Juhannuksen vietossa on taas henkiä mennyt tuonpuoleiseen. Liikenteessä, hukkumalla, tappelussa, tukehtumalla. En tiedä, mikä on tavallisen viikonvaihteen saldo näillä markkinoilla. Sairaaloissa kuollaan kaiken aikaa, mutta se lienee elämään kuuluvaa muuttovirtaa. Juhannuskuolemat päätyvät yleensä uutisiin. Ehkä tarkoitus on hätkäyttää varoitusmielessä, sikäli turhaan, että miesmuisti ei riitä seuraavaan juhannukseen asti.
Tiet tukkeutuvat, vaikka palaajia on vähemmän kuin lähtijöitä. Osa porukkaa jää juhannussijoilleen jatkamaan kesää, osa nytkähtää toiseen suuntaan lomareissuilleen. Sisäisiä kalabaliikkeja ilmenee, vaikka hyvää tarkoittavat tahot ovat tuputtaneet ennakkoon parisuhdeohjeita. Lomalla syntyy tilanteita, tilanteet ruuhkautuvat, vain pieni kipinä ja riita leimahtaa. Syttyviä riidanpoikasia tuskin kannattaa säikähtää, sammuvat itsestään, ellei osapuolten palkeet jää päälle.
Ruuhka on kesä-Suomen ehtymätön luonnonvara. Ruuhkaan pääsee mukaan, jos välttämättä haluaa viettää lomansa tunkemalla festareihin. Juhannuksesta porukat ovat liikkeellä kuin heinäsirkkaparvi. Missä lomalaisia, siellä jono. Jonossa on paras olla poukkoilematta. Autokuskia ei kyytiläisten eikä toisen kuskin kannata ryhtyä opastamaan. Tauotus on tärkeä muistaa. Varminta on varata ylimääräistä pitkää piuhaa ja tarkistaa joustovara.
Lomaviikot voisi tietysti pitää myös toukokuussa, jolloin turistirysät heräilevät talviuniltaan tai elokuussa, kun ne nuuruvat nuhjuisuudessa. Tokihan rysien ulkopuolistakin lomaelämää on, muistiko sitä kukaan.
Arvottomat yllätti. Olen katsonut sen joskus iät ja ajat sitten teatterissa. Silloiselta katsomalta on jäänyt mieleen loputtomalta tuntunut autoajelu pitkin ja poikin ankeaa suomalaista maisemaa. Se ja Matti Pellonpää.
Uudelleen katsottuna tämä miesten makuun tehty ’road movie’, osoittautui sävykkäämmäksi kuin muistinkaan. Elokuva toimii aika lailla Pellonpään varassa, mutta muissakin rooleissa on mukavasti särmää. Autolla ajellaan, tupakka röyhyää, mutta tapahtuu paljon muutakin. Jokin salakoominen sävy kutkuttaa ja melankolia puree.
En osaa sanoa miksi, mutta Matti Pellonpää vain on uskomattoman sympaattinen. Vaikka mies roolissaan liikkuu hämärillä teillä ja käyttelee asetta, katsoja on hänen puolellaan, toivoo, että mies selviää amok-ajostaan ja saa rimpuilevan naisensa. Kaurismäen veljekset osaavat arvostaa minimalistista, upeaa näyttelijäntyötä.
Katsoin elokuvan ja vaikutuin. Populaarimusiikkia Vittulajänkältä on hätkähdyttävän hyvä elokuva. Arvaan, että joku ’kaunosielu’ laillani saattoi kakistella nimeä, mutta onnekseni olen jo tähän ikään oppinut, että raflaava nimi ei välttämättä tee elokuvasta huonoa ja lupaavakin saattaa tuottaa pettymyksen. Pohjoisesta tuulee kovaa. Aikoinaan jo Maa on syntinen laulu jätti lähtemättömän jäljen ja uskon pohjoiseen luovuuteen. Ajassaan tuo elokuva oli rohkea avaus seksuaalisuuden ja uskonnon pohjoisissa muodoissa myllertävien luonnonvoimien ymmärtämiseen. Alussa mainittu tuore elokuva on samoilla linjoilla. Tarina Vittulajänkän pojista on uskottava, ehkä tosikin. Hyvä kirja ei ilman muuta siirry hyväksi elokuvaksi. Kirjaa en ole lukenut, mutta elokuva on kuvattu ja rytmitetty upeasti. Herkullisia otoksia on runsaasti, vaikkapa poikien rokkiesitys ällistyneen luokan edessä on kertakaikkiaan ylittämättömän riemastuttava. Moni järkyttävä kohtaus piinaa katsojaa kestokyvyn rajoille, muttei koskaan yli.
