minä tärisen aallokossa, jonka eletyn dokumentit nostavat mieleen: isän kuoleman jälkeen kirjoitetut surun pyörteet, kipeät kuvat viikosta äidin kanssa hautajaisten jälkeen, sururunot, irrallaan ajelehtivat valokuvat, tekstinpalaset; äidin kuolemahuoneessa piirretyt kasvot, valvottujen yön tuntien tunnelmat, painavat unet, jotka olen kirjoittanut auki aamulla vinttikammarissa, viimeiset kuvat kotoa, josta äiti lähti itkuiselle kierrokselleen vieraisiin huoneisiin.

                             kipu välähtää kuumana, vääntää itkun vielä kerran jostain syväkerroksista, johon luulin sen jo kuivuneen, asettuneen sijoilleen kuten eletyt päivät kaikki. loppuuko tämä joskus, milloin muistot ovat niin pelkkää valoa, että varjot katoavat?


  • Kyllä se aika tulee vielä, jolloin muisto on tiivistynyt hiljalleen säteileväksi, tyyneksi jalokiveksi sydämeen. Mitä enemmän rosoa, sen kauemmin ytimen kirkastuminen kestää. Näin olen kokenut.

    Kommentin jätti Annikki · keskiviikkona 28. maaliskuuta @ 09:05

  • Kiitos Annikki sanoistasi..

    Kommentin jätti Ellinoora · keskiviikkona 28. maaliskuuta @ 11:13

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site is protected by reCAPTCHA and the Google Privacy Policy and Terms of Service apply.