Laukun kanssa junaan. On tullut viimein aika toteuttaa yhteinen reissu, joka kerran sovittiin tehtäväksi sinä vuonna, kun molemmat jäämme eläkkeelle, Nuoruudenystävä ja minä. Sanottu vuosi viilettää jo viimeisiään. Elämähän on siitä merkillinen, että se ei kaihda irtisanoa tämmöisiä sopimuksia, jos niikseen on. Toisinaan se panee lukemaan pienellä präntättyjä oikein lukulasit nenällä ja sieltäpä ilmaantuu pikkuinen ehtolauseke, joka mullistaa aiotun suunnitelman. Kaikesta huolimatta olemme jo matkalla. Elän toivossa, että seuraavat päivät sisältävät vuorovaikutteista, kotoisella puheenparrella höystettyä aatosta eläkkeelläolon ihanuudesta. Mikäli entiset merkit pitävät, keskitytään asian humoristisempaan laitapuoleen oikein tosissaan. Niin että, eipä nyt muuta vähään aikaan. Nähdään..
Olen alkanut tuntea ahdistuksen väreitä. Kaupungin jouluvalot on sytytetty. Tavarataloihin ja marketteihin on ilmaantunut valtavia röykkiöitä tavaroita, joita oletetaan ihmisten tarvitsevan jouluna. Adventtiin on kolme viikkoa, marraskuu on hädin tuskin puolivälissä.
Tämä ei varsinaisesti pyri olemaan kaupallisen joulun vastustamispuheenvuoro. Ymmärrän, että näin tämä menee, että yhteiskunnan rattaat pysyvät pyörimässä. Monet saavat elantonsa kaupan palveluksessa. On mukavaa, että paljon kaikkea kaunista ja herkullista on valittavissa.
Työelämän vuosina oli vielä joulun juhlinta pieninä palasina etukäteen eri ryhmien kanssa siellä ja täällä. Kuinka ollakaan, tänään minua kysyttiin ystävällisesti juontamaan joululaulajaisia ja toimimaan esilaulajana ja säestäjänä. Ehei, ei enää. Haluan viimein istua jossakin takarivissä ja laulaa muiden mukana.
Miksi minua mahtaa ahdistaa nämä joulun lähestymisen merkit? Taas nostaa päätään vanha unelma joulusta kaukana kaupungista, lumisen metsän keskellä jossain. Milloin?
Minulla on ollut onni löytää taitava kampaaja, jonka asiakas olen ollut toistakymmentä vuotta. Liikkeestä toiseen olen siirtynyt hänen perässään. Viime vuodet hänellä on ollut oma liike yhdessä taitavan ystävänsä kanssa. Siellä on aivan ihana ilmapiiri. Pääsen vielä aika helposti sinne junalla, mutta toivon hartaasti, että hän ei muuttaisi enää kauemmaksi.
Asiakassuhde oikeaan kampaajaan on naisen elämän tärkeitä suhteita. Olen nähnyt aikuisvuosinani monta hiusalan ammattilaista. On ollut itsetietoisia hiusmuotoilijoita, joille olen ollut vain pää ja lompakko. On ollut sinänsä kelpo kampaajia, joiden jäljiltä en vain ole tuntenut itseäni. Ja niitähän on, jotka tapaa vain kerran heti kohta tietääkseen, että ei, ei tätä.
Oikeastaan kampaajani ei kampaa vaan muotoilee, hänellä on hyvät ?saksikädet?. Hänen työnsä jälki on laadukasta ja hän pysyy aikataulussaan. Hänellä on tyylisilmää. Hän näkee ihmisen kokonaisuutena ja tuntuu tietävän vaistomaisesti, mikä kullekin sopii. Hän ehdottaa hienovaraisesti jotain uutta aika ajoin, soveltaen muotivaihteluja asiakkaan tyyliin.
Kampaaja ja pitkäaikainen asiakas tuntevat toisensa paremmin kuin naapurin rouva tai moni työtoveri. Kun tulin kiireisenä töiden välissä, kampaaja hoiti hommat napakasti. Kun tulin väsyneenä rankan työpäivän jälkeen, hän hieroi pestessään muutaman minuutin päänahkaa ja kas! stressi helpotti. Hänellä on taito jutella henkilökohtaisesti, silti tunkeilematta ja aina valoisaan sävyyn.
Taitava kampaaja on peruspositiivinen ihminen. Muutaman kerran olen vaistonnut, että hänellä on murheita. Hän on kertonutkin niistä hiukan. Edelliskerralla tulin sanoneeksi hänelle lähtiessä: pidäthän huolta itsestäsi. Viimeksi hän totesi elämänkuvionsa olevan muuttumassa. Ajattelen myötätuntoisesti häntä ja toivon, että hän jaksaa kipeän vaiheen yli.
Viittanainen purjehtii kahveineen pöytään, josta joku on lähtenyt. Hän siirtää reviiriltään tyhjän kahvikupin viereiselle pöydälle. Laukku olisi kertonut, että pöytä on varattu. Siihen vain, pois oman nenän alta. Pöytäänsä palannut siirtää kuppia hiukan, katsoo viittanaista neutraalisti silmiin, kunnes tämä laskee katseensa. Kumpikaan ei sano mitään. Niin pieniä sanoja, niin vaikeita sanoa. Anteeksi, en huomannut.
Kolme nauravaa mummoa nurkkapöydässä. ? Minä kysyin sitten siltä, että missäs se poreallas on. Miten niin, se sanoi, ei semmoista ole kuin sviitissä. No sviitissä, sviitissä, minä sanoin, sviittikamaahan tässä ollaan vai mitä, hihi?kjähäh…ei meinannut uskoa?
Nuori äiti, junassa vauvan kanssa. Joka kerran kun lapsi äännähti kovempaa, äiti kommentoi: nyt hiljaa! älä kiukuttele! nyt olet tuhma, äiti ei tykkää! Sitten maitopullo lapsen omaan käteen: juo, äläkä kitise!
Nuori äiti, kahvilassa vauvan kanssa. Lapsi ojenteli tuolistaan käsiä äitiä kohti ja äänteli vaativaan sävyyn. Äiti rauhallisesti: odota, kulta, saat namia sosetta ihan kohta, katsos tässä näin, äiti antaa, eihän sulla mitään hätää ole..
Naapurimies ajelee kolalla lunta ikkunani editse. Hänen ei tarvitsisi, talossamme jokaisen kuuluu pitää rappunsa pielet puhtaana itse. Herkästi kipuileva selkä on syynä, miksi useimmiten annan lumien olla, kunnesToinen meistä kotiutuu työpaikaltaan ja tarttuu lapioon. Haluaisin kiittää naapuria, mutta miten. Miten kiittää niin, ettei toinen kadota vapaaehtoisuuden iloa?
Yhä tunnen onnea herätessäni tällaiseen aamuun tietoisena, ettei tarvitse lähteä liikenteeseen, jos ei halua. Niin pitkä oli työvuosien taival säässä kuin säässä. Ajattelen myötätuntoisesti kaikkia, jotka ovat putsanneet autonsa lumesta, liukastelleet kiireessä bussipysäkille, odotelleet asemilla myöhässä olevia junia, ponnistelleet auraamattomalla pyörätiellä hiutaleiden sataessa suoraan silmiin…
Iloa tuottaa ajatus pihoista, joissa lapset saavat mielin määrin touhuta puhtaassa lumessa niin kauan kuin jaksavat ja tulla sitten posket punaisina sisälle lämpimään. Jokainen aamu on jollekin hyvä aamu.
Oi, oi! Aamulla, kun nousen unenlämpimästä vuoteesta kylliksi nukuttuani uuteen päivään ja tassuttelen keittiöön, ikkunan takana sataa hiljakseen lunta. Pihamaa on ehtinyt valkeaksi jo, rapulla koskematon kerros, myrskyn lennättämien lehtien matto kuorrutettu kevyesti. Orapihlaja-aidan piikeissä killuvat vesipisarat heijastelevat ensi lumen valoa.
