Ihanan aamusään houkuttelemana läksin metsään pienet oksasakset taskussa ja palasin pajunoksakimpun kera. Taisi mukaan tulla muutama koivunvirpikin. Olen pessyt auringonpuolen ikkunat talvipölyistään. Palmusunnuntai on tulossa!
Kotipihaan palatessa alkoi kuumotella rapunpielten haravointi. Naapuri oli nimittäin sillä välin rapsutellut omansa. Talven litistämät lehdet näyttivät aika ankeilta siinä vierellä. Joo, kuulin kyllä eilen ohimennen tv:n puutarha-asiantuntijan varoittelevan, ettei pidä liian aikaisin raaputtaa lehtiä pois, uuden kasvun suojanahan ne on. Mutta kun naapuri ei näköjään kuullut.
Eilen syötiin ensimmäiset pikku rasiat mämmiä maistiaisiksi. Muisteltiin siinä, miten eteläkarjalaiset äitimme tekivät tätä pääsiäisherkkua. Se oli kiinteämpää kuin nykyinen kaupallinen versio, oli kovaksi paistuneet reunat ja kuori. Ei sitä sentään tuohisessa enää paistettu, mutta itse tehtiin kumminkin. (Kotiruokakirjan perinneresepti näyttää sen verran työläältä, että taidanpa jättää väliin.)
Rahkapiirakan kyllä leivon, raikkaan sitruunaisen!
Hassua, eilen jo luulin että on perjantai. Mikä lie. Heräsin nääs painajaisesta, jossa olin mennyt matkalle omin nokkineni jonnekin ulkomaille, eksynyt porukasta, hukannut matkatavarani ja passini, myöhästynyt paluulennolta ja sitä rataa. Semmoisesta sotkusta herää ihan pöllönä uuteen päivään. Ei ihme, että torstai päätyy perjantaiksi.Vähän aikaa on pakko kelata, mistä unimönjä on kotoisin. Oiskohan syynä lähestyvän reissun esiinnostamat kirpeät muistot edelliskerrasta, jolloin Toisen piti lennättää unohtunut passi satamaan viime minuuteilla.
Tämä varsinainen perjantai houkutti aamupäivällä sauvalenkille tarkkailemaan kevään merkkejä. Olihan niitä. Hölkkääjien määrä on selvästi lisääntynyt. Päiväkodin pihalla jonotetaan keinuille. Alakoulun välitunnilla hypätään narua. Ylihuomenna eletään jo kesäaikaa.
Paastoranttali, tuo mainio sana, on peräisin Martti Lindqvistin ammoisesta kolumnista 1990-luvulla Hesarissa. Marttia moni muistaa vieläkin, hän oli vaikuttava ihminen, kirjailija, eetikko, filosofi ja teologi. Hän kirjoitti tuolloin karnevaaliperinteestä, joka varsinkin Etelä-Amerikan katolisissa maissa kuuluu oleellisesti paastonajan alkuun. Suomalaisessa elämänmenossa ei vietetä karnevaalia, mutta eipä näy paastokaan muualla kuin hengellisissä piireissä. Pikemminkin monen elämä tuppaa olemaan alituista karnevaalin ja läskikapinan vuorovesi-ilmiötä.
Perheessämme on paastonaika jollakin tasolla noteerattu, kun olen työni puolesta elänyt muutenkin kirkkovuoden eri jaksoja. Ruokapöydässä on paastonaika näkynyt: enemmän kalaa, vähemmän lihaa ja yksinkertaisia aterioita. Toisaalta elämäntapamme ei ole muutenkaan mässäilevä, juhlitaan kohtuullisesti kun on aihetta juhlaan. Ja nyt oli. Käytiin herkuttelemassa vaihteeksi grillipihvillä Toisen synttärien kunniaksi. Sekin hyvä puoli siinä, että joku muu laittoi ruuan ja tiskasi. Paastoranttalia kerrakseen.
Usein erityisesti paastonaikana olen mietiskellyt elämän tärkeysjärjestyksiä. Joskus olen paastonnut television katselusta ja käyttänyt ajan lukemiseen ja mietiskelyyn. Silloin tällöin olen paastonaikana pitänyt perinteisen nestepaaston, johon valmisteluineen ja palutumisjaksoineen menee kaksi viikkoa. Onnistuneen paaston neljännestä päivästä alkava kirkas, euforinen keveys on ylittämättömän hieno kokemus.
