Aamusta asti ropsahdellut sade taukosi ja aurinko ilmaantui paikoilleen iltapäivällä. Se kaamea urakka on alkanut: pihamaan kääntäminen. Käsittämättömän tiheä ja tiukka juurien ja juuririhmojen verkosto syvällä nurmikon alla on pihakoivun jäämistöä. Ei ihme, että nurmikko ei erinomaisen hyvin ole voinutkaan. Toinen survoo ja kääntää ja hiki tippuu, yritän puolestani möyhentää paakkuja ja keräillä juurenpätkiä. Tässä menee vielä monta hikistä iltaa. Mitä sanoinkaan siitä muuttamisesta..

Ikäiseni nainen on purkanut kassahihnalle kohtalaisen keräilyerän taloudessaan tarpeellista kulutustavaraa. Hänen takanaan seisoo mies, jolla on kissanruokapurkki kädessään. Tulen jonoon kolmanneksi, puolikkaan kevytmaitotölkin kanssa sentit valmiina kourassa. Nainen tarjoaa miehelle mahdollisuutta mennä edelleen. – Kun sulla on vain yksi ostos, sanoo jalomielisyyttä uhkuen. Mies meneekin, ei muista kiittää. Nainen vilkaisee maitotölkkiäni ja kääntää päänsä pois. Tavaravuori hihnalla lähtee liikkeelle.

Säähaltiatar on pitänyt meikää pilkkanaan koko vappuviikon. Aina kun olen ollut valmis lähtemään lenkille, on ropsahtanut satamaan. Joka aamu heräsin toiveikkaana: tänään! Joskus näytti hyvältä heräämisaikaan. Kun kahvikupponen oli nautittu ja lehti luettu, roimikin jo sade ikkunaan. Se siitä sitten.

Perjantaina otti jo sen verran hermoon, että istuin ikkunan ääreen vahtimaan, milloin ropse loppuu. No nyt! Syöksähdin pukemaan lenkkiasun. Kun työnsin nokkani ulos, ripottelikin jo taas. Peruutin takaisin, mutta päätin odottaa niissä tamineissa. Seuraavalla yrityksellä pääsin jo kulman taakse, kun alkoi sataa, rakeita.

Olin päässyt sen verran jyvälle homman luonteesta, että jatkoin sauvailua tuumien, että kohtahan tuon on pakko loppua välillä, että voi taas alkaa. No, niinpä kävikin. Lenkki eteni, rakeet muuttuivat pisaroiksi ja pisarat ehtyivät. Puolivälissä matkaa sama alusta, mutta nopeammin vaihdoin. Hassua, mutta virkisti!

Ai miksikö pitäisi odottaa, että sade lakkaa? Kahdenkymmenen vuoden työmatkapyöräilyt joka säällä vuodenajasta riippumatta ovat takana, tuli luvattua eläkkeelle jäädessä itselle, että nyt sun ei enää ole pakko lähteä sateeseen. Vaikkapa siksi.

Ystävän kanssa oli sovittu tapaaminen Lappeenrannassa. Arkipäivän keikka, aamujunalla sinne, iltajunalla takaisin. Hyvissä ajoin olin asemalla menossa, edullinen eläkeläislippu taskussa ja käsilaukullinen tarpeellista tavaraa messissä.

Kuten tiedetään, suomalainen ei kovin herkästi puhu asemilla tuntemattomalle, ei junassakaan. Kukin töröttää omassa umpitupessaan vaitonaisena. Junassa jatkuu sama meininki, paitsi kun tulee poikkeustilanne. Siitä saattaa irrota pari kommenttia.

Nostin asemalaiturilta pennosen, joka osoittautui espanjanmaalta kotoisin olevaksi sentiksi ja omin sen onnenrahaksi. Muuan mies tuli ihmettelemään mitä löysin. Näytin senttiäni ja osoitin kahta samanlaista laiturilla. Mies poimi ne, pojanpojalleen.

Juttu jatkui sentin arvosta siihen suuntaan, minkä arvoisen rahan voi löytäjä pitää. Arvelin satasen sen verran arvokkaaksi, että hukkaaja voisi kysellä perään, minä veisin poliisiin. Miehen mielestä löytörahat päätyvät yleensä omaan taskuun.

Oikoradan pääteasema Lahdessa on alkeellinen. Asemahallissa ei ole mitään, istuimiakin niukasti eikä kunnon kahvilaa, tylsä kaljapubi vain. Intercity oli taas 20 minuuttia myöhässä. Oikoradan tuoma ajansäästö hukkaantuu usein odotteluun.