Arkiviikko alkaa rauhallisesti. Luen lehdet, täytän pari ristikkoa, helpohkoja asianharrastajalle. Valmistelen koneen ääressä huomista, seminaarin kotitehtävää ja arvioitavaksi jaettavaa tekstiä elämäntarinasta. Ulkoilureissulla käyn kaupasta tuoreen leivän ja vien samalla kortin postilaatikkoon. Kadulla kävelee yksinään valjun oloinen keskenkasvuinen poika, jonka pitäisi olla koulussa.
Puuhien taustalla soitan viimeksi ostamani levyn, espanjalaista klassista kitaraa. Iltapäivällä katson tallenteen elokuvasta tyyppiä ?romanttinen komedia?. Pesukone hoitelee pyykkejä sillä välin. Toinen sanoi viipyvänsä, menee töistä suoraan harrastusyhdistyksensä työvaliokuntaan. Elokuvan jälkeen soitan äidille, joka on kotiutunut vanhainkodin intervalliviikoltaan.
Ystävältä tulee sähköpostia, vastaan hänelle, päivitellään yhdessä seurakuntamme vaalilistoja: miten vähän nuoria on saatu ehdokkaaksi, miten samat ihmiset saattavat olla vuosikymmeniäkin luottamushenkilöinä, miten jollakin listalla puolet on eläkeläisiä eikä yhtään nuorta?
Kohta on marraskuu.
Paikallislehdessä oli jokin aika sitten nuoren ja näpsäkän myyntijohtajattaren näin otsikoitu kolumni: Kristinusko on kova brändi. ?Seurakunnilla on hallussaan todella kovan luokan brändi, koska se on kestänyt näinkin houkuttelevana jo pari tuhatta vuotta ylilyönneistä huolimatta.? Ylilyönteinä mainittiin muun muassa uutiskynnyksen ylittäneet naisten syrjintä (naispappeuden vastustajat) ja työpaikkakiusaaminen seurakunnissa sekä katolisen kirkon pappien pedofiliatapaukset.
?Havahtuminen 2000-luvulle ja toimintatapojen päivittäminen useampia ja uusia kohderyhmiä palvelevaksi olisi paikallaan?, kirjoittaja toteaa. Päivittämisestä olen samaa mieltä. Sitten tulee yllättävä heitto: ?Ihmisellä on tarve henkisyyteen, mutta myös pohdiskeluun, omakohtaisuuteen ja asioiden ymmärtämiseen. Tähän kirkko harvoin antaa mahdollisuuden.? Jäin ihmettelemään, miten niin harvoin. Ymmärrettävästi ilmaistu sanoma ja omakohtaiseen uskoon ohjaaminen lienee kirkon tavoite?
Kirjoittaja kertoo pappistuttavansa harmitelleen, että liika tuoreus ja radikaalius viestinnässä voisi karkottaa ?vakioasiakkaat?. Ai jaa? Satun olemaan yksi vakiseurakuntalainen, joka väitän, että ei karkottaisi. Liika varovaisuus kyllä sen tekee. On jo tehnyt.
Kolumnissa oli paljon hyvää asiaa. Asioiden laitaa tunteva joutuu silti huokaamaan: taas kerran valitetaan, ettei ole tätä tai tuota ja ehdotetaan toimintoja, joista monia on kertaalleen vähintään kokeiltu, saattavat peräti olla nykytarjonnassakin. Ilmiö on havaittavissa uusien, jos kohta hämmentävän usein entistenkin ehdokkaiden ilmaantuessa julkisuuteen seurakuntavaalien alla.
Kirkollinen valtalehti Kotimaa taas arvioi viime numerossaan kaikki maamme piispat viranhoidon ja persoonallisten johtajaominaisuuksien perusteella. Piispoilla on asemansa vuoksi paljon valtaa kirkossa, kuten myös kirkkoherroilla seurakunnissaan. Kun tietää millä systeemillä kyseisiin tehtäviin tullaan, on turha toivoa, että mikään oleellisesti muuttuisi näköpiirissä olevana aikana. Kyllä brändit ovat muualla.
Omankin seurakunnan vaaliehdokaslistaa katsellessa pääsee alistunut huokaus. Porukka kaipaisi nuorennusta! Onneksi joukossa on kyvykkäitä, vilpittömästi seurakunnan parasta etsiviä henkilöitä. Ongelmana on kuitenkin, että pitkään luottamustehtävissä olleille keskittyy valtaa, josta seuraa, että mikään ei tosiasiassa muutu, vaikka osa väkeä vaihtuisikin. – Silti: kirkon jäsen, äänestä!