On ensimmäinen sellainen paastonaika, jolloin en ole enää työn puolesta kosketuksissa asiaan. Luterilaisessa kirkossa puhutaan mieluusti hengellisestä paastosta, joka näkyy esimerkiksi ajankäytössä: raivataan tilaa hengenasioille. En ole kokenut nyt erityistä tarvetta paastota mistään. Sairastuminen oli jo sinänsä täydellinen pudotus elämän peruskysymysten ääreen. Toipuminen olkoon matkani tulevaa pääsiäistä kohti.
Aamulla olimme kirkossa kiitollisena siitä, että olemme toipuneet kuumetaudista ja elämä maistuu taas itseltään. Sattuipa harvinainen performanssi, jonka esitti muuan maastopukuinen partasuu-uros marssimalla saarnan aikana puhujan eteen selin kirkkoväkeen. Siinä seisoi ääneti sen hetken, että jokainen ehti havaita selkään kiinnitetyn viestin kuvat (Israelin lipun värit ja Daavidin tähti), tekstiä ei. Seurakunta ei tuosta pahemmin hätkähtänyt, pappikin jatkoi puhettaan. Vain rippikoululaisten rivit liikehtivät. Hämäräksi jäi, mihin mies pyrki, ei varmaan eduskuntaan kuitenkaan.
Tänään kävin luovuttamassa ääneni numeroksi vaalilippuun. Sillä lunastin myös oikeuden ihmetellä ääneen seuraavat neljä vuotta asioiden hoitoa. Siihen nähden miten vähän olen seurannut vaalikeskusteluja (yhden puoliksi) tai lukenut vaalijuttuja (yhtään) tai tutkinut vaalimainoksia (aamun Hesarissa lähes 70 erillistä naamaa ja puoluemainokset päälle) luulisi, että olisi ollut vaikea päättää. No, ei ollut.
Olen sen sortin kansalainen, että seurailen asioita pitkin matkaa ja annan vaalien alla kiehuvan propagandakattilan porista liemessään. Ikinä en ole jättänyt äänestämättä – se on periaatekysymys – riippumatta mitä mieltä vaalisirkuksesta olen tai valittujen edustajien asioiden hoitokyvystä. Jokainen vaaleissa käyttämätön ääni on ääni anarkialle ja itsekkäälle holtittomuudelle, tuumin.
Illan kuumimmat tunnit ovat tulossa: aitoa draamaa, missä monen toiveet raukeavat tyhjiin ja toisten riemu hipoo irrationaalisia korkeuksia. Ja politiikan toimittajat nauttivat roolistaan kuin kuninkaan tekijät ainakin.
Istuimme katsomaan ’suurta’ vaalikeskustelua. Ympäristö oli kiintoisa, asetti suuruusharhaiset poliitikot oikeisiin mittasuhteisiin. Miten tuota ’keskustelua’ nyt luonnehtisi: kilpahuutoa? korskuntaa ja pärskähtelyä? Hyvin opittuja vuorosanoja, mutta draaman rytmi hiukan hukassa? Vastailtiin laveasti, mutta ei läheskään aina siihen mitä kysyttiin. Osattiin omat liturgiset vuorosanat, mutta aatteellista ilotulitusta ei päässyt syntymään.
Hiilestyimme kumpikin toimittajiin, jotka paljastuivat asenteellisiksi, eivät kuunnelleet mitä yleisö sanoi, vaikka itse heiltä kysyivät. Kaaos oli ajoittain lähellä yli- ja ohipuhumisen ryöstäytyessä valloilleen. Pakenimme kolmeksi vartiksi nauhoitetun Kotikadun jakson verkkaiseen ilmapiiriin. Kun palasimme vaalikeskusteluun, huutoäänestys puolustusstrategioista oli ylimmillään. Missasimmekohan jotain oleellisesti uusia näkemyksiä, rohkenen epäillä.
Tämäkään vaalikeskustelu ei taida muuttaa pitkin matkaa muodostunutta näkemystä puolueesta, jonka edustajakandidaatti tulee saamaan ääneni. Arvostan yhteistyökykyistä ja rehtiä poliitikkotyyppiä, joka ei lankea toisten mustamaalaamiseen omaa kilpeään kiillottaakseen. Suurimmasta suusta ei aina tule viisain viesti. Onneksi meillä on demokratia, uskottavia vaihtoehtoja riittävästi ja vapaat vaalit.
