Koko päivän on taas satanut lunta. Kinokset kasvavat, ikkunasta katsoen naapuritalosta näkyy enää katto lumivallin takaa. Toinen on käynyt kolaamassa useaan otteeseen. Kun olimme asioilla pari tuntia, sai taas kahlata kotiovelle, lapioida ja harjata, että pääsi ovesta sisälle.  

Illalla sytytän takkaan tulen. Olo on kuin karhulla talvipesässä. Meteorologi kertoo, että pian lauhtuu. Voi vain kuvitella sitten sohjon määrää. Matin päivä meni jo, mitä sekään nykyään enää merkitsee. Huomenna on ylimääräpäivä eikä sekään ole tätä päivää kummempi: valostuu, hämärtyy ja on pian mennyt.

Tasavallan kunnon väki (ainakin nais- ja erittäin mummo-) on aivan tohkeissaan prinsessa Victorian synnytettyä prinsessa Estelle Silvia Ewa Maryn. Kuningatar-mummo Silvia ja morfar Kaarle Kustaa lienevät siinä asiassa normaaleja isovanhempia, että ensimmäinen lapsenlapsi saa heissä aikaan yhtä suuren tunnemylläkän kuin prinssi-isä Danielissa esikoisensa. Nähtäväksi vielä jää kuinka moni saman syntymäpäivän tai -vuoden onnekseen saanut tasavaltalaisprinsessa saa nimekseen Estelle. Esikuvallisessa asemassa olevat kun saavat kaimoja helpommin kuin tavalliset kuolevaiset.
Onnittelut kaikille osapuolille iloisesta perhetapahtumasta ja olkoon prinsessa Estellen tulevaisuus ruusuinen!     

Illalla kävelimme Sanomatalon aulassa zimbabwelaistaiteilijoiden kiviveistoksia ihailemassa ja koskettelemassa. Kiven kauneutta, karheutta ja sileyttä! Olivat vaikuttavia kooltaan ja muodoiltaan. Tuntui kuin Afrikan kuuma tuuli  olisi kulkenut tilassa ja lumi alkanut sulaa talviviimasta tulleiden katsojien hartioilta.

Vähän myöhemmin energisen Olari Eltsin johdolla soi ja leiskui Beethoovenin seitsemäs sinfonia Musiikkitalon salissa. Seitsemättä kuulee usein radiostakin, nyt konserttiyleisö otti villin ihastuneena vastaan tuoreen tulkinnan. Sielunkin kohmeet  sulivat siihen.

Ihminen tarvitsee silmän, korvan ja kaikkien aistien kuumaa tuulta.  

Yst. Sosiaalineuvos sai perustamansa vapaaehtoisjärjestön toimesta anotun kunniamerkin. Tilaisuutta juhlistettiin kakkukahveilla. Sinne päädyin puolison kera toisten joukkoon minäkin.

Yst. Sosiaalineuvos on sitä ikäpolvea, joka on jo ehtinyt antaa pitkäaikaisen panoksen kunnalliseen ja seurakunnalliseen elämään sekä järjestötoimintaan. Muista vastuista luovuttuaan hän vielä sinnittelee vapaaehtoistyön kuvioissa mukana.

Juhlahetken keskushenkilö kertoi puheenvuorossaan ehtineensä harjoittaa monta ammattia. Moniko ritariksi päätynyt lienee aloittanut maatöillä, ollut tukkijätkänä ja uittomiehenä, talonmiehenä, matkasaarnaajana, opiskellut aikuisena ammattiin ja hoitanut alansa kaikkia tehtäviä niissä edeten valtakunnalliselle tasolle. Tämän ohessa, kuten hän itse sanoi, hän on ollut myös perheenisä ja yhdessä puolisonsa kanssa kasvattanut kolme poikaa, jotka kaikki ovat jollain alueella päihittäneet isänsä.

Olen ymmärtänyt, että kaikissa elämänvaiheissaan ja kaikissa tehtävissään häntä ohjannut voimakas sosiaalinen omatunto on saanut hänet antamaan sekä työssä että vapaa-ajalla kokemuksen kautta kehittyneen viisautensa yhteisön hyväksi. Eläkevuosinaan hän on suorastaan omistautunut luottamustoimilleen.

Joistakin ihmisistä voi todella sanoa, että he ovat ritariainesta.

Ajatuksiin tulee tungosta. Unissaan miettii yhtä aikaa tekemisiä, olemisia ja menemisiä. Tulee mieleen ihmisiä, olleita, menneitä. Öisin unet häilyvät oudoilla radoilla ja tuovat kuolleita tupaan. Jonakin aamuna herää painajaisesta hiki otsalla.

Tekee päätöksen, iloitsee hetken, että pystyy päättämään, katuu sitten ja mielenvaiva pyrkii takaisin kotiinsa. Ihmettelee yksinkö pyristelee aikeiden ja unelmien sotkuisessa verkossa. Palaa unessa töihin, joita on tehnyt aikaa sitten, kokee, ettei kuulu sinne. Palaa lapsuuskotiin, sitä ei enää ole, ei ketään siellä.

Mennyt rapautuu hiljalleen, tulevaisuutta ei näe. Aika hajoaa vuosikvartaaleiksi. Tuntee että tarvitaan, mutta kokee itsensä tarpeettomaksi. Tajuaa mennessään, että olisi pitänyt mennä vasta huomenna tai jo eilen. Jonakin aamuna ei tiedä, miksi nousisi uuteen päivään.  

Pieniä ovat ihmisen murheet joltain katsannolta, toisaalta tuntuvat kipuna. Varjot häilähtelevät uhkaa mielen seinillä, suurentuvat, monistuvat. Huoneiden pimeät nurkat hiipivät toisiaan kohti. On etsiydyttävä sisäisen tyyneyden pisteeseensä. Siellä se on jossain syvällä, keskustassa, yhä.

Loppiaispyhä palautettiin 1992 entiselle paikalleen parin vuosikymmenen harharetkeltä. Se on tammikuun kuudentena, viikonpäivästä riippumatta. Pääkaupungin keskustassa liikkuja havaitsi nopeasti, että kaupat ja tavaratalot olivat auki kahdestatoista iltayhdeksään ja että venäjää puhuttiin joka kadunkulmassa. Oikein piti ihmetellä, että Fennian korttelia kierrellessä kohdallemme pysähtyneen auton kuljettaja kysyi tietä Länsisatamaan ihan suomeksi.

Le Havren päivänäytännössä oli runsaanpuoleisesti väkeä. Aki Kaurismäen elokuva oli karunkaunis ja samalla syvästi inhimillinen. Aito ranskalainen miljöö, nostalginen musiikki ja tarinan hahmot loivat vahvan atmosfäärin. Kaikki turha oli karissut itsestään. Kamera viipyi kasvoilla, katseissa. Tarina henkäili melankoliaa, epätoivon puolelle putoamatta. Oletin tarinan päättyvän Kaurismäen tapaan surullisesti, mutta tällä kertaa katsoja yllättyi.

Istuin sitten Toisen kanssa Etelärannassa aterialla. Katselin ikkunapaikalta satamassa vellovaa väkeä. Hämärtyvässä loppiaisillassa välähtelivät turistikameroiden salamat ja kauppahallin ovista kulki toppatakkiväki kasseineen edestakaisin. Ensimmäisen kerran elämässä söimme vasikanposkea, se oli pehmeää, hyvin yrteillä maustettu, sopivan kokoinen annos. Naapuripöydässä puhuttiin ruotsia, mutta tarjoilijalle valitettiin suomeksi alkukeitosta, joka ei ollut tarpeeksi kuumaa. Herkullisen appelsiini-kaneli- paahtovanukkaan aromi helli makunystyröitä vielä, kun palasimme asemalle.

Loppiaiskahveilla kotona söimme viimeiset palat taatelikakkua ja tyhjensimme piparirasian. Jouluaika loppuu vanhastaan Nuutin päivään, mutta meillä kuusi on usein loppiaisiltana riisuttu ja viety pois. Tänä vuonna ei ole kiirehditty. Kynttilän liekki luo rauhaa ja jättää huoneisiin jouluisen tuoksun.

Henkilökohtaisen vuoteni saldossa 2011 on ollut piinaavaa kipua ja yliläikkyvää iloa. Asteikolla ja määrällä mitattuna kipu vei voiton, mutta unohtuu nopeasti. Ilo läikähtelee yli, säteilee pitkää ja tasaista lämpöä, pitää sydämen sulana, ei unohdu. Kokemustasolla kaikki on mennyt tasan.

