Juhannuskukka

Pilvehtii luvattu hellepäivä. Me kuumuudessa viihtymättömät ilahdumme. Kaupunki henkäilee rauhaa, aktiiviväki on kaasuttanut täältä joka niemeen notkoon ja saarelmaan täyttämään keskikesän unelmaansa. Saunat siellä sauhuavat, eväskasseja puretaan ja grillitulia viritellään. Illemmalla loimottavat kokot rannoilla ja jossain haitari soittaa haikeaa kesäillan valssia.

Me katselemme täällä kahdestaan miten linnunpojat opettelevat lentämään pihassa. Moni on jo kopsahtanut ikkunalasiin. Toinen meistä oli vähällä joutua välilaskupaikaksi pihassa hiljaa istuskellessaan. Viime hetkellä urhea siipiveikko huomasi, että harmahtava hiuspehko ei olekaan sammaleinen puunoksa. Aamulla yksi pikkuisimmista kurkki ikkunalaudalla uteliaana sisälle. Piha soi ilosirkutusta!

Ah, juhannus! Mikä ihana aika unelmille ja täyttymyksille. Voihan olla myös pettymyksen karvautta, osattomuuden tuntoja, kenties viiltäviä pelonhetkiä. Ajattelen myötätunnolla heitä, jotka ovat töissä turvaamassa järjestystä ja paikkaamassa epäonnisten haavoja.

Ei ole juhlaa, jonka perästä ei koita arki, lomalaisillakin. Tavataankos taas tuonnempana näissä merkeissä. Hyvää juhannuksen jälkeistä kesää!

Mikä päivä! Pääskyset ovat tulleet! Ihan kesää! Ajelin kotikaupunkia ristiin rastiin kamera mukana. Koivut herkimmässä vihreässään. Kirsikkapuut vaaleanpunaisissa kukkapitsimekoissaan. Pihat ja puistot narsisseja ja tulppaaneja tulvillaan. Ahh.

Kävelin pyörineni pienen valkovuokkometsikön läpi menevää polkua, kun koivusta puhkesi ihmeen kaunis liverrys. Siihen seisahduin ja minussa soi se ihmeellinen sävelmä, jonka jokaikinen säe oli erilainen. Kauan katseltuani vasta keksin laulajan yläoksalta. Punarinta!

Istut kanssani lounastauollaan olevien naisten rykelmässä kaupungin pienimmässä kahvilassa, jolla on kuvaava nimi Kotoisa. Tapaamme harvoin, niinpä emme puhele niitä näitä, menemme suoraan oleellisiin. Et halua valitella, vaikka aihettakin olisi, niinpä vointikysymykseni kilpistyy sinusta – sillä on puolensa, myös se puoli, että toinenkaan ei tohdi sitten valitella omiaan –  ja siirryt asiaan, jonka vuoksi olet ajanut sata kilometriä ja tullut entisille asuinmaillesi käymään.

Kun asiasta on puhuttu, kerrot tunturitaulusta, joka on ollut kodin rojuvarastossa vuoden, kaksi, odottanut sitkeästi, että se löydetään uudestaan. Ja kas, eräänä päivänä sinä löydät sen, katsot sille paikan ja tunturi herää, alkaa kertoa tarinaansa. Ja sinä katsot sitä ja se liikuttaa sinua tarinallaan, kiittää, että pääsi kertomaan sen.

Samassa muistan, että meilläkin on taulu, jolle ei viime remontin jälkeen enää löytynyt paikkaa. Ehkä sekin odottaa löydetyksi tulemistaan. Muistan sen hetken, kun kävimme taiteilijan ateljeessa. Siellä oli paljon kauniita ja taitavasti tehtyjä maalauksia. Kaikista juuri se jäinen kallio alkoi puhua minulle niin, että silmiin nousi sumua ja sydän puristui hetkeksi kasaan. Niin minä tahdoin sen kallion ja se tahtoi minut.

Kuvat – ja ihmiset – voivat tulla uudelleen löydetyiksi, kun pääsevät  kertomaan tarinansa.

Sattui olemaan hyvä päivä monella tavalla. Talvitakkien tuuletukseen, spontaaneihin kevätaskareihin pihassa. Raasuuntuneet oksat tuli leikattua pensaista uuden kasvun tieltä ja kuivuneet lehdet keräiltyä puhkeavien kukkien ympäriltä. Krookukset ovat ihanimmillaan juuri nyt.