Vittulajänkän poikien tarinan väriskaala on huima eikä yllätyksiä puutu. Television tarjoamaa elokuvatuotantoa vaivaava yllätyksettömyys ja tarinain ohuus oli totisesti kaukana tästä tulisesta leiskunnasta. Alku ja loppu ovat ihanan kreisiä kuvaa; tarina tempaa heti mukaansa ja sulkee ympyrän oikeassa sävellajissa.
Herään sekavasta unesta sateiseen aamuun. Askeleeni käyvät huoneesta toiseen, keskustelevat keskenään. Keittiössä kohta kahvin tuoksua ja lehden rapinaa, muissa huoneissa hiljaista.
Rakastan sadeaamua, se rauhoittaa päivän. Pihapuuhat jäävät kunnes selkenee. Tarpeellisia on vähän, välttämättömyyksiä vielä vähemmän. Mieli aaltoilee kevyesti, vapaana.
Alkanut arkiviikko päättyy juhannukseen. Epävakaista, sanoo sääennuste tulevaisuudesta. Juhannusennusteeksi muutenkin sopiva.
Yhtäkkiä pihaan pelmahtaa nuorta elämää. Esikoinen ja Nuorikko sekä Kuopus ovat tuoneet käsivarsiensa voimat ja nopeat refleksinsä yhdeksi illaksi avuksemme. Toinen touhuaa lapioita, kottikärryä, haravaa; emo kiikuttaa nivaskan työkäsineitä ja vanhat lenkkarit. Multa ja hiekka pöllyävät, koristesoraa valutetaan säkeistä seinänvierustalle, puuritilöitä mittaillaan paikoilleen. Emo touhuaa pöytään purtavaa, lämmittää saunan, virittelee grilliä makkaranpaistoon, kantaa vettä hikoilevalle joukkueelle. Niin ihmeellistä, miten nopeasti nuorilta kaikki sujuu, miten paljon he jaksavat yhden illan aikana. Meidän voimillamme tässä olisi mennyt viikkokausia. Emo tuntee kiitollisuutta ja iloa vilkuttaessaan rapulta talkooväen jälkeen. Toinen huokaa: ei olla nuoria enää.. – Ei ollakaan, nuoruutemme on seuraavassa sukupolvessa.
Toinen oli jo mennyt töihin, kun heräsin rytmini mukaan kahdeksalta. Tunnin päästä olin jo leipomassa raparperipiirakkaa Haavettarelta poimitun ohjeen mukaan. Hyvää siitä tuli, olisi tullut varmaan vähemmälläkin sokerimäärällä. Raparperimehukin on oikein raikasta ja maistuvaa.
Laukkua pakattiin jo illalla, sillä tänään lähdetään viikonloppureissuun jahka Toinen kotiutuu. Helle jatkuu, onneksi kulkuneuvossa on tehokas ilmastointi. Ennen kevyttä keittolounasta oli huusholli jo imuroitu, pölyt pyyhitty ja pari pikku mattoa pesty koneessa. Muutaman matkavaatteen silitys päätti aherrusrupeaman.
PS. Toiselle ei kesä tule ilman ’Karjalan heiliä’ amppelissa keittiön ikkunan takana. On aina kiinnostavaa nähdä milloin hänen kesäfiiliksensä puhkeaa kukkaan. Eilen se sitten tapahtui.
