Istut kanssani lounastauollaan olevien naisten rykelmässä kaupungin pienimmässä kahvilassa, jolla on kuvaava nimi Kotoisa. Tapaamme harvoin, niinpä emme puhele niitä näitä, menemme suoraan oleellisiin. Et halua valitella, vaikka aihettakin olisi, niinpä vointikysymykseni kilpistyy sinusta – sillä on puolensa, myös se puoli, että toinenkaan ei tohdi sitten valitella omiaan –  ja siirryt asiaan, jonka vuoksi olet ajanut sata kilometriä ja tullut entisille asuinmaillesi käymään.

Kun asiasta on puhuttu, kerrot tunturitaulusta, joka on ollut kodin rojuvarastossa vuoden, kaksi, odottanut sitkeästi, että se löydetään uudestaan. Ja kas, eräänä päivänä sinä löydät sen, katsot sille paikan ja tunturi herää, alkaa kertoa tarinaansa. Ja sinä katsot sitä ja se liikuttaa sinua tarinallaan, kiittää, että pääsi kertomaan sen.

Samassa muistan, että meilläkin on taulu, jolle ei viime remontin jälkeen enää löytynyt paikkaa. Ehkä sekin odottaa löydetyksi tulemistaan. Muistan sen hetken, kun kävimme taiteilijan ateljeessa. Siellä oli paljon kauniita ja taitavasti tehtyjä maalauksia. Kaikista juuri se jäinen kallio alkoi puhua minulle niin, että silmiin nousi sumua ja sydän puristui hetkeksi kasaan. Niin minä tahdoin sen kallion ja se tahtoi minut.

Kuvat – ja ihmiset – voivat tulla uudelleen löydetyiksi, kun pääsevät  kertomaan tarinansa.

  • Tätä jäin miettimään. Tajusin, että myös läheisten olisi hyvä tulla ”uudelleen löydetyiksi” sopivin väliajoin. Heistäkin löytyy uutta ”kun oikein silmin katsotaan”,

    Kommentin jätti mm · torstaina 25. huhtikuuta @ 20:52

  • ..niin.. nähdään ja kuullaan..

    Kommentin jätti Ellinoora · perjantaina 26. huhtikuuta @ 11:45

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site is protected by reCAPTCHA and the Google Privacy Policy and Terms of Service apply.