Katso kukkaa. Juo sen aurinkovalo. Tunne maan kevätlemu. Anna vihreiden versojen herätellä sisimpäsi toivon vyöhykkeitä.  Aina voi toivoa. 

Poikamme sanoi tänään: eräs unelmani on täyttynyt. Ajattelin onnellisena: myös meidän.

Lauantaiaamuna luen lehdestä päätoimittaja Eero Hyvösen merkintöjä vierailusta muistisairaan äitinsä luona. Kirjoitus koskettaa, silmät kostuvat. Siksi, ettei siitä niin kauan ole, kun olin itse samassa tilanteessa. Siksikin, että kirjoittajana tässä on äitinsä poika. Niin tuttuja kuitenkin ovat ne tunnot, niin pojan kuin tyttären.  

Samana aamuna vähän myöhemmin vaihdan vuoteeseen tyynyliinaa. Miten tulenkin juuri ajatelleeksi kauankohan tämä perintöliina vielä kestää, kun samassa sormi menee liinakankaasta läpi. Kauniisti revinnäistekniikalla koruommeltu ja laakapistoin nimikirjottu tyynyliina on hiutunut ohueksi. Äidin huolellista käsityötä neitoajoiltaan 1930-luvulta.

Kuin monien hikisten öiden pitelemä ja pesujen myllyttämä kangas, niin hiutuvat aikanaan ohuiksi omat muistoni eletystä ja poikieni muistot äidistään.

On merkillinen kokemus käydä kutsuttuna jossakin, missä on ollut kymmeniä vuosia sitten. Paikka on jollain tavalla muuttunut ja kuitenkin sama. Ensimmäinen tunne on raju outous: en tunne täältä ketään, mitä minä täällä. Kun ollaan koolla saman pöydän ääressä ja ihmiset alkavat kertoa kukin vuorollaan elämästään, alkaen entisestä nimestään, vuodet katoavat väliltä ja monen kohdalla tulee iloinen ”sinäkö se oot” -tunne.

Vuosikymmenten polku on sentään aika pitkä ja monella mutkainen. Tavatessamme olemme hetken niitä nuoria, jollaisina erosimme silloin maailman kaikkiin tuuliin, kirjaimellisesti. Sekin on merkittävä havainto, että osa porukasta tuntui esittelyn jälkeen aivan tutulta, osa jäi vieraiksi. Olivat jääneet vieraiksi ehkä jo silloin. Kun kerroin kuka olen, oli ryhmän spontaani reaktio: hei, missä siun tukkas on? Silloin minulla oli hyvin pitkä ja paksu tumma tukka, josta luovuin viitisen vuotta myöhemmin. En voinut kuvitellakaan, että tukka olisi juttu, josta nämä minut muistavat. – Vieläkö sie laulat ja soitat, kysyttiin sitten. No, laulanhan minä, mutta en enää sooloja enkä kuorossakaan kuin silloin ja pitkään sen jälkeenkin.

Mietin mitä jälkiä pitkän elämän varrella minusta on jäänyt ryhmissä, joissa olen mukana ollut. Millaisena muistan ihmiset, joiden kanssa hetki kuljettiin yhtä matkaa? Mikä oli kohtaamisemme merkitys myöhemmin? Miksi jotkut jättivät lähtemättömän muiston ja toiset haihtuivat mielestä kokonaan nimineen, kasvoineen? Häveten muistan raakileisuuttani – sen siellä ääneen sanoinkin. Mutta tunnen kasvaneeni ihmisenä eikä sitä tarvitse enää hävetä.    

että ystävyys on yhä voimissaan… kun elämämme polut silmukoituvat eri suuntiin, ne palaavat aina solmukohtiinsa, joissa sinä olet ja minä olen…että ystävyys on silloinkin, kun sitä ei mitenkään kannatella…kun sinä vaikenet ja minä en sano mitä ajattelen siitä, jossain hiljaisuuden takanakin se on…mutta tänään sanon sinulle ääneen: ystävyyttä on

Yst. Sosiaalineuvos sanoo, että unien tutkiminen on hömppää ja että eivät unet mitään merkitse. Hänen mukaansa unet ovat lottoarvottu kooste ihmisen aivojen muistijäljistä. Niinhän asia onkin –  mutta onneksi ei pelkästään niin. Kiinnostavaa esimerkiksi  on, miksi juuri nyt arpoutuu tämmöinen kooste ja miksi se tuntui semmoiselta unessa ja tämmöiseltä herättyä. Unen tarjoamat symbolit tai metaforat sisältävät tutkijalle merkityksiä, jotka voivat antaa jotain tärkeää juuri nyt meneillään olevaan tai tulevaan elämässä.

Olen matkalla Koreassa. Olen ostanut jostain pikku putiikista väljän puseron, jossa on himmeät värit.  Löytööni tyytyväisenä lähden putiikista. Kävelen ostoksineni katua ja äkkiä näen kauempana pienen, erittäin kauniin ja sopusuhtaisen kokoisen buddhalaistemppelin. Samassa paikalle tulee raivaustraktori, jonka rautakoura rouhaisee temppeliä, siitä katoaa iso osa. Ihmettelen, missä kamerani nyt on, tämä on tärkeää tallentaa. Tulee surku vanhaa temppeliä, joka hajotetaan. Jäljelle jäänyt osa näyttää yhä kauniilta, se nostetaan sellaisenaan kuljetuslavalle ja viedään jonnekin toiseen paikkaan.  

Aamulla mietin unta. Sen yhteys ajantasaiseen elämään on minulle aivan ilmeinen. Menneestä ajasta arpoutuu uneen vain buddhalaistemppeli, jonkalaisia näin viimeksi Kiinan matkallamme kaksikymmentä vuotta sitten. Tänään oli tärkeä nähdä tämä uni.  

Olen lukenut Paul Austerin Talvipäiväkirjaa. Se on paljaaksi riisuttua tekstiä kirjailijan elämästä: välähdyksiä varhaisista lapsuusmuistoista ja vanhemmista, nuoruuden kiivaiden pyristelyjen peilausta myöhempiin elämänvaiheisiin, avioliittojen tilitystä, puhetta rakkaudesta. Kirja päättyy karuun ja todentuntuiseen yhteenvetoon: kirjailija kokee astuneensa elämänsä talveen.

Viime vuoden lopulla tulivat 51. päiväkirjani sivut täyteen kirjoitetuiksi. Tammikuussa aloitin uuden, jonka nimesin Talvipäiväkirjaksi aloitusvuodenajan mukaan. Sitten satuin saamaan kirjastosta Austerin opuksen ja sitä lukiessa tajusin omankin tekstini talvisävyt, elämänvaihemerkityksessä. Ehkä Kolmas Huonekin on eräänlainen talvipäiväkirja, reunamerkintöjä elämän talvesta.

Auster ei ole ensimmäinen eikä viimeinen, joka miettii elämänsä kulkua, miten mikäkin vaihe liittyy edelliseen, miten ja miksi kaikki on mennyt niin kuin on. En tiedä ovatko he onnellisempia, jotka sanovat tietoisesti jättäneensä menneet taakseen, rientävänsä aina kohti uutta, valloittamaan vielä tuon ja tuonkin vuoren huipun. En olisi itse onnellinen, ellen ymmärtäisi mistä tulin, mitä kautta. Ellen hahmottaisi elämäni vuodenaikoja, niiden jättämää jälkikuvaa.

Jokaisella on mielikuvansa talvesta. Talvestaankin. Nyt juuri ymmärrän miksi on niin kirkasta, valkeaa, kylmänraikasta. Miksi aamut valostuvat verkkaan, päivänvalo huikaisee hetken lämmöllään ja illat tummuvat tähtikirkkaiksi öiksi. Miksi viivyn mielelläni tulisijan äärellä. Ei talvi ole pimeää, on paljon eriasteista hämärää, himmeää valoa ja paljon kirkasta, selkeää.

Vanha vuosi sulki kantensa. Selaan kalenterimerkintöjä, päiväkirjaa. Paljon merkintöjä, 365 päivää elettyä elämää. Täyteläinen, kiitollinen olo kaikesta, vaikeastakin. Ihminen tarvitsee muistutuksia elämän hauraudesta ja arvaamattomuudesta oppiakseen luottamaan, että elämä kantaa kuitenkin.

Keväällä osallistuin Valamossa seminaariin, jossa oli mahdollisuus pohtia oman elämänsä kokonaisuutta. Olen huomannut mietinnän vaikuttaneen. Mitä yllätyksiä vastaan tuleekin, ne voi ottaa elämän kokonaisuuteen kuuluvina. Ehkä pysäytykset saavat tarkistamaan suuntaa, johon olen ollut kulkemassa. Ehkä ne hidastavat kulkua, avaavat uudenlaisen näkymän, kutsuvat jotain uutta kohti. Rohkeammin,vaikka pienestikin.