puut, kuten yksin kulkevat ihmiset ja hiiri, ovat hiljaisia runoja

päiväni Stadissa: Kampin kappelin puunsylihiljaisuus ja kappelin pihan pikkuinen hiiri ~ Bulevardin vanhat lehmukset ja tammet ojentelemassa oksiaan kulkijoiden ylle ~ Sinebrycoffin taidemuseon Puut ovat runoja -näyttelyn herkkien kuvien valoissa ja varjoissa viipyily ~ Hietaniemen kauppahallista mukaan skottilainen kirpeä Orange Marmalade ja Soppakeittiöllä nautittu muheva bouillabaisse ~ jälkiruuaksi cappuccino ja pala ihanaa porkkanakakkua Kakkugallerian vitriinistä. Ja tämä kaikki Leidikvartetin tunteikkaan, kesää muistelevan keskustelun mehukkaana ytimenä. ­

Saareen voi tulla pilvien kautta, tömähtää toisen maan kamaralle ykskaks. Ihminenhän lähtee vaikka lentoon päästäkseen hetkeksi arkisestaan. Niin me teimme, mies ja minä, taas kerran. Liiaksi kesäämme kai olimme kylki kyljessä kyhjöttäneet, henkisesti, tai sitenkään.

Lentäminen on rasittavampaa kuin mikään muu tapa liikkua. Pitää nousta jumalattoman aikaisin, romeltaa kimpsuineen taksilla lentoasemalle, purkautua rullatiskille ja sählätä muovipussitettujen tykötarpeidensa kanssa turvatarkastuksen läpi. Pitää istua transitin kahvilassa toista tuntia tyhjän panttina ja seisoa vielä geitistä viimeisenä tultuaankin pitkä vartti tungoksessa jossain portaiden alapäässä, kun konetta vaihdetaan viime hetkellä ties miksi. Lentimessä istut polvet linkussa ja yrität lukea kirjaa, ettet ikävystyisi kuoliaaksi siinä kököttäessäsi maisemana pilvet.

Perillä on jo mukavampaa. Tuttu saari ja tuttu hotelli –  tämä jos mikä kertoo, että mielikuvituksemme on finaalissa. Mutta tutussa onkin parasta, ettei tarvitse stressata olemisen kuvioita, jää paljon mahdollisuuksia kokea uudella tavalla.

Keskiaika tulee vastaan muurilta innerstadiin astuvaa heti kohta, se medeltidsveckan tietenkin, aikuisten roolipeli ja lasten seikkailuleikki. Rooleihinsa eläytyville ilmeisen koukuttavaa, mutta tavisturisteille hiukan kyllästyttävää kohellusta.

Vaan se jumalainen ruusuntuoksu, meren raikkaaseen henkäilyyn sekoittunut! Hurmaavien pikkutalojen oven- ja portinpieliä kiipeilevät hehkuvat kukat. Puistojen ja puutarhojen uhkea rehevyys. Vanhojen puiden lempeä suhina tuulessa. Paahteelta suojaa tarjoavat varjot.

hänen..

minun..

meidän..

Ja meri, joka vuorokaudenaikaan uutena ja samalla ikiaikaisena elämänkehtona keinahteleva. Rantaan loputtomasti kahahtava aalto, reviirikiistojaan kirkuvat linnut, aamun kirkas sini, auringonlaskun valosilta, jokaiselle oma. Yksinkertaista onnea olla vain siinä.

– Olette varmaan onnellisia, sanoi lentoaseman kahvilassa samaan pöytään osunut ihminen lähtöaamuna. Katsomme hivenen hämmästyneenä toisiimme. Näkyykö meistä jotain, jota emme itse tunnistakaan enää? Olemme kulkeneet yhdessä pitkän ja monivaiheisen elämänpolun. Särmät ovat hioutuneet, mutta kyllä niitä yhä on.
– Olemme liittoutuneet tunnepohjalta, sanon sitten. Se merkitsee kaikenlaisten tunteiden hyväksymistä, mitä yhteisen matkan varrella koetaan. Rakkauden alkuperäinen tunne voi melkein kuolla ja sitten taas elpyä, senkin tiedämme.