Voimala puhuttaa. (No, tuo resepti ei aina ihan sikana toimi, että kökitään baarijakkaralla jututtamassa julkkista, joka sitten liittyy porukkaan, joka puhuu toisaalla keskenään ja josta katoaa joku, kun toinen tulee tilalle jne. Niin – ja toimittajarouvat pyörittelevät silmiään.) En valita enempää, Voimala on kumminkin kunnianhimoisin ja antoisin kulttuurikeskustelun foorumi, mitä teeveessä on tarjolla tätä nykyä.
Julkkikset ja media on ollut jo pitkään keskustelun kestoaihe. Siitäpä vielä eilenkin irtosi juttua. Kaksi erinomaisen fiksua toimittajaa siinä keskustelijoiden tuolissa ja kaksi vastapäätä. Ja kaksi julkkista. Esko Aho on onnistunut linnoittautumaan uuteen asemapaikkaansa jouduttuaan sivuun politiikasta ja joutui lähtemään nytkin paikalta, kun hömppäindeksikuningatar Tiina Jylhä saapui. Kirjailija Hassinen sentään nosti aktiivisesti keskusteluun uusia ajatuksia, mistä hänelle pointsit.
Julkkisten tilityskirjat, iltapäivälehtien lööpit ja tuhoton määrä verkkopäiväkirjoja ovat kuulemma tämän hetken brändi. Toimittajien ja kirjailijan ajatukset kävivät aikalailla yksiin näiden tasosta puheen ollen. Hassinen nosti esiin dekkarikirjallisuusbuumin, josta päästiin puhumaan miksi ei saisi julkaista sitä mitä tykätään lukea. Näin keskustelu pääsikin uralle, josta ei ole paluuta: mikä on hyvää ja mikä huonoa kirjallisuutta ja mistä kukakin tykkää.
Mutta pääasiahan on, että puhetta piisaa.
Hesarissa on viime viikkoina ollut useita mielenterveysasioihin liittyviä kirjoituksia. Toimituksen artikkelissa tarkastellaan pääkaupungin lasten psykiatrisen avun tarvetta ja hoitosysteemin tilaa. Tilannetta luonnehditaan pahaksi. Mielenterveysyhdistysten toimintaa potilaiden hyväksi rajoittaa taloudellinen ahdinko. Psykiatrisen avohoidon virheratkaisuja arvostelee helsinkiläinen sairaanhoitaja.
Yhteistä näille kirjoituksille on huoli pahoinvoivista ja sairaista lapsista ja aikuisista. Toimituksen artikkelissa siteerataan psykiatrisen hoidon toimijoita, jotka kokevat käytännössä kipeästi resurssien puutteen hoitotarpeen rajusti kasvaessa. Kaupunki on sairas, kun sen asukkaat voivat huonosti. Hyvin voivien etuja ajava politiikka on lyhytnäköistä, siitä sikiää kurjuutta.
Päivähoidosta ja kouluista ulosmitatut säästöt siirtyvät ja moninkertaistuvat kulujen kasvuksi perheneuvoloissa, tukiopetuksessa ja lastenpsykiatrisessa avohoidossa. Viina ja väkivalta murskaa perheitä. Köyhyys luo näköalattomuuden ja toivottomuuden noidankehän, josta ulos ponnistautuminen vaatisi enemmän henkisiä voimavaroja kuin monella on. Päättäjillä on iso vastuu.
Lieneekö mielenterveystilanne pääkaupungissa muuta maata pahempi kuten sanotaan. Kaupunkimainen elämisen muoto suosii hyvätuloisia, joilla on varaa harrastaa ja kuluttaa. Asukkaiden joukkoon kuuluu aina kuitenkin väkeä kaikista kerroksista. Onko kokonaisuus hallittavissa? Poliittiset toimijat eivät ole ainoita lyhytnäköisiä, mutta heidän ?taittovirheensä? kostautuu laajemmalle kuin muiden.