Lappeenrannassa oli torvisoittokunta ja rakuuna ratsailla junaa vastassa. Ystävää halatessa totesin, ettei hänen nyt olisi tarvinnut näin juhlallista vastaanottoa sentään minun takiani järjestää. Siellä oli jotkut journalistipippalot, kävi ilmi.

Ratsukon perässä kulki muuten nainen lapio kourassa. (Kenenköhän kukkapenkkiin kakarat mahtoivat päätyä.)  Paluumatkan lähijunassa jouduin kahdesti vaihtamaan vaunua rivosuisten tyttöjen naurunrätkätystä pakoon. Semmoista on oikoratajunailu.

Sellokilpailun finaalia tuli seurattua Ylen Teemalta. Kuunneltavaa riitti monena iltana. Kilpailu sinänsä ei ole minulle se juttu – musiikki ja sen tulkinta, erilaiset soittamisen tyylit ja valittu ohjelmisto ovat. Nuorten soittajien into ja tekninen taituruus on korkealla. Musiikin tulkinta ei ymmärrettävästi ole kaikilla ehtinyt kypsyä yhtä pitkälle. Kilpailujännityskin puraisee tulkintoja. En yrittänyt asettaa soittajia paremmuusjärjestykseen, niinpä ei tarvinnut ihmetellä eikä innostua tuomarien päätöksistä.

Kilpailuilla on monenlaista merkitystä musiikkielämässä. Osallistujat tulevat esitellyiksi musiikista kiinnostuneelle suurelle yleisölle ja saavat nimeä. Arvostetut pedagogit ja huippu-uran tehneet muusikot saavat tuomaritöitä. Orkesterit saavat näkyvyyttä. Voittojen myötä tulee nuorille muusikoille paitsi rahaa myös työtarjouksia, mikä lieneekin pääsyy osallistumisinnokkuuteen. Solistinen ura tarvitsee näkyväksi ja tunnetuksi tulemista. Myös kilpailun järjestävä maa profiloituu maailman musiikkielämässä.

TV-viihteen suosikkiformaattikin oli muutama ilta sitten finaalissaan. Tällä kertaa katsoin vain ensimmäisen ja viimeisen osan ohjelmasta Tanssii tähtien kanssa. Tanssi sinänsä kiinnostaa minua, 70-luvulla harrastin itsekin vakioita. Kilpailun ulkoiset puitteet olivat kimalteiset niin kuin tanssiskaboissa asiaan kuuluu. Julkkishahmoa tällainen uuteen rooliin antautuminen rassaa oivallisesti, löytyy uusia puolia, joita ei mukaan lähtiessään arvaa. Ammattilaiset saavat töitä koreografeina, ohjaajina ja tanssipartnereina. Ja katsoja nauttii, kuka mistäkin.

Tätä finaalia ei voinut seurata viileästi, loppukilpailuparien heittäytyminen esityksiin oli suorastaan henkeäsalpaavaa. Yleisö jännitti suosikkiensa onnistumista ja hurmaantui tanssin ilosta. Tuomariston konkaritkin uskalsivat paljastaa tunteensa. Hämmentyneenä kuuntelin loppuratkaisua. Tuomaristo tiesi miksi Sarin ja Mikon pisteet olivat korkeammat. Kännykkä-äänestysten tuloksia ei katsoja näe, niitä voi vain ihmetellä. Voittajaparin valinta tuntui mielivaltaiselta.

Lohdutonta ajatellakin, että piha olisi myllättävä. Edelliskerran se tehtiin silloin, kun muutettiin tähän. Oltiin parikymmentä vuotta nuorempia, mikäs oli käytellessä lapiota ja rautaharavaa. Nyt on jo kevätharavoinnin jäljiltä ranne tukisiteessä ja buranaa tarvittu. Toinen on miehisen itsevarma: kyllä mä sen voin tehdä, ei sun siihen tarvii puuttua. Joo’o. Akupunktioneuloja on tarvittu jo silläkin rintamalla.

Puuton piha on ankea piha. Syksyllä kaadetun vanhan koivun kanto itkee mahlaa, männyn pihkaa. Korkealta pudotetut rungonpätkät ovat jättäneet jälkensä, piha on kuoppainen kuin taistelutanner. Onneksi on vielä vaahtera ja nuori tammi, sireenipensas ja kataja. Olen hurahtanut haaveilemaan, että istuttaisin omenapuun. Joo’o. Kyllä jokaisella pihalla pitäisi olla kukkiva puu. Ehdottomasti.

