Sattui olemaan hyvä päivä monella tavalla. Talvitakkien tuuletukseen, spontaaneihin kevätaskareihin pihassa. Raasuuntuneet oksat tuli leikattua pensaista uuden kasvun tieltä ja kuivuneet lehdet keräiltyä puhkeavien kukkien ympäriltä. Krookukset ovat ihanimmillaan juuri nyt.

Katso kukkaa. Juo sen aurinkovalo. Tunne maan kevätlemu. Anna vihreiden versojen herätellä sisimpäsi toivon vyöhykkeitä.  Aina voi toivoa. 

Poikamme sanoi tänään: eräs unelmani on täyttynyt. Ajattelin onnellisena: myös meidän.

Lauantaiaamuna luen lehdestä päätoimittaja Eero Hyvösen merkintöjä vierailusta muistisairaan äitinsä luona. Kirjoitus koskettaa, silmät kostuvat. Siksi, ettei siitä niin kauan ole, kun olin itse samassa tilanteessa. Siksikin, että kirjoittajana tässä on äitinsä poika. Niin tuttuja kuitenkin ovat ne tunnot, niin pojan kuin tyttären.  

Samana aamuna vähän myöhemmin vaihdan vuoteeseen tyynyliinaa. Miten tulenkin juuri ajatelleeksi kauankohan tämä perintöliina vielä kestää, kun samassa sormi menee liinakankaasta läpi. Kauniisti revinnäistekniikalla koruommeltu ja laakapistoin nimikirjottu tyynyliina on hiutunut ohueksi. Äidin huolellista käsityötä neitoajoiltaan 1930-luvulta.

Kuin monien hikisten öiden pitelemä ja pesujen myllyttämä kangas, niin hiutuvat aikanaan ohuiksi omat muistoni eletystä ja poikieni muistot äidistään.

On merkillinen kokemus käydä kutsuttuna jossakin, missä on ollut kymmeniä vuosia sitten. Paikka on jollain tavalla muuttunut ja kuitenkin sama. Ensimmäinen tunne on raju outous: en tunne täältä ketään, mitä minä täällä. Kun ollaan koolla saman pöydän ääressä ja ihmiset alkavat kertoa kukin vuorollaan elämästään, alkaen entisestä nimestään, vuodet katoavat väliltä ja monen kohdalla tulee iloinen ”sinäkö se oot” -tunne.

Vuosikymmenten polku on sentään aika pitkä ja monella mutkainen. Tavatessamme olemme hetken niitä nuoria, jollaisina erosimme silloin maailman kaikkiin tuuliin, kirjaimellisesti. Sekin on merkittävä havainto, että osa porukasta tuntui esittelyn jälkeen aivan tutulta, osa jäi vieraiksi. Olivat jääneet vieraiksi ehkä jo silloin. Kun kerroin kuka olen, oli ryhmän spontaani reaktio: hei, missä siun tukkas on? Silloin minulla oli hyvin pitkä ja paksu tumma tukka, josta luovuin viitisen vuotta myöhemmin. En voinut kuvitellakaan, että tukka olisi juttu, josta nämä minut muistavat. – Vieläkö sie laulat ja soitat, kysyttiin sitten. No, laulanhan minä, mutta en enää sooloja enkä kuorossakaan kuin silloin ja pitkään sen jälkeenkin.

Mietin mitä jälkiä pitkän elämän varrella minusta on jäänyt ryhmissä, joissa olen mukana ollut. Millaisena muistan ihmiset, joiden kanssa hetki kuljettiin yhtä matkaa? Mikä oli kohtaamisemme merkitys myöhemmin? Miksi jotkut jättivät lähtemättömän muiston ja toiset haihtuivat mielestä kokonaan nimineen, kasvoineen? Häveten muistan raakileisuuttani – sen siellä ääneen sanoinkin. Mutta tunnen kasvaneeni ihmisenä eikä sitä tarvitse enää hävetä.    

että ystävyys on yhä voimissaan… kun elämämme polut silmukoituvat eri suuntiin, ne palaavat aina solmukohtiinsa, joissa sinä olet ja minä olen…että ystävyys on silloinkin, kun sitä ei mitenkään kannatella…kun sinä vaikenet ja minä en sano mitä ajattelen siitä, jossain hiljaisuuden takanakin se on…mutta tänään sanon sinulle ääneen: ystävyyttä on