Yst. Sosiaalineuvoksen yksityiselle kesäterassille kuului kahvikutsu jälleen, kuten mieluisaksi tavaksi jo on tullut. Kuolleen luumupuun tilalle vasta istutettu kirsikkapuu oli jo ehtinyt kukkaan! Joka kevät pihaan tulee jotain uutta ja kaunista, mikä kertoo asujan hyvästä kunnosta ja vireästä otteesta elämään. Ihailtavaa!
Syvänsinisten orvokkien hehkussa ja sinisen keinun keinahdellessa katoksen alla maistui sekä juttu että kahvi. Puhe liikkui sekä paikallisissa että seurakunnallisissa, molemmille läheisissä kuvioissa yksityisempiä mietteitä ohittamatta. Sisätiloissa katseltiin vielä isännän taannoisen Italian matkan upeaa kuvasatoa tietokoneella ohjatulta taulutv:n ruudulta.
Onkohan yksinäisyyden tunne enemmän naisten kuin miesten ongelma, arveli kahdeksankymppinen ystäväni, jolla on korkeasta iästä huolimatta vielä luottamustoimiakin ja vapaaehtoistyötä riittämiin. Iän karttuessa vanha ystävä- ja tuttavapiiri harvenee. Lähisuhteita kannattaa hoitaa ja sosiaalista verkostoa uusintaa pitkin matkaa.
Puuhakkaita päiviä. Piha on mullin mallin. Ilmaisu on hauskasti osuva, nimenomaan multakasa hallitsee näkymää ikkunasta. Mallin taas tulemme saamaan eilen käydyn keskustelun pohjalta työstettynä. Oli nääs käymässä ihana puutarhaihminen, joka tietää asioista, vastasi kärsivällisesti tyhmiinkin kysymyksiimme ja lupasi ehdotuksen. Yritän hillitä innostustani, sillä voimaa vaativa työ on Toisen hallussa, eikä häntä raaski hoputtaa. Onneksi koko elämä ei ole mullin mallin, vaikka piha onkin. Semmoinen kutina tässä kyllä on käynyt, että remonttia riittää: talossa ja pihassa. Pitää vain malttaa ottaa asia kerrallaan. Aikaa on, jos on ollakseen.
Jotkut päivät ovat tämmöisiä, vähän himmeitä. Kun herää on pilvistä, ennen iltaa jo sataa. On ollut niin paljon kauniita ja kirkkaita päiviä, että ihan unohtui: tällaista on toisinaan. Heräsinkin liian varhain. Yleensä korjaan vahingon kääriytymällä onnellisena takaisin uneen, mutta nyt virkkuunnuin liikaa siihen. Oli paras nousta.
Nyt, kun olen aikeissa sukeltaa kohta taas uniani katsomaan, voin todeta millainen päivästä tuli. Tulin katsoneeksi pari tv-tallennetta ja Prisman tarjoilemaa tietoa maanjäristyksistä. Juutuin kirjoihin pitkäksi aikaa: Italian renessanssiajan taidetta ja Erich Frommia. Kauppareissun ja muutamien kotipuuhien jälkeen oikaisin sohvaan kuuntelemaan Mestaritontun tarinoita cd:ltä, Seela Sellan lukemana. Siihen olinkin sitten torkahtanut. Klassinen soi osan päivää taustalla.
Kun tuttava soitti pohjoisesta, saatoin kertoa, että päivä on himmeä, mutta mieli kirkas.
Eikö muka naapurien tekemisillä ole vaikutusta! Rivimme toisessa päässä asusteleva ikäiseni sinkkuherra Hortonomi on möyhentänyt ja rapsuttanut museoviraston kaivauksiin kelpaavalla tarkkuudella rapunpielensä jo huhtikuussa. Siinäpä nyt on mallia muille miten etupiha on hoidettava. Lakanansileään multaan orastaa tarmokkaasti ruoho ja kuunliljojen lehtivarret ovat jo kymmensenttiset.
Kaunis päivä houkutteli meikäläisenkin multaisiin puuhiin etupihalle. Lapiolla nurmikko nurin, käsin poimien voikukanjuuret ja sammaloituneet mättäät mustaan säkkiin ja rautaharavalla tasoittelu. Ruohonsiemeniä ei ollut valmiina, