Kotiovi rapsahtaa kiinni. Askel ottaa suunnan pihasta kadulle, kotikatua suurenevien numeroiden suuntaan. Kadun varren omakotitalot tuttuine pihoineen, kesähiljainen koulu ja kauppa. Katu päättyy metsän reunaan, siitä jatkuu polku.

Polku laskeutuu laaksoon ja nousee sitten pitkää rinnettä. Tulen isolle kallioiselle aukealle, jossa kasvaa kanervikkoa, heinää ja harvasti korkeita mäntyjä. Polku jatkuu, kaartuu loivasti vasemmalle, mutta minä jään tähän. Tämä on minun avara metsäni tässä kaupungissa.

”Keskellä metsää on odottamatta aukea, jonka vain eksynyt voi löytää” (Tranströmer). Ja sen minä löysin, ensimmäisen kerran eksyttyäni kauan sitten ja jälleen monesti.

Istun kannolle ja suljen silmät. Kuuntelen tuulta, se suhisee havulatvuksissa, kahistelee heinänkorsia, sipaisee otsalta kävelyn nostaman hien, pöyhii tukkaa. Tunnen iholla miten pilvi päästää tuon tuostakin esiin auringonsäteet ja miten se kohta taas peittää ne. Uskalias muurahainen nousee nilkkasukanvartta paljaalle säärelle. Kanto on lämmin kuin jakkara.

Metsässä istujalla on aikaa niin, ettei sitä enää ole. Kiireet kuuluvat toisille, toiseen maailmaan. Pikkulinnut piiskuvat, rastas laulaa lurituksiaan. Kimalainen pörisee, löytääkö se kukan? Avaan silmät: kannolta katsoen on vain maitikan keltaisia pikkuruisia ja alsikeapilan valkeita tuoksuvia kukkia tuonnempana. Siihen suuntaan pörrääjä suunnistaakin. Sitten kuuluu läähätystä. Polkua tulee valpas paimenkoira ja remmin päässä isäntänsä. Koira katsoo kannollaistujan, isäntä tuijottelee polkua, miettii omiaan.

Liikuskelen aukiolla, siellä on myös kivilohkareita ja muutama myrskyn kaatama, maatuva puu. Äkkiä huomaan mustikkavarvikon. Oi, sinisenmustia herkkuja! Siitä paikasta soitan Toiselle, joka jäi lojumaan pihakeinuun lehtensä kanssa. – Hei, haluatko mustikkapiirakkaa, tule metsään ja ota pieni marjakori mukaan, täällä on poimittavaa! – Lähtiessä olin kertonut meneväni katua ylös ja siitä metsään. Jonkin ajan kuluttua puhelin soi. – Missä olet, tulin juuri kadun päästä polulle. – No, sitä vain suoraan eteen päin poikkeamatta, täällä minä olen.

Pikkuinen marjakori täyttyy nopsaan. Istuskeltuamme vielä tovin, nousemme, palaamme polulle ja lähdemme verkkaan kotia kohti. Aukion laidalla pysähdyn: ”Täällä minulle tulee aina onnellinen olo”, sanon. Mustikkasuukko (ehkä kaksi tai kolme..) sinetöi arkisen kesäpäivän metsäretken muistoihin.

Ja iltapäiväkahveilla herkuttelemme jo mustikkapiirakalla.

Tiedättekö missä on paikka, jonka asukkaat nauravat usein ja hersyvästi, puhe syntyy ventovieraan kanssa ihan ilman esittelyjä ja kohmeista epäluuloa: ’mitä se tuo minusta tahtoo’? Siellä puhutaan mie ja sie -kieltä. Siellä voi nauttia vety-, atomi- tai vohvelikahvit yhdessä Suomen kauneimmista sisävesisatamista. Siellä keinahtelee Prinsessa Armada ja veden ääreltä voi nousta kukkaniittyrinnettä ihailemaan linnoituksen valleilta upeita näkymiä yli satamalahden suihkulähteen. Toisella rinteellä kiipeää kaupunki, maamerkkeinään vesitorni ja kirkkojen kupolit.  – Taidatte tietää jo…

Toinen vei minut, Kesän Lapsen, juhlimaan synttäreitä sinisen Saimaan rannoille ja vesillekin. Päivä oli mitä ihanin: lämmin, aurinkoinen ja vilvoittavasti tuuleva. Poutapilvet purjehtivat välillä auringon editse, mutta vilu ei tullut missään vaiheessa. Linnoituksen runsaasta kulttuuritarjonnasta valitsin ilahtuneena karjalaisen taiteilijan Grigor Auerin näyttelyn Etelä-Karjalan Taidemuseossa, jossa oli esillä myös hienoja valokuvia Äänisen rantojen kalliomaalauksista ja maisemista.  

Illalla nousimme risteilylaivaan, jonka parituntinen kierros näytti uhkeita kalliorantoja, mökkejä puiden siimeksessä, korkealla kulkevan sillan kaaret valoa vasten, ilta-auringon kimalluksen laineilla. Risteilyseura koostui kymmenestä ikäisestämme pariskunnasta, nuorehkojen miesten joukosta ja isästä, joka oli laivalla tyttärensä kanssa. Tunnelma oli mitä leppoisin.

Kesäillan kuihtumattomassa valossa ajelimme kotiin ja olimme perillä ennen puoliyötä. Mikä ihana päivä!

Herään hämärään. Kello näyttää olevan kuusi. Ei taida olla aurinkoaamu tänään. Kurkistan kaihtimen raosta pihaan. Aidalla kimaltaa pisararivi. Satelee.

Hipsin keittiöön. Tiskipöydällä osa eilisistä astioista odottaa pesuvuoroaan. Kone on täynnä puhtaita. Miten ihanaa, että ei tarvitse pestä käsin kaikkia.

Olivat eilen täällä kaikki rakkaat ja tärkeät. Kuopus ja Neito, Esikoinen ja perhe. Pikku pihassa oli ensin myhäilevää, sitten iloista huisketta, astioiden kilinää, grillistä tulvivia tuoksuja.

Aurinko helli, ruoka maistui kesältä. Samaan pöytään mahtuminen oli pieni pulmakin, kun nurmikon puolelle ei vielä voinut jatkaa liikennettä. Tiivistä, vilisevää.

Muistan viime kesän ja olen kiitollinen, että on näin hyvin nyt. Huomenna Toinen vie minut ihanaan kesäkaupunkiin toisaalle. Elämä on juhlaa.

Miten erottaa kesäyön lennolla iltruskon aamuruskosta? Kun voi nähdä yhtäaikaa ne molemmat, irti maasta, lattiana pilvien tasainen lautta?  Oi – ja hurmaantua täysin, pidäkkeettömästi taivaanrantamista, joilla päivä hetkeksi hiipuu ja taas kohta valostuu kuin nostaisi hitaasti kaihtimen. Hetket kuin hengitys; tihentyvät, rauhoittuvat, viipyvät, unohtuvat itseensä, ovat pian ohi. Tämäkin on kesää.

Vapaat vedet, tuuli vapaa. Anna tuulen koskettaa, sateen huuhdella itkusi, maiseman ottaa syliin. Ota vastaan meri, linnut. Tunne lähdön polte, kulkemisen kihisevä ilo, paluun onnellinen rauha. Haluan kokea ne taas. Se on kesää.

Hurmaava viikko! Paitsi edellä kerrottua retkeä, olemme olleet Pikkuritarin ja Murusen kanssa kaksi iltaa ja yhden päivän. Murunen on maailman ihanin pikku tyttö, joka yleensä on hyväntuulinen, syö ja nukahtaa ajallaan helposti. Hän ilmaisee itseään kehonkielellä, joka on ilmeikästä ja puhua pulputtaa yksivuotiaan kieltä, jossa vilahtelee tunnistettavia sanoja: äiti, isi, kenkä, kukka, kakka, ankka, pupu. Sitä paitsi hän laulaa! Se on Mummelista erikoisen herkkää.

Pikkuritarista näkyy kasvavan oivallinen keskustelukumppani, jonka kanssa voi puhua monista pienen pojan maailmaan liittyvistä asioista, joissa hän on asiantuntija. Hän on myös varsin tiedonhaluinen ja vahvatahtoinen poju. Keiton makkarapallerot katoavat vauhdilla, mutta sitten tulee stoppi. Taas käydään neuvotteluja, joiden tuloksena perunat ja porkkanatkin tulevat melkein kaikki syödyksi, kun Mummeli houkuttelee häntä laskemaan lusikalliset. Hän osaa! Hampaiden pesun ’viimeistely’ on Mummelin hommaa, josta yritetään aina laistaa, mutta jos pesu ja iltalaulu kuuluvat kimppaan, laulupaketti voittaa.

Mummeli laulaa Muruselle keinutuolissa nukkulauluksi ’Aa, aa, allin lasta, pientä linnun poikaa’ ja kohta kuuluu tasainen hengitys. Pikkuritarille Mummeli laulaa ihan oman laulun, jota ei lauleta kenellekään muulle. Se päättyy tärkeään säkeeseen: ’Isi ja äiti tulee kotiin, ennen aamua’. Toisena iltana piti laulaa varmuuden vuoksi vielä ’allinlastakin’, kun Pikkuritari kuuli, että hänellekin Mummeli oli vauvana sitä laulanut. Ja sehän päättyy ’siipisivelyyn’ säkeessä: ’pienellä linnulla on pienet siivet, joilla se poikaa hoitaa’. 

Perjantaina Vaari paimensi Murusta jonkun tunnin yksinään, kun Mummeli oli jo matkalla yhteen sielunkotiinsa, jossa odotti mielenkiintoinen kurssi ja Kuopion takaa tuleva ystävätär.

                             minä tärisen aallokossa, jonka eletyn dokumentit nostavat mieleen: isän kuoleman jälkeen kirjoitetut surun pyörteet, kipeät kuvat viikosta äidin kanssa hautajaisten jälkeen, sururunot, irrallaan ajelehtivat valokuvat, tekstinpalaset; äidin kuolemahuoneessa piirretyt kasvot, valvottujen yön tuntien tunnelmat, painavat unet, jotka olen kirjoittanut auki aamulla vinttikammarissa, viimeiset kuvat kotoa, josta äiti lähti itkuiselle kierrokselleen vieraisiin huoneisiin.

                             kipu välähtää kuumana, vääntää itkun vielä kerran jostain syväkerroksista, johon luulin sen jo kuivuneen, asettuneen sijoilleen kuten eletyt päivät kaikki. loppuuko tämä joskus, milloin muistot ovat niin pelkkää valoa, että varjot katoavat?

Aamulla kaikki on valkeaa. Yöllä on satanut viitisen senttiä lunta. Kaupunki on pukeutunut puhtaaseen Marianpäiväksi. Kirkon ovella seisoo kirkkoherran pikkuinen tytär ja heläyttää iloisesti: tervetuloa. Hänellä on rinnassaan nimineula, jossa lukee arvokkaasti kirkkoväärti. Toinen pieni kirkkoväärti on sisäaulassa. Juhlan tuntua!

Rippikoululaiset on ohjattu etupenkkeihin. Kummankin ryhmän aikuinen vastuuhenkilö istuu mukana, se hillitsee energioita. Kanttorit laulavat kahdestaan ilman urkuja alkuvirren paikalla Te Deumin. Seuraan virsikirjan nuotista paikoin horjahtelevaa, mutta enimmäkseen upeasti soivaa laulua. Kuusi kynttilää ja liljakimppu alttarilla, antependium valkoinen.

Samuli-pappi saarnaa. Hän sanoo: Jumala antoi Jeesuksessa suuren rakkautensa meille ihmisille, että me antaisimme rakkautta eteen päin toisillemme. Ajattelen miten paljon enemmän olisi rakkautta maailmassa, jos jokainen meistä, jotka olemme kokeneet Jumalan rakkautta, myös toimisimme näin kohtaamisissamme.

Ehtoollishetkessä auringonvalo hulmahtaa ikkunoista. Alttariseinän hopearisti välähtää, urkuikkunasta näkyvät hohtavina kirkonmäen lumiset puut. Hetki tuntuu pyhältä, jää minuun kuvana, jota sieluni katselee vielä illalla kotonakin, kun päivä jo hämärtyy iltaan.

Kun ihminen kuolee, jääkö jäljelle muuta kuin rojua? Jos dokumenttien merkitys menee hänen mukanaan? Jos hyviä muistojakaan ei ole tai ei ole ketään muistelemassa?

🙂  luonto; vaeltelu, yksityiskohdat, vuodenajat, lumi, meri, valo, kukat, linnut

🙂  hyvä ateria ja keskustelu ystävän seurassa

visuaaliset impulssit; tyylikäs vaate, vanha koru, taideteos, hyvä elokuva, hyvännäköinen nuorimies kahvilassa (viim.mainittu ilahduttaa erityisesti Pissismummoa)

musiikki, hiljaisuus

inspiroiva ajatus, hyvä kirja joka liikahduttaa

matkalle lähtö, matkalla olo, kotiinpaluu

tulla nähdyksi, tulla kuulluksi, tulla hyväksytyksi

uni jossa jokin unelma toteutuu

😀   lapsenlapsen hymy ja aikuisen lapsen katseesta kuvastuva onni

halaus, yllättävä hyväily jossa rakkaus värähtelee