Saareen voi tulla pilvien kautta, tömähtää toisen maan kamaralle ykskaks. Ihminenhän lähtee vaikka lentoon päästäkseen hetkeksi arkisestaan. Niin me teimme, mies ja minä, taas kerran. Liiaksi kesäämme kai olimme kylki kyljessä kyhjöttäneet, henkisesti, tai sitenkään.

Lentäminen on rasittavampaa kuin mikään muu tapa liikkua. Pitää nousta jumalattoman aikaisin, romeltaa kimpsuineen taksilla lentoasemalle, purkautua rullatiskille ja sählätä muovipussitettujen tykötarpeidensa kanssa turvatarkastuksen läpi. Pitää istua transitin kahvilassa toista tuntia tyhjän panttina ja seisoa vielä geitistä viimeisenä tultuaankin pitkä vartti tungoksessa jossain portaiden alapäässä, kun konetta vaihdetaan viime hetkellä ties miksi. Lentimessä istut polvet linkussa ja yrität lukea kirjaa, ettet ikävystyisi kuoliaaksi siinä kököttäessäsi maisemana pilvet.

Perillä on jo mukavampaa. Tuttu saari ja tuttu hotelli –  tämä jos mikä kertoo, että mielikuvituksemme on finaalissa. Mutta tutussa onkin parasta, ettei tarvitse stressata olemisen kuvioita, jää paljon mahdollisuuksia kokea uudella tavalla.

Keskiaika tulee vastaan muurilta innerstadiin astuvaa heti kohta, se medeltidsveckan tietenkin, aikuisten roolipeli ja lasten seikkailuleikki. Rooleihinsa eläytyville ilmeisen koukuttavaa, mutta tavisturisteille hiukan kyllästyttävää kohellusta.

Vaan se jumalainen ruusuntuoksu, meren raikkaaseen henkäilyyn sekoittunut! Hurmaavien pikkutalojen oven- ja portinpieliä kiipeilevät hehkuvat kukat. Puistojen ja puutarhojen uhkea rehevyys. Vanhojen puiden lempeä suhina tuulessa. Paahteelta suojaa tarjoavat varjot.

Ja meri, joka vuorokaudenaikaan uutena ja samalla ikiaikaisena elämänkehtona keinahteleva. Rantaan loputtomasti kahahtava aalto, reviirikiistojaan kirkuvat linnut, aamun kirkas sini, auringonlaskun valosilta, jokaiselle oma. Yksinkertaista onnea olla vain siinä.

– Olette varmaan onnellisia, sanoi lentoaseman kahvilassa samaan pöytään osunut ihminen lähtöaamuna. Katsomme hivenen hämmästyneenä toisiimme. Näkyykö meistä jotain, jota emme itse tunnistakaan enää? Olemme kulkeneet yhdessä pitkän ja monivaiheisen elämänpolun. Särmät ovat hioutuneet, mutta kyllä niitä yhä on.
– Olemme liittoutuneet tunnepohjalta, sanon sitten. Se merkitsee kaikenlaisten tunteiden hyväksymistä, mitä yhteisen matkan varrella koetaan. Rakkauden alkuperäinen tunne voi melkein kuolla ja sitten taas elpyä, senkin tiedämme.

Ehkä onni on hetkissä, joissa sydämet ovat auki toisilleen.