Eläkeläisten verotus ja vanhusten hoidon asema puhutti pitkään. Paljastui, että isonkin hallituspuolueen puheenjohtaja voi näköjään olla tietämätön siitä, mitä vanhusten hoidon hyväksi on jo tekeillä ja silti vakuutella sujuvasti asian tärkeyttä. Studioyleisön mielipiteet näkyivät yllättäneen toimittajat, jotka eivät kovin ketterästi löytäneet ajatuslabyrinteistään ulos, sotkivat eläkkeiden verotuksen ja eläkkeiden korotuksen pahan kerran.
”Kulloinenkin ikäpyramidi on juuri se ainoa oikea sillä hetkellä ja sen kanssa eletään. Muutos tuo eteen asioita, jotka voidaan ottaa vastaan paremmin tai huonommin. Niin yksinkertaista se on.” – Näin Mikko Kautto, tulevaisuusselonteon projektipäällikkö Valtioneuvoston kansliasta. – Siinäpä terveisiä medialle, joka yrittää luoda vastakkainasettelua ikäpolvien välille.
Eilen Toinen toi töistä tullessaan kimpun aurinkotulppaaneja, mikä ilo! Olen jo tehnyt pienen kierroksen ulkona eilen sekä tänään todetakseni, että kevät on suorastaan harpannut eteen päin. Lumet sulavat sihisten auringossa, sulavesinorot kiiltelevät kaduilla ja metsiköistä kuuluu lintujen hurmaantunut kevätpuhe. Sitkeän virustaudin ote hellittää yllättävän hitaasti, houreisen viikon jälkeen tarvitaan voimien palaamiseen näköjään enemmän kuin pari kuumeetonta päivää.
Tänään on – paitsi talvisodan päättymisen muistopäivä – myös henkilökohtaisemmat maaliskuiset merkkipäivät: isoveli täyttää vuosia ja isämme kuolemasta on kuusi vuotta. – Minun talveni taittui tänään.
Pääsimme maaliskuulle asti ennen kuin flunssavirus kouraisi. Toinen meistä on ollut jo neljä päivää kunnon kuumeessa. Aluksi oikein nautin hoivaamisesta pitkästä aikaa. Nyt kun hän lienee toipumassa, on minun vuoroni. Vilu väristää lämpimistä villavaatteista ja sukista huolimatta (siunattu äitini, joka jaksoi aikoinaan neuloa). Kääriydyn vuoteeseen, nukun ja nukun ja aina välillä käyn juomassa lämmintä mehua. Viruskissa ohjelmoi tietysti kokonaan uusiksi Toisen ainoan kevätlomaviikon! Eipähän tarvitse miettiä menemisiä eikä tulemisia vähään aikaan. – *Pitää täällä kirjoitustaukoa, kunnes elämä voittaa*.
Ystäväni Krii tuli lomamatkalta Afrikasta. Korttikin oli jo saapunut, oltuaan matkalla vain viikon. Kuvassa oli valtavia apinanleipäpuita ja hauska sinikeltainen pikkubussi, johon noustaan takaa. Viestissä kuvattiin afrikkalaisia näkymiä, ihmisiä, eläimiä ja lyhyesti omaa tunnetasoa: vaikuttavaa. Keskustelussa paljastui sitten matkan todellinen vaikuttavuus: Krii oli järkyttynyt köyhyydestä, lasten määrästä, ympäristön tilasta, paikallisten elämän kaikinpuolisesta ankeudesta – ja hotellinsa ylellisestä rauhasta sen kaiken keskellä.
Ystävä on matkaillut eri puolilla maailmaa, nähnyt monenlaista elämää ja kulttuuria. Hän tekee työtä, jossa kohtaa kotimaisen paikallisen köyhyyden lähes päivittäin. Hänen laillaan moni on hyvin tietoinen köyhien tilanteesta globaalistikin. Toinen entinen työtoverini työskenteli opiskeluaikanaan kuukauden Kalkutan slummialueella. Hän sanoi, että sellaista kokemusta ihminen ei koskaan unohda. Tuntuu hyvältä, että joku kykenee yhä järkyttymään. Vasta omakohtainen kokemus paljastaa, miten suhteellista köyhyyskin voi olla. Ystävä oli kokenut Afrikan köyhyysongelman erityisesti lasten kannalta niin toivottomana, että mikään apu ei riittäisi.
Kun Krii palaa tänään työhönsä, hänellä on paljon ajatuksia köyhyyden suhteellisuudesta ja uusi näkökulma elämään. Ei ihan pieni lomatuliaiseksi.
Ensin: – no jopas taas on aihetta pakinaan, Nytti se jaksaa pöyhiä pohjamutia aina vain. ’Iloiset rosvot’ kertoo, miten työpaikoilta kannetaan kotiin mitä irti saadaan klemmareista ja kopiopaperipaketeista puhelimiin ja pöytälamppuihin. Miten ’keskiluokkainen taparikollinen’ voi vapaasti röyhkeillä omaan pussiin, olla muita nokkelampi, selättää systeemin! – Niin ja vielä rehvastella sillä.
Sitten: – ihan putipulmunen en taida muuten olla itsekään. Ettei vain olisi tullut muutama kynä ja klemmari työpaperinivaskan mukana ja jäänyt sille tielleen. Olisko tullut kehuskeltua sillä, että pääsinpä junassa maksamatta, kun rahastaja tuli kohdalle vasta junan pysähtyessä asemalle. En nyt äkisti muista muuta, mutta ei se varmaan näihin jää. Onko puhelimen vieminen isompi juttu kuin klemmarin? – Mikä olen mitään sanomaan.
…sanoi viime vuosisadalla Niilo Tarvajärvi radion sunnuntaiaamuohjelmassa. Tänään tapahtui se ihme, että kun nyt kerran satuin heräämään varttia vaille kahdeksan, päätin jostain kumman syystä avata television. Tässä vaiheessa on ihan pakko todeta, että olen ollut eläkkeellä viime elokuun alusta, enkä ole vielä yhtenäkään aamuna tuntenut tarvetta katsella aamu-tv-ohjelmaa, koska rakastan yli kaiken aamujeni rauhaa.
Sattuipa niin – mitä en tiennyt – että aamutelevisio juhli kymmenvuotista taivaltaan juuri tänä samaisena aamuna. Ajatella, kymmenen vuoden ajan joka arkiaamu pulinaboksi on ollut käynnissä ja kerran viikossa sanavalmiiden julkishenkilöiden iskujoukko on saapunut paikalle jälkiviisastelemaan viikon ykkösaiheista. Oi, mitä olenkaan menettänyt: tosielämän vuolaana virtaavan uutiskymen pärskeitä, hetken kuohuja, arkista lorinaa ja lirinää.
Mediatutkija Veijo Hietasta haastateltiin. Hän oli pohtinut asiaa ja sai sanoa jopa kolmekin lausetta yhteen menoon toimittajan keskeyttämättä. Jos amerikkalaisilla on ollut aamutv jo 1950-luvulta lähtien ja Suomea sanotaan maailman amerikkalaisimmaksi maaksi, miksi meille tämä ohjelmatyyppi tuli vasta kymmenen vuotta sitten? On ollut vallalla prime-time -ajattelu: katsojat eivät ehdi tv:n ääreen ennen iltaa. Yhteiskunnallisen murroksen myötä oli viimein tunnustettava, että on olemassa ihmisryhmiä, jotka katsovat päivällä, aamulla jopa yöllä televisiota, jos siellä on ohjelmaa. – Näin mediatutkija.
Aamutelevisio on kallista ohjelmatuotantoa, joten sille on varmistettava optimimäärä katsojia. Vähitellen väki on mediatutkijan mukaan oppinut silmäilykatsomisen tekniikkaa; ei tarvitse nakottaa aparaattia vastapäätä, voi puuhata omiaan, lukea lehteään, juoda kahviaan ja seisahtaa hetkeksi kuvan ääreen vain, kun joku kiintoisa signaali pysäyttää. Aamutelevision kuvalliseen puoleen ei kannata panostaa liikaa, kustannukset saadaan siten pysymään aisoissa.
Saattaapa olla, että olen vanhanaikainen tv-katsoja. Tutkin ohjelmatarjottimen etukäteen ja panen merkille kiinnostavat. Istahdan mielelläni valitun ohjelman ääreen ja annan sen temmata minut mukaansa. Jos se ei sitä tee, saatan kurkistaa toiselle kanavalle ja jos ei sielläkään nappaa, suljen aparaatin. Olen huomannut senkin, että vaihtoehtojen tarkistaminen kannattaa, joskus osuu todella kiinnostavaan ohjelmaan, jota ei ole huomannut ennakkoon.
Tämän aamuisen kokemuksenkin jälkeen on todettava: ehkä tästä ei tullut päänavausta johonkin uuteen elämäntapaan. Instant-mix närästää.
|
|
