Yst. Sosiaalineuvos sai perustamansa vapaaehtoisjärjestön toimesta anotun kunniamerkin. Tilaisuutta juhlistettiin kakkukahveilla. Sinne päädyin puolison kera toisten joukkoon minäkin.

Yst. Sosiaalineuvos on sitä ikäpolvea, joka on jo ehtinyt antaa pitkäaikaisen panoksen kunnalliseen ja seurakunnalliseen elämään sekä järjestötoimintaan. Muista vastuista luovuttuaan hän vielä sinnittelee vapaaehtoistyön kuvioissa mukana.

Juhlahetken keskushenkilö kertoi puheenvuorossaan ehtineensä harjoittaa monta ammattia. Moniko ritariksi päätynyt lienee aloittanut maatöillä, ollut tukkijätkänä ja uittomiehenä, talonmiehenä, matkasaarnaajana, opiskellut aikuisena ammattiin ja hoitanut alansa kaikkia tehtäviä niissä edeten valtakunnalliselle tasolle. Tämän ohessa, kuten hän itse sanoi, hän on ollut myös perheenisä ja yhdessä puolisonsa kanssa kasvattanut kolme poikaa, jotka kaikki ovat jollain alueella päihittäneet isänsä.

Olen ymmärtänyt, että kaikissa elämänvaiheissaan ja kaikissa tehtävissään häntä ohjannut voimakas sosiaalinen omatunto on saanut hänet antamaan sekä työssä että vapaa-ajalla kokemuksen kautta kehittyneen viisautensa yhteisön hyväksi. Eläkevuosinaan hän on suorastaan omistautunut luottamustoimilleen.

Joistakin ihmisistä voi todella sanoa, että he ovat ritariainesta.

Ajatuksiin tulee tungosta. Unissaan miettii yhtä aikaa tekemisiä, olemisia ja menemisiä. Tulee mieleen ihmisiä, olleita, menneitä. Öisin unet häilyvät oudoilla radoilla ja tuovat kuolleita tupaan. Jonakin aamuna herää painajaisesta hiki otsalla.

Tekee päätöksen, iloitsee hetken, että pystyy päättämään, katuu sitten ja mielenvaiva pyrkii takaisin kotiinsa. Ihmettelee yksinkö pyristelee aikeiden ja unelmien sotkuisessa verkossa. Palaa unessa töihin, joita on tehnyt aikaa sitten, kokee, ettei kuulu sinne. Palaa lapsuuskotiin, sitä ei enää ole, ei ketään siellä.

Mennyt rapautuu hiljalleen, tulevaisuutta ei näe. Aika hajoaa vuosikvartaaleiksi. Tuntee että tarvitaan, mutta kokee itsensä tarpeettomaksi. Tajuaa mennessään, että olisi pitänyt mennä vasta huomenna tai jo eilen. Jonakin aamuna ei tiedä, miksi nousisi uuteen päivään.  

Pieniä ovat ihmisen murheet joltain katsannolta, toisaalta tuntuvat kipuna. Varjot häilähtelevät uhkaa mielen seinillä, suurentuvat, monistuvat. Huoneiden pimeät nurkat hiipivät toisiaan kohti. On etsiydyttävä sisäisen tyyneyden pisteeseensä. Siellä se on jossain syvällä, keskustassa, yhä.

Loppiaispyhä palautettiin 1992 entiselle paikalleen parin vuosikymmenen harharetkeltä. Se on tammikuun kuudentena, viikonpäivästä riippumatta. Pääkaupungin keskustassa liikkuja havaitsi nopeasti, että kaupat ja tavaratalot olivat auki kahdestatoista iltayhdeksään ja että venäjää puhuttiin joka kadunkulmassa. Oikein piti ihmetellä, että Fennian korttelia kierrellessä kohdallemme pysähtyneen auton kuljettaja kysyi tietä Länsisatamaan ihan suomeksi.

Le Havren päivänäytännössä oli runsaanpuoleisesti väkeä. Aki Kaurismäen elokuva oli karunkaunis ja samalla syvästi inhimillinen. Aito ranskalainen miljöö, nostalginen musiikki ja tarinan hahmot loivat vahvan atmosfäärin. Kaikki turha oli karissut itsestään. Kamera viipyi kasvoilla, katseissa. Tarina henkäili melankoliaa, epätoivon puolelle putoamatta. Oletin tarinan päättyvän Kaurismäen tapaan surullisesti, mutta tällä kertaa katsoja yllättyi.

Istuin sitten Toisen kanssa Etelärannassa aterialla. Katselin ikkunapaikalta satamassa vellovaa väkeä. Hämärtyvässä loppiaisillassa välähtelivät turistikameroiden salamat ja kauppahallin ovista kulki toppatakkiväki kasseineen edestakaisin. Ensimmäisen kerran elämässä söimme vasikanposkea, se oli pehmeää, hyvin yrteillä maustettu, sopivan kokoinen annos. Naapuripöydässä puhuttiin ruotsia, mutta tarjoilijalle valitettiin suomeksi alkukeitosta, joka ei ollut tarpeeksi kuumaa. Herkullisen appelsiini-kaneli- paahtovanukkaan aromi helli makunystyröitä vielä, kun palasimme asemalle.

Loppiaiskahveilla kotona söimme viimeiset palat taatelikakkua ja tyhjensimme piparirasian. Jouluaika loppuu vanhastaan Nuutin päivään, mutta meillä kuusi on usein loppiaisiltana riisuttu ja viety pois. Tänä vuonna ei ole kiirehditty. Kynttilän liekki luo rauhaa ja jättää huoneisiin jouluisen tuoksun.

Henkilökohtaisen vuoteni saldossa 2011 on ollut piinaavaa kipua ja yliläikkyvää iloa. Asteikolla ja määrällä mitattuna kipu vei voiton, mutta unohtuu nopeasti. Ilo läikähtelee yli, säteilee pitkää ja tasaista lämpöä, pitää sydämen sulana, ei unohdu. Kokemustasolla kaikki on mennyt tasan.

Jos antaisin eläkevuosilleni oleellista määrittävän nimen, 2006 olisi Lähtö ja Paluu, 2007 Koti ja Kylä, 2008 Sukupolvien synty, 2009 Löytöjen vuosi, 2010 Suru ja Lohdutus, 2011 Kipu ja Ilo. Vain itse tiedän tarkkaan mitä näihin sisältyy, sillä kokemuksiaan jakaa palan tuolla toisen täällä.

Toivon voimaantuvani alkaneena vuotena, löytäväni edelleen ilon ja elämänvoiman lähteitä. Toivon voivani rohkaista ja ilahduttaa ihmisiä, joita kohtaan. Toivon rakkautta ja hyvää tahtoa ihmisten välisiin suhteisiin. Hyvää vuotta 2012 sinulle.    

Aika rientää, sanotaan. Joskus aika tuntuu karkaavan käsistä, joskus taas matelevan tai peräti seisahtuvan. Asioita tehdään ajan kanssa, aikaillaan niin, että aika loppuu kesken. Joillekin aika on rahaa, toisille aikaa on kylliksi  vaikka mihin. Kaikella on aikansa, aika on nyt tai tulossa, joskus ajat ovat huonotkin sille, mitä suunnitellaan.

Vuosiluku vaihtuu. On hyvä aika kysyä itseltä: mikä on suhteeni aikaan.

__________

(Kuva Espoon Emman kellomuseosta.)

”Miespolvet vaipuvat unholaan…” Ääneni värähti ja samalla hetkellä Toinenkin pyyhkäisi silmiään ihanasti valaistussa kirkossa laulaessamme. Kotiin palatessa puhuimme siitä, mikä kosketti. Ajattelin vanhaa pyhiinvaeltajan virttä, jonka kaiku soi sielusta sieluun. Nyt olemme suvuissamme jo sitä polvea, joka on seuraavaksi unholaan vaipuvien vuorossa eikä se tunnu pahalta.

”Muistojen takana

unohdus

ennen minua

minun jälkeeni

haaveiden ulottumattomissa

huomisten tuolla puolen”

Toivon sielua koskettavia hetkiä jouluunne blogiystävät. Jätämme kuluneen vuoden taakse kaikkineen ja raivaamme sieluumme uudelle tilaa!

*(Runositaatti Marja-Leena Toukosen runokirjasta Vuodet villiintyvät takanani)

–  Ei tunnu yhtään joululta, kun maa on musta ja märkä ja puissa vesipisaroita, ajattelin eilen. Lyhtyihin sytyttelen kynttilöitä ja pihakatajassa ovat valot palaneet adventista alkaen, mutta pimeys tuntuu imevän valoista voiman. Tänään puolen päivän aikaan satoi kymmenen minuuttia lunta. Miten kokonaan se muutti kaiken!

Joulusta puhutaan usein tunneilmaisuin. Joulu näyttäytyy unelmakuvina paksuista lumikerroksista puiden oksilla, tähtitaivaasta, lumiukoista ja lapsille  erityisesti joulupukin väestä pororekineen ja tonttuineen. Jouluisista tuoksuista puhutaan, ehkä ne ovat kotona väsättyjen perinteisten jouluruokien kimara, yhdistettynä kuusen metsäiseen hajahdukseen. Joulun väritkin ovat tontunpunainen, kuusenvihreä ja lumenvalkea. Ja tunnelmakakun kuorruttaa kellojen iloinen kilkatus tai joululaulujen harras hyminä.

Tunnelma on joulussa monelle meistä niin oleellinen, että joulua ei oikeastaan tule, jos oikeaa tunnelmaa ei synny tai se särkyy. Tunnelman luomiseen uhrataan paljon aikaa ja rahaa. Juhlan kristillinen alkuperäismerkitys näyttäytyy taustalla, kulissina, siitäkin haetaan tunnelmaa seimiasetelmin ja kauneimmin joululauluin. ”Miss’ ihmiset tuntevat tuntehin, siell’ läsnä on Jumalakin…”

Tapasin ystäväsiskon kotoisassa kahvilassa. Valitsin herkkuani, poronleikeleivän ja ystävä nautti palan mehevää taatelikakkua kahvikupillisen kera. Saatoimme vaihtaa pienet paketitkin, mutta oleellisinta olivat ystävähalaus ja jaetut mietteet elämästä.

Joulut tulevat ja menevät, luodut tunnelmat haihtuvat, mutta todelliset, ilmaistut tunteet säilyvät pitkään. Panee miettimään millaisia tunteita ja miten ilmaista, ettei riko omaa ja toisen joulurauhaa.

Pensasaita helmeilee jäätyneissä vesipisaroissa.  Aamuhämärässä lumenvalkeana alkanut hiljainen sade on jo vetistynyt läpinäkyväksi. Kaupunki vetää henkeä, kaduilla on hiljaista.

On itsenäisyyspäivä. Sodan kokeneita miehiä ja naisia on taas viimevuotista vähemmän.  Vapaaseen isänmaahan syntyi tänä vuonna taas uusia pikkuisia kansalaisia, joiden vanhemmat makselevat opinto- tai asuntolainojaan. Onnekkaimmat ovat saaneet työpaikan, jossa ei olla alituisen lomautus- tai lakkautusuhan alla. Heidän huolensa ovat tässä päivässä ja huomisessa.

Suurten ikäluokkien sukupolvella on jokin kosketus kansakunnan pitkään kehitystaipaleeseen oman sodanjälkeisen, monin tavoin niukan lapsuutensa kautta. Monet meistä ovat jo saattaneet sodan kokeneet vanhempansa kirkkomaalle lepoon. Me katselemme taaksemme tällaisena päivänä, iloitsemme siitä, miten nyt on ja tunnemme huolta tulevaisuudesta omien lastemme ja lastenlastemme tähden.

