Aina ei tiedä minkä kokemuksen kanssa tulee takaisin kotiin, kun johonkin suuntaan lähtee. Toiset reissut menevät oletusten mukaan, yllätyksiä ei tule – toisissa tulee vastaan odottamattomia, ihania tai kamalia  elämyksiä. Niin tai näin, aina kannattaa lähteä.

Matkasin ystävän luo, joka on erämiehen vaimo. Mies oli ollut viikon kalassa pohjoisen erämaajärvillä veljensä kanssa ja oli juuri tullut kotiin saaliineen kotiin savulta ja kalalta tuoksuen. Toimen mies muutoinkin tämä seitsemänkymppinen, seuraavana aamuna varhain hän oli jo taas työn touhussa ja illalla palatessaan poikkesi vielä poimimaan kankaalta pari litraa mustikoita. Ken vierii, ei sammaloidu, ei.  

Erämiehen vaimon on opittava olemaan paljon yksin ja hankittava oma harrastus. Ystävällä on sosiaalista elämää sekä taidemaalaus harrastuksena. Heidän kotinsa sekä kesäresidenssinsä on Kuopion takana, mikä on kohtalaisen kaukana täältä etelästä katsoen. Edellisestä käynnistäni oli vierähtänyt neljä vuotta. Tällä välin kesäkodin seinille ja talvikotiin oli ilmaantunut hieno kokoelma tauluja. Maalauskurssit antavat ystävälle sekä sosiaalista virikettä että kehittävät taitoa. Näkee, että hän on löytänyt ’oman juttunsa’.

Paitsi tavallista mökkiherkkua: savukalaa, saunomista ja uintia, pääsin suoretkelle, jota erityisesti olin toivonut. Tällä kertaa ei löytynyt kihokkeja, mutta muuraimia loisti siellä täällä sammalmättäillä ja suopursut tuoksuivat väkevästi. Juolukoita, variksenmarjoja ja mustikoita harjujen rinteet sinisenään ja kanervien hennonpunervat kukat tarjosivat perhosille mettä. Pikkuiset sinisiivet suorastaan parveilivat kanervikossa ja seurailivat mukanamme harjupolkua suolta noustuamme.

Toisena iltana Erämies toi iltapalapöytään kypsiä lakkoja. Minä noukin mökkirinteeltä mustikoiden seuraksi metsämansikoita. Kuulin vasta jälkeen päin, että pihanurmella ja saunarinteessä on nähty kyitä. Siellähän marjastin iloisesti paljain jaloin! Itikat pitivät myös huolen, että paukamilla olen yhäkin ja kaksi ampiaisen pistoakin ehdin saada ennen kotiin lähtöä. (Kehtaanko kertoakaan, että olin uimassa ensi kertaa tänä kesänä 24. heinäkuuta.)

Kolmantena ystävyyspäivänämme matkasimme näköalavuorelle. Matkalla sain lähituntumaa sarvipäälehmiin, joiden laumassa jurotti kaksi kyrmyniskaista sonnia ja viiletteli puolenkymmentä vasikkaa. Onko siitä tosiaan puoli vuosisataa, kun opettelin lypsämään? Nykyään robottisysteemi hoitaa kuulemma sellaiset puuhat.

Paikkakunnan taidetarjonta katsastettiin ja erityisen ihastuttava taidekoti, nimeltä Luova Puu, oli taas kierroksen päätepiste. Viehättävän pihan puiden siimeksessä nautitut leivonnaiset kahvin kera kruunasivat elämyspäivän.  

Menomatkalla VR oli järjestänyt asiakkailleen lähes tunnin metsäistä stillkuvaa seisottamalla pendolinoa suomemme suloisessa salossa odottamassa matelevan tavarajunan ohitusta. Paluumatka sujui sentään aikataulussa. Sain puoleksi tunniksi hauskaa seuraakin 85-vuotiaasta kuopiolaisrouvasta, jonka kanssa juttu olisi luistanut pitempäänkin.

Toiseni oli vastassa määränpäässä. Halauksessaan tunsin tulleeni kotiin.