Jos antaisin eläkevuosilleni oleellista määrittävän nimen, 2006 olisi Lähtö ja Paluu, 2007 Koti ja Kylä, 2008 Sukupolvien synty, 2009 Löytöjen vuosi, 2010 Suru ja Lohdutus, 2011 Kipu ja Ilo. Vain itse tiedän tarkkaan mitä näihin sisältyy, sillä kokemuksiaan jakaa palan tuolla toisen täällä.

Toivon voimaantuvani alkaneena vuotena, löytäväni edelleen ilon ja elämänvoiman lähteitä. Toivon voivani rohkaista ja ilahduttaa ihmisiä, joita kohtaan. Toivon rakkautta ja hyvää tahtoa ihmisten välisiin suhteisiin. Hyvää vuotta 2012 sinulle.    

Aika rientää, sanotaan. Joskus aika tuntuu karkaavan käsistä, joskus taas matelevan tai peräti seisahtuvan. Asioita tehdään ajan kanssa, aikaillaan niin, että aika loppuu kesken. Joillekin aika on rahaa, toisille aikaa on kylliksi  vaikka mihin. Kaikella on aikansa, aika on nyt tai tulossa, joskus ajat ovat huonotkin sille, mitä suunnitellaan.

Vuosiluku vaihtuu. On hyvä aika kysyä itseltä: mikä on suhteeni aikaan.

__________

(Kuva Espoon Emman kellomuseosta.)

”Miespolvet vaipuvat unholaan…” Ääneni värähti ja samalla hetkellä Toinenkin pyyhkäisi silmiään ihanasti valaistussa kirkossa laulaessamme. Kotiin palatessa puhuimme siitä, mikä kosketti. Ajattelin vanhaa pyhiinvaeltajan virttä, jonka kaiku soi sielusta sieluun. Nyt olemme suvuissamme jo sitä polvea, joka on seuraavaksi unholaan vaipuvien vuorossa eikä se tunnu pahalta.

”Muistojen takana

unohdus

ennen minua

minun jälkeeni

haaveiden ulottumattomissa

huomisten tuolla puolen”

Toivon sielua koskettavia hetkiä jouluunne blogiystävät. Jätämme kuluneen vuoden taakse kaikkineen ja raivaamme sieluumme uudelle tilaa!

*(Runositaatti Marja-Leena Toukosen runokirjasta Vuodet villiintyvät takanani)

–  Ei tunnu yhtään joululta, kun maa on musta ja märkä ja puissa vesipisaroita, ajattelin eilen. Lyhtyihin sytyttelen kynttilöitä ja pihakatajassa ovat valot palaneet adventista alkaen, mutta pimeys tuntuu imevän valoista voiman. Tänään puolen päivän aikaan satoi kymmenen minuuttia lunta. Miten kokonaan se muutti kaiken!

Joulusta puhutaan usein tunneilmaisuin. Joulu näyttäytyy unelmakuvina paksuista lumikerroksista puiden oksilla, tähtitaivaasta, lumiukoista ja lapsille  erityisesti joulupukin väestä pororekineen ja tonttuineen. Jouluisista tuoksuista puhutaan, ehkä ne ovat kotona väsättyjen perinteisten jouluruokien kimara, yhdistettynä kuusen metsäiseen hajahdukseen. Joulun väritkin ovat tontunpunainen, kuusenvihreä ja lumenvalkea. Ja tunnelmakakun kuorruttaa kellojen iloinen kilkatus tai joululaulujen harras hyminä.

Tunnelma on joulussa monelle meistä niin oleellinen, että joulua ei oikeastaan tule, jos oikeaa tunnelmaa ei synny tai se särkyy. Tunnelman luomiseen uhrataan paljon aikaa ja rahaa. Juhlan kristillinen alkuperäismerkitys näyttäytyy taustalla, kulissina, siitäkin haetaan tunnelmaa seimiasetelmin ja kauneimmin joululauluin. ”Miss’ ihmiset tuntevat tuntehin, siell’ läsnä on Jumalakin…”

Tapasin ystäväsiskon kotoisassa kahvilassa. Valitsin herkkuani, poronleikeleivän ja ystävä nautti palan mehevää taatelikakkua kahvikupillisen kera. Saatoimme vaihtaa pienet paketitkin, mutta oleellisinta olivat ystävähalaus ja jaetut mietteet elämästä.

Joulut tulevat ja menevät, luodut tunnelmat haihtuvat, mutta todelliset, ilmaistut tunteet säilyvät pitkään. Panee miettimään millaisia tunteita ja miten ilmaista, ettei riko omaa ja toisen joulurauhaa.