Ikkunapöydällä kaktuksen paisuneet nuput ovat puhjenneet kukkaan. Valo paljastaa kauniisti kukkien silkinohuiden terälehtien herkät sävyt. Talossakin on hiljaista. Ovenpielen lyhtyyn sytytin sinivalkoisen kynttilän.

Pääsin pitkästä aikaa kirkkoon. Oli jo ollut ikävä sitä levollista pyhäistä tunnelmaa, yksinkertaisia, ravitsevia sanoja, urkujen huminaa ja virren hyrinää sekä ehtoollisen osallisuuden rakkaudentäyteistä iloa.

Kirkko oli täynnä. Diplomikanttori soitti urkuja ja toinen johti lapsilaulajia sekä pikku kuoroa. Samuli-pappi soitti pasuunalla alkufanfaarin. Hoosiannaa laulettiin palmunlehvää muistuttavia oksia heilutellen. Vieraana oli lääninrovasti, jonka tehtävä oli asettaa virkaan seurakunnan uusi, neljäs kappalainen, Kristiina.

Myöhemmin kirkkokahveilla Kristiina kertoi olevansa syntyperäisiä ’meikäläisiä’ ja toivoi voivansa olla kotiseurakunnassaan eläkkeelle asti. Hän ilmaisi halunsa olla seurakuntalaisten käytössä ja olevansa valmis keskustelemaan vaikka kaupassa tavatessa. (Siinä kohtaa hymyilin hiukan, kokemusta on siitäkin. Puoliso joutui totuttelemaan odotteluun tai itsenäiseen ostosten keräilyyn.)

Uuden papin vastuualueeksi oli määritelty rippikoulutyö. Kristiina ilmoitti työalansa johtoajatukseksi, että jokainen kaupunkilainen kävisi rippikoulun,  kelpaamiskynnystä ei ole. Huima tavoite, kun tietää, että kaupungissa asuu noin kymmenentuhatta seurakuntaan kuulumatonta nuorta ja vanhempaa. Aikuisrippikouluja on täällä järjestetty jo kauan. Yleensä rippikouluun tulijan motiivi liittyy jotenkin kirkkohäihin tai kummiuteen, mutta myös jokin kriisi saattaa tuoda ihmisen pohtimaan elämänsä arvoja.

Kirkkokahveilla tapaa aina monia entisiä työtovereita ja tuttuja seurakuntalaisia, joiden lämpimiä halauksia ja iloisia tervehdyksiä eläkkeellä oleva arvostaa. Nykyinen kirkkoherra paljastui innokkaaksi kotikokiksi, kun kertoi fasaanipaistin lisukkeeksi kehittelemänsä lanttuhaudukkeen reseptin. Meillä kypsyteltiin karitsan paahtopaistia ja punajuuripaistosta – molempien herkkuja.    

Pimpom. Mummeli istuu isänpäivän aamuna koneella kirjoittamassa aamuteen jälkeen, yöpaidassa ja aamunutussa, tukka sikin sokin ja vuode laittamatta. Pimpom, pimpom! Voi kamala, ovikello soi! Vilahdus Esikoisesta riittää, ovelle vain! Ja sieltähän tupsahtaa Pikkuritari suoraan Mummelin syliin, ensin tietysti Vaarille valitut kukat ojennettuaan. Oi miten kova ikävä onkaan ollut ja miten Pikkuritarin halaus sitä lääkitsee! Hän on oppinut oikeasti halaamaan tällä välin! Ja mitä muuta hän onkaan oppinut: hän on tajunnut, että Vaari on isin isä ja toinen vaari äidin. Hän on oivaltanut, että Mummeli on isin äiti ja Mummo toisaalla äidin.  Mummeli testaa vielä: kuka sun isä on? – ISI! – Entäs äiti? – Pikkuritari rutistaa äitiään ja sanoo nimeltä. Vielä Mummeli kysyy, kukas on pikkusisko. Sekin tiedetään. Kyllä on kolmivuotiaan maailmassa suhteet kohdallaan.