällä punaisenaan kultasiipiä. Elokuun viimeisinä päivinä, tämän hurmaavan kesän päättyessä, täällä näkee enää muutaman neitoperhon. Äisen sateen pisarat huikaisevat valonsäteiden osuessa taipuneihin korsiin, poimulehdille, lukinseitteihin ruohossa. Iltapäivällä Veli esittelee meille Vanhaa Paikkaa, joka odottaa remonttia ennen muuttoa. Illalla saunomme Lammen rannassa. Lauteilla ihmisestä valuu tiukan päivän hiki, kirahtelevat sanat pehmenevät löyly löylyltä. Veli haastelee tuntojaan Toiselle, Veljenemäntä pakisee kanssani. Muutospelkoa on ja luopumisen kipua. Laskeudun Lammen veteen, kylmää jo, mutta uin silti. Joutsen soutelee etäämpänä yksinään. Nykyään tapaamiset Lapsuusmaalla ovat pieniä pätkiä, mutta merkitykseltään tiheitä. Olemme olemassa toisillemme, Veli ja minä. Nyt siellä on myös Kummipojan perheen tuomia uusia raikkaita energiavirtoja. Sukutilan viiri keinahtelee tuulessa. Jos Isä eläisi, hän ilahtuisi pojanpojanpojan tomerista askelista pihamaalla. Lapsuusmaa elää aikakausien taitetta, muutosvirtaa. Lähtöaamuna käymme uudelleen Äidin luona vanhainkodissa, nyt Velikin on mukana. Lyhyitä nämäkin kohtaamiset ovat, Äiti pieni niin väsynyt, kääntynyt sisintään kohti jo. Oli kaatunut taas pari viikkoa sitten, vieläkin kuhmu ja side haavan peittona huivin alla. Taluttelemme hänet pihakeinuun pihlajaterttujen alle. Siinä istumme ja keinuttelemme sen hetken, minkä Äiti jaksaa. Koetan säilöä Äidin hymyn mieleeni, tiedän: kun olemme menneet, hän ei meitä muista. |
|