Yst. Sosiaalineuvos sanoo, että unien tutkiminen on hömppää ja että eivät unet mitään merkitse. Hänen mukaansa unet ovat lottoarvottu kooste ihmisen aivojen muistijäljistä. Niinhän asia onkin –  mutta onneksi ei pelkästään niin. Kiinnostavaa esimerkiksi  on, miksi juuri nyt arpoutuu tämmöinen kooste ja miksi se tuntui semmoiselta unessa ja tämmöiseltä herättyä. Unen tarjoamat symbolit tai metaforat sisältävät tutkijalle merkityksiä, jotka voivat antaa jotain tärkeää juuri nyt meneillään olevaan tai tulevaan elämässä.

Olen matkalla Koreassa. Olen ostanut jostain pikku putiikista väljän puseron, jossa on himmeät värit.  Löytööni tyytyväisenä lähden putiikista. Kävelen ostoksineni katua ja äkkiä näen kauempana pienen, erittäin kauniin ja sopusuhtaisen kokoisen buddhalaistemppelin. Samassa paikalle tulee raivaustraktori, jonka rautakoura rouhaisee temppeliä, siitä katoaa iso osa. Ihmettelen, missä kamerani nyt on, tämä on tärkeää tallentaa. Tulee surku vanhaa temppeliä, joka hajotetaan. Jäljelle jäänyt osa näyttää yhä kauniilta, se nostetaan sellaisenaan kuljetuslavalle ja viedään jonnekin toiseen paikkaan.  

Aamulla mietin unta. Sen yhteys ajantasaiseen elämään on minulle aivan ilmeinen. Menneestä ajasta arpoutuu uneen vain buddhalaistemppeli, jonkalaisia näin viimeksi Kiinan matkallamme kaksikymmentä vuotta sitten. Tänään oli tärkeä nähdä tämä uni.  

Olen lukenut Paul Austerin Talvipäiväkirjaa. Se on paljaaksi riisuttua tekstiä kirjailijan elämästä: välähdyksiä varhaisista lapsuusmuistoista ja vanhemmista, nuoruuden kiivaiden pyristelyjen peilausta myöhempiin elämänvaiheisiin, avioliittojen tilitystä, puhetta rakkaudesta. Kirja päättyy karuun ja todentuntuiseen yhteenvetoon: kirjailija kokee astuneensa elämänsä talveen.

Viime vuoden lopulla tulivat 51. päiväkirjani sivut täyteen kirjoitetuiksi. Tammikuussa aloitin uuden, jonka nimesin Talvipäiväkirjaksi aloitusvuodenajan mukaan. Sitten satuin saamaan kirjastosta Austerin opuksen ja sitä lukiessa tajusin omankin tekstini talvisävyt, elämänvaihemerkityksessä. Ehkä Kolmas Huonekin on eräänlainen talvipäiväkirja, reunamerkintöjä elämän talvesta.

Auster ei ole ensimmäinen eikä viimeinen, joka miettii elämänsä kulkua, miten mikäkin vaihe liittyy edelliseen, miten ja miksi kaikki on mennyt niin kuin on. En tiedä ovatko he onnellisempia, jotka sanovat tietoisesti jättäneensä menneet taakseen, rientävänsä aina kohti uutta, valloittamaan vielä tuon ja tuonkin vuoren huipun. En olisi itse onnellinen, ellen ymmärtäisi mistä tulin, mitä kautta. Ellen hahmottaisi elämäni vuodenaikoja, niiden jättämää jälkikuvaa.

Jokaisella on mielikuvansa talvesta. Talvestaankin. Nyt juuri ymmärrän miksi on niin kirkasta, valkeaa, kylmänraikasta. Miksi aamut valostuvat verkkaan, päivänvalo huikaisee hetken lämmöllään ja illat tummuvat tähtikirkkaiksi öiksi. Miksi viivyn mielelläni tulisijan äärellä. Ei talvi ole pimeää, on paljon eriasteista hämärää, himmeää valoa ja paljon kirkasta, selkeää.

Vanha vuosi sulki kantensa. Selaan kalenterimerkintöjä, päiväkirjaa. Paljon merkintöjä, 365 päivää elettyä elämää. Täyteläinen, kiitollinen olo kaikesta, vaikeastakin. Ihminen tarvitsee muistutuksia elämän hauraudesta ja arvaamattomuudesta oppiakseen luottamaan, että elämä kantaa kuitenkin.