Kesäkukkaruukut ja amppelin paikat odottavat puutarhamyymälässä käyntiä. Perennoita pitäisi uusia ja perustaa kivikkoryhmä. Tarkemmin ajatellen piha pitäisi siirtää toiseen paikkaan. Oikeastaan pitäisi muuttaa maalle ja rakentaa punainen tupa järven rantaan, hankkia laiturin kupeeseen vene ja riippukeinu kahden koivun siimekseen. Joo’o. Kumma kun ajatus ei meinaa millään pysyä aitojen sisällä.

Auringon poski on viileänlämmin. Kadun varren koivut vihertävät hennosti. Tähän vuodenaikaan tulisen pallon hehku tuntuu vielä vaimeasti. Toinen on kaivanut varaston uumenista puutarhatuolit ja pikkupöydän ja tuonut ne aurinkoiselle seinustalle. Joka kevät olemme alkaneet juoda viikonlopun päiväkahveja pihassa heti, kun vain tarkenee. Harvoin ennen vappua sentään.

Ulkovajasta näkyy löytyvän vaikka mitä. Siitäkin huolimatta, että taloyhtiön talkoopäivänä syksyin keväin tilataan siirtolava ja jokainen asukas saa halutessaan tyhjentää sinne ylimääräiset kaatopaikalle menevät rojunsa. Ehkä ulkovaraston funktio onkin olla pihakalusteiden, grillin, suksien, lätkämailojen ja takkapuiden lisäksi kaikenmoisen käytöstä poistetun tavaran kotina ennen loppusijoituspaikkaa.

Ihmettelen kolmea räsymattoa, jotka ovat unohtuneet hyllyyn vajan perukoille. Vaalean ruskeaa tummin ohuin raidoin, -70-luvun värejä. Muistankin: sinä kesänä, kun Esikoinen oli vajaa parivuotias ja Kuopus uinui alkumuodossaan kohtuni uumenissa, istuin lapsuuskodin vintissä kutomassa mattoja veljenvaimon kangaspuilla. Loimet olivat valmiina, kuteita olin leikellyt pitkin edellistä talvea.

Ulkovaja sisältää enemmän perhehistorian kerroksia kuin mikään muu paikka tässä kodissa. (Jos ei oteta lukuun valokuva-albumeita ja dioja.) Jos olisi talo, jossa on kellari tai vintti, tavara-arkistoa olisi ehkä enemmän. Onneksi vajan koko estää tekemästä siitä museota.

Joskus on mainioita päiviä, jolloin sattuu vaikka mitä mukavia juttuja kaiken päivää. Toisinaan taas ei tapahdu mitään sellaista, mistä voisi Toiselle sanoa, kun se tulee töistään, että tiätkö mitä, tänään tapahtui.. Jos ei tapahdu muille kerrottavaa, se ei silti todellakaan tarkoita, ettei tapahdu mitään, päinvastoin oikeastaan. Eläkeläisen elämä se on hienosyistä, moni ei arvaakaan.

Puhelin soi perjantaiaamulla. – En kai herättänyt? – No et kai, ainakin tietääkseni olen juonut jo aamukahvin ja lukenut puolet hesarista. – Juttu jatkuu siinä tunnin, toista. Tämän soittajan kanssa se on rentoa, mutta syvällistä vuoropuhelua. Tekee iloiseksi ja tuntuu hyvältä koko päivän.

Kurnu tulee pitkästä aikaa pihaan. Ensin se viilettää toiseksi ainoaa, syksyisessä murhaoperaatiossa tuhoamatta jätettyä puuta ylös alas. Sitten se tutkii lehtikasaan kumotun lintulaudan eväsrippeet. Kotvan istuu korkealla oksalla häntä sirosti mutruillen ja killistelee alas. Huomautan sille, että meillä on jo aikaa poistettu talviturkit käytöstä ja siirrytty keväisempiin, niin että sopisi jo vaihtaa tuo harmaa punaruskeaan. Kurnu kuuntelee pää kallellaan, muttei kommentoi.

Puhelimet ovat muuten siitä mukavia, että ne yhdistelevät ihmisten äänet ja kertovat kuka soittaa, mutta eivät kerro sitä, onko vastaajalla tossu lintallaan tai tössöttääkö soittajan otsatukka hassusti. Voi siis vastata vaikka soittajana olisi Tuntematon Numero, joka raastaisi keskeltä muka tärkeääkin puuhaa ilmoittaakseen, että vastaajan numero on väärä eikä jäisi kuuntelemaan, kun haluaisin tietää, mistä kohtaa se nyt niin väärä on.