Ehkä onni on hetkissä, joissa sydämet ovat auki toisilleen. 

Ehkä kaipasin kosketusta itseeni, kun lähdin tavallisena aurinkoiseksi kääntyneenä arkipäivänä kotikaupungista Isoon kaupunkiin. Sain mitä hain, kosketuksen sisimpääni kätkeytyneeseen (ja nykyisellään kaivattuunkin) yksinoloon. Onnistuin kulkemaan kaupungissa sillä tavalla ulkopuolisena, ettei mikään tuttujen merkityspaikkojen ympärillä ja ohessa hälyävien ihmisten touhussa tunkeutunut läpi eikä vaatinut osaansa. Aina se ei onnistu.

Kampin kappelissa istahdin keskivaiheille. Penkin toisessa päässä meditoi nuori mies syvässä hiljaisuudessaan, lähes liikahtamatta. Moni tuli ja meni, kuului kuiskauksia, keskusteluakin ja oven takaista elämän kohinaa. Katselin alttarikukkien vihersävyistä asetelmaa. Keskellä siinä oli ruoko. Ajattelin, Jumala rakastaa maanvärisiä, kukattomia ruokoja, särkyneitä ja vielä särkymättömiäkin. Lähtiessä  kappelin pastori kysyi mitä pidän paikasta. – Kerta kerralta enemmän pidän tästä yksinkertaisuudesta, vastasin.

Lempikahvilassani olivat uusineet pöydät ja istuimet sitten viime käynnin. Oliko se toukokuussa? Mukavampia nämä uudet, ehkä, mutta jotenkin tavanomaisia.  Onneksi mustavalkoiset valokuvat seinillä olivat ennallaan, sämpylät ja salaatti olivat herkkua kuten aina ja kahvi vahvaa ja hyvää. Vastapäätä istui mies, joka kirjoitti, lähipöydässä ystävättäret viinilaseineen.

Nousin Tähtitorninmäen  ja laskeuduin raput. Poikapolttariporukka oli videoimassa portailla tanssivaa kaveriaan. Laskeuduin portaat tyynesti kuin filmitähti vanhassa elokuvassa eivätkä pojat herjailleet. (Toivottavasti videointi keskeytettiin siksi aikaa.) Tanssiesitys oli kyllä magee.

Pyhän Henrikin katedraali antoi täysin hiljaisen, pyhän yksinolon hetken viileässä rauhassaan. Muistelin Taizén matkaa 24 vuotta sitten, matkaa, joka muutti elämäni. Muistelin Anna-Maijaa, rakasta äitiämme, jonka opin tuntemaan silloin. Olkoon hänen leponsa suloinen.

Kävely jatkui Kaivopuiston halki merimetsoja väistellen. Rannan kioskista sain lempparijäätelöäni, nougat’a, jota autuaana nuoleskellen maleksin rantabaanaa, kunnes tuli vapaa penkki vastaan. Siinäpä oli sitten ihana istua merituulessa ja katsella valkean laivan lähtöä. …Laivat lähtee ja satamaan jää pieni vana joka hiljaa kuihtuu pois…

Ja Espan lavalla sykki jazz.    

Juhannuskukka

Pilvehtii luvattu hellepäivä. Me kuumuudessa viihtymättömät ilahdumme. Kaupunki henkäilee rauhaa, aktiiviväki on kaasuttanut täältä joka niemeen notkoon ja saarelmaan täyttämään keskikesän unelmaansa. Saunat siellä sauhuavat, eväskasseja puretaan ja grillitulia viritellään. Illemmalla loimottavat kokot rannoilla ja jossain haitari soittaa haikeaa kesäillan valssia.

