Aamulla kaikki on valkeaa. Yöllä on satanut viitisen senttiä lunta. Kaupunki on pukeutunut puhtaaseen Marianpäiväksi. Kirkon ovella seisoo kirkkoherran pikkuinen tytär ja heläyttää iloisesti: tervetuloa. Hänellä on rinnassaan nimineula, jossa lukee arvokkaasti kirkkoväärti. Toinen pieni kirkkoväärti on sisäaulassa. Juhlan tuntua!

Rippikoululaiset on ohjattu etupenkkeihin. Kummankin ryhmän aikuinen vastuuhenkilö istuu mukana, se hillitsee energioita. Kanttorit laulavat kahdestaan ilman urkuja alkuvirren paikalla Te Deumin. Seuraan virsikirjan nuotista paikoin horjahtelevaa, mutta enimmäkseen upeasti soivaa laulua. Kuusi kynttilää ja liljakimppu alttarilla, antependium valkoinen.

Samuli-pappi saarnaa. Hän sanoo: Jumala antoi Jeesuksessa suuren rakkautensa meille ihmisille, että me antaisimme rakkautta eteen päin toisillemme. Ajattelen miten paljon enemmän olisi rakkautta maailmassa, jos jokainen meistä, jotka olemme kokeneet Jumalan rakkautta, myös toimisimme näin kohtaamisissamme.

Ehtoollishetkessä auringonvalo hulmahtaa ikkunoista. Alttariseinän hopearisti välähtää, urkuikkunasta näkyvät hohtavina kirkonmäen lumiset puut. Hetki tuntuu pyhältä, jää minuun kuvana, jota sieluni katselee vielä illalla kotonakin, kun päivä jo hämärtyy iltaan.