Myöhemmällä istutaan Toisen kanssa yhdessä katsomaaan eilisiltaista elokuvaa boxista. *Tilulii, tilulii.* Soittaja on Esikuvarouva, jonka ääntä en ole kuullut pitkään aikaan näillä main, hän kun asuu talvet etelässä ja kesät maalla. Uppoudun nojatuoliin. Hän kertoo tervehtymisestään niin positiivisia uutisia, että oikein ilostun. Toinen on poistunut muihin puuhiin välillä ja tulee takaisin, kun kuulee heiheit.

Päästään juuri elokuvan juoneen takaisin, kun kuuluu taas *tilulii*. Nyt se on Toiselle, huomisista talkoista. Alkaa jo naurattaa. Onneksi miesten asiapuhelut ovat lyhyitä. Filmikin alkaa tuntua sen verran yhdentekevältä elävän elämän rinnalla, että siirrytään katsomaan uutislähetystä. Sen ääressä ei enää tiedäkään nauraisiko vai itkisi, mutta yleensä puhelimet ovat hiljaa sen aikaa, kun uutiset kestävät.

Talkoopäivän sää muuten oli perinteinen: kylmää ja märkää sadetta. Olin oikein tyytyväinen itseeni, kun olin älynnyt alkuviikolla haravoida; maa oli kuivaa. Nyt korjasin kasoja Toisen kanssa, muut puuhasivat muuta. Töiden päätteeksi joku toi grillin, makkara ja olut kuuluu aina talkoisiin. Oli mukava fiilis säästä huolimatta.

Ihminen se on meteorologikin, joka on povannut ilta illan jälkeen rojuilmoja. Hirmuiset rintamavänkkyrät ovat vyöryneet sääkartalla lännen ja lounaan suunnalta maamme yli. Pakkasta yöllä ja räntää päivällä piti olla jo alkuviikosta. On torstai, aurinko loisteleiksen täysin terin ja pakkasmittari näyttää ulkona paisteessa 19 ja varjommassa 14 astetta plussaa. Usko näitä sitten. No, toisaalta ihminenhän on erehtyväinen ja mikään ei ole niin vaikeaa kuin tulevan ennustaminen, sanotaan aiheellisesti. Sään kanssa vain on niin, että ennustus toteutuu kyllä, kysymys on vain ajasta.

Toinen kävi kolmannessa huoneessa antamassa tunnustusta järjestetylle kirjahyllylle. Epämääräisiä kirjakasoja ja pikku tavaroita pursunut hyllystö on saatu ruotuun. Filosofista ja muuta elämänkatsomuskirjaa on eniten. Kannoin kolme korillista vanhentunutta ammattikirjallisuutta keräykseen, uusimmat jätin. Niiden vuoro tulee seuraavassa rytäkässä, johon saattaa mennä taas aikaa. Uskokaa tai älkää, mutta hyllyjen reunoilta kyllä on harva se viikko pölyjä pyyhitty, kirjakasoihin ja -riveihin sen sijaan ei ole riittänyt tarmoa.

Toisella on omassa hallussaan myös kokonainen hyllykkö. En edes tiedä mitä kaikkea siellä on, mutta ymmärrän olla puuttumatta. Kovin näyttää täydeltä tuokin. Sisältö on teknispainotteista, osin englanninkielistä. Poliittista historiaa hän jaksaa lukea, nytkin yöpöydällä on Häivähdys punaista; minulla taas pino, jossa Bo Carpelania päällimmäisenä. Meidän lukuvauhtimme ja sisällöllinen mielenkiintomme on kovin erilaista.

Sattui taas kuten niin monesti ennenkin. Kuljin Isossa Kaupungissa hieman poikkeuksellista reittiä. Satuin lempidivarini kohdalle ja totesin, että on varttitunti aikaa poiketa. Tietyssä hyllyvälikössä liikun aina hiukan uteliaana: mikähän aarre siellä tällä kertaa odottaa. – No, tuossahan se Siukosen laulukirja nyt on, jota olen kaivannut! – Kohtapa laulelen lapsuuteni koulusta tuttuja siukosia.

PS. Tämä puuttui: Like on kunnostautunut julkaisemalla ’kirjallisen merkkitapauksen’. Sellaiseksi on nimittäin julistettu Paskakirja. Hesarin toimittaja Miska Rantasen sanoja lainatakseni: on suorastaan hämmästyttävää, ettei kukaan aikaisemmin ole tarttunut aiheeseen. Nih. Harmi vain, ettei taida löytyä sellaista vessaa, josta kirjan sisällön saisi nupista vetämällä tai painamalla sinne minne se kuuluu.