Me katselemme täällä kahdestaan miten linnunpojat opettelevat lentämään pihassa. Moni on jo kopsahtanut ikkunalasiin. Toinen meistä oli vähällä joutua välilaskupaikaksi pihassa hiljaa istuskellessaan. Viime hetkellä urhea siipiveikko huomasi, että harmahtava hiuspehko ei olekaan sammaleinen puunoksa. Aamulla yksi pikkuisimmista kurkki ikkunalaudalla uteliaana sisälle. Piha soi ilosirkutusta!

Ah, juhannus! Mikä ihana aika unelmille ja täyttymyksille. Voihan olla myös pettymyksen karvautta, osattomuuden tuntoja, kenties viiltäviä pelonhetkiä. Ajattelen myötätunnolla heitä, jotka ovat töissä turvaamassa järjestystä ja paikkaamassa epäonnisten haavoja.

Ei ole juhlaa, jonka perästä ei koita arki, lomalaisillakin. Tavataankos taas tuonnempana näissä merkeissä. Hyvää juhannuksen jälkeistä kesää!

Mikä päivä! Pääskyset ovat tulleet! Ihan kesää! Ajelin kotikaupunkia ristiin rastiin kamera mukana. Koivut herkimmässä vihreässään. Kirsikkapuut vaaleanpunaisissa kukkapitsimekoissaan. Pihat ja puistot narsisseja ja tulppaaneja tulvillaan. Ahh.

Kävelin pyörineni pienen valkovuokkometsikön läpi menevää polkua, kun koivusta puhkesi ihmeen kaunis liverrys. Siihen seisahduin ja minussa soi se ihmeellinen sävelmä, jonka jokaikinen säe oli erilainen. Kauan katseltuani vasta keksin laulajan yläoksalta. Punarinta!

Istut kanssani lounastauollaan olevien naisten rykelmässä kaupungin pienimmässä kahvilassa, jolla on kuvaava nimi Kotoisa. Tapaamme harvoin, niinpä emme puhele niitä näitä, menemme suoraan oleellisiin. Et halua valitella, vaikka aihettakin olisi, niinpä vointikysymykseni kilpistyy sinusta – sillä on puolensa, myös se puoli, että toinenkaan ei tohdi sitten valitella omiaan –  ja siirryt asiaan, jonka vuoksi olet ajanut sata kilometriä ja tullut entisille asuinmaillesi käymään.

Kun asiasta on puhuttu, kerrot tunturitaulusta, joka on ollut kodin rojuvarastossa vuoden, kaksi, odottanut sitkeästi, että se löydetään uudestaan. Ja kas, eräänä päivänä sinä löydät sen, katsot sille paikan ja tunturi herää, alkaa kertoa tarinaansa. Ja sinä katsot sitä ja se liikuttaa sinua tarinallaan, kiittää, että pääsi kertomaan sen.

Samassa muistan, että meilläkin on taulu, jolle ei viime remontin jälkeen enää löytynyt paikkaa. Ehkä sekin odottaa löydetyksi tulemistaan. Muistan sen hetken, kun kävimme taiteilijan ateljeessa. Siellä oli paljon kauniita ja taitavasti tehtyjä maalauksia. Kaikista juuri se jäinen kallio alkoi puhua minulle niin, että silmiin nousi sumua ja sydän puristui hetkeksi kasaan. Niin minä tahdoin sen kallion ja se tahtoi minut.

Kuvat – ja ihmiset – voivat tulla uudelleen löydetyiksi, kun pääsevät  kertomaan tarinansa.

Sattui olemaan hyvä päivä monella tavalla. Talvitakkien tuuletukseen, spontaaneihin kevätaskareihin pihassa. Raasuuntuneet oksat tuli leikattua pensaista uuden kasvun tieltä ja kuivuneet lehdet keräiltyä puhkeavien kukkien ympäriltä. Krookukset ovat ihanimmillaan juuri nyt.