Keväällä osallistuin Valamossa seminaariin, jossa oli mahdollisuus pohtia oman elämänsä kokonaisuutta. Olen huomannut mietinnän vaikuttaneen. Mitä yllätyksiä vastaan tuleekin, ne voi ottaa elämän kokonaisuuteen kuuluvina. Ehkä pysäytykset saavat tarkistamaan suuntaa, johon olen ollut kulkemassa. Ehkä ne hidastavat kulkua, avaavat uudenlaisen näkymän, kutsuvat jotain uutta kohti. Rohkeammin,vaikka pienestikin.

 ”Riittävän vanha

ymmärtämään

yhä vähemmän, näkemään

miten valo muuttuu,

avaamaan kaikessa rauhassa oven

yksinkertaisille ilonaiheille…”

 

Bo Carpelan, suom. Caj Westerberg

…vaikka Sinulle, joka olet ihan väsynyt ja juuri nyt haluaisit ehkä jättää väliin koko juhlan.

Ymmärrän sinua.

Kaupallinen joulukvartaali pyrkii tunkeutumaan tietoisuuteen, tahdoit tai et.

Sen voi myös antaa meluta omaa meluaan.

Yllättäen huomaan, että on mahdollista kuuroutua ja sokeutua kaupalliselle joululle.

Se ei tapahdu pakottamalla vaan luovuttamalla.

Jouludekoraatiot kaupungilla, kotipihoissa tai kodeissa ilahduttavat kyllä silmää.

Kun eivät muuttuisi kilpavarusteluksi.

Jouluruuista sen verran, että mitä enemmän syödään sitä huonommin pian voidaan.

Kohtuullisuus on huonossa huudossa nykyään.

Enkä haikaile entisiä jouluja, jos niin luulit.

Ovat olleet omalla tavallaan ja omassa ajassaan aitoja.

On jäänyt hyviä muistoja ja muutama muukin.

Eilen kävimme laulamassa Kauneimpia. Sali täyttyi ja tuoleja kannettiin lisää.

Laulusessioita on kuusi tai seitsemän kirkossa ja eri puolilla kaupunkia.

Siellä saa laulaa Jeesus-lapsesta täysin sydämin eikä kukaan paheksu.

Ja Sinulle joka olet valmistanut joulua parhaasi mukaan,

haluan toivoa joulun tulevan lempeänä ja tuovan iloista hyvää tullessaan.

Ellinoora

Tuomiosunnuntain messua oli saatu juhlistamaan kaupungin mieslaulajien kuoro. Liturgi ja avustava pappi olivat naisia. Kirkkoväärtit, jotka ovella toivottavat tulijat tervetulleiksi ja toimivat tekstinlukijoina, olivat myös naisia.

Kuten usein, en nytkään katsonut ennakkoon, ketä on vastuuvuorossa. Menen kirkkoon, kun jokin minussa tahtoo ja tarvitsee sitä. Olen jo sisäistänyt viimeiset messujärjestyksen uudistuksessa tehdyt muutokset, vaikka jotkut niistä eivät mielestäni luonnu suomalaisen kirkkokansan tyyliin. Esimerkiksi joidenkin liturgien harrastama rauhantervehdyskehotus: ”Toivottakaamme toisillemme rauhaa”. Kehotus tuntuu teennäiseltä ja tulee outoon paikkaan, keskelle harrasta ehtoollisliturgiaa. Ymmärrän idean, mutta mieleni tekisi lähinnä paeta paikalta. Joskus olenkin istuutunut, sulkenut silmät ja antanut toisten toivotella rauhaa ympärillään oleville. Tällä kertaa kättelyt jätettiin onneksi pois.

Asta-papin saarna oli erinomaisesti jäsennelty ja jaksojen väliin syntyi luonteva hetki hiljaisuutta. Tällä kertaa Hengen kosketushetki, jota ortodoksi-isät kutsuvat heltymykseksi, syntyi yllättävästi siihen, kun mieskuoron johtaja soitti saksofonilla virsi-improvisaation. Foni soi pehmeästi meditoiden ja melodia laskeutui sydämeen kuin valonsäde. Messun päätösmusiikki, mieskuoron räväkkä negrospirituaali Janne-kanttorin upean soolon kera, kirvoitti seurakunnalta spontaanit aplodit.