Katso kukkaa. Juo sen aurinkovalo. Tunne maan kevätlemu. Anna vihreiden versojen herätellä sisimpäsi toivon vyöhykkeitä.  Aina voi toivoa. 

Poikamme sanoi tänään: eräs unelmani on täyttynyt. Ajattelin onnellisena: myös meidän.

Lauantaiaamuna luen lehdestä päätoimittaja Eero Hyvösen merkintöjä vierailusta muistisairaan äitinsä luona. Kirjoitus koskettaa, silmät kostuvat. Siksi, ettei siitä niin kauan ole, kun olin itse samassa tilanteessa. Siksikin, että kirjoittajana tässä on äitinsä poika. Niin tuttuja kuitenkin ovat ne tunnot, niin pojan kuin tyttären.  

Samana aamuna vähän myöhemmin vaihdan vuoteeseen tyynyliinaa. Miten tulenkin juuri ajatelleeksi kauankohan tämä perintöliina vielä kestää, kun samassa sormi menee liinakankaasta läpi. Kauniisti revinnäistekniikalla koruommeltu ja laakapistoin nimikirjottu tyynyliina on hiutunut ohueksi. Äidin huolellista käsityötä neitoajoiltaan 1930-luvulta.

Kuin monien hikisten öiden pitelemä ja pesujen myllyttämä kangas, niin hiutuvat aikanaan ohuiksi omat muistoni eletystä ja poikieni muistot äidistään.

On merkillinen kokemus käydä kutsuttuna jossakin, missä on ollut kymmeniä vuosia sitten. Paikka on jollain tavalla muuttunut ja kuitenkin sama. Ensimmäinen tunne on raju outous: en tunne täältä ketään, mitä minä täällä. Kun ollaan koolla saman pöydän ääressä ja ihmiset alkavat kertoa kukin vuorollaan elämästään, alkaen entisestä nimestään, vuodet katoavat väliltä ja monen kohdalla tulee iloinen ”sinäkö se oot” -tunne.

Vuosikymmenten polku on sentään aika pitkä ja monella mutkainen. Tavatessamme olemme hetken niitä nuoria, jollaisina erosimme silloin maailman kaikkiin tuuliin, kirjaimellisesti. Sekin on merkittävä havainto, että osa porukasta tuntui esittelyn jälkeen aivan tutulta, osa jäi vieraiksi. Olivat jääneet vieraiksi ehkä jo silloin. Kun kerroin kuka olen, oli ryhmän spontaani reaktio: hei, missä siun tukkas on? Silloin minulla oli hyvin pitkä ja paksu tumma tukka, josta luovuin viitisen vuotta myöhemmin. En voinut kuvitellakaan, että tukka olisi juttu, josta nämä minut muistavat. – Vieläkö sie laulat ja soitat, kysyttiin sitten. No, laulanhan minä, mutta en enää sooloja enkä kuorossakaan kuin silloin ja pitkään sen jälkeenkin.

Mietin mitä jälkiä pitkän elämän varrella minusta on jäänyt ryhmissä, joissa olen mukana ollut. Millaisena muistan ihmiset, joiden kanssa hetki kuljettiin yhtä matkaa? Mikä oli kohtaamisemme merkitys myöhemmin? Miksi jotkut jättivät lähtemättömän muiston ja toiset haihtuivat mielestä kokonaan nimineen, kasvoineen? Häveten muistan raakileisuuttani – sen siellä ääneen sanoinkin. Mutta tunnen kasvaneeni ihmisenä eikä sitä tarvitse enää hävetä.    

että ystävyys on yhä voimissaan… kun elämämme polut silmukoituvat eri suuntiin, ne palaavat aina solmukohtiinsa, joissa sinä olet ja minä olen…että ystävyys on silloinkin, kun sitä ei mitenkään kannatella…kun sinä vaikenet ja minä en sano mitä ajattelen siitä, jossain hiljaisuuden takanakin se on…mutta tänään sanon sinulle ääneen: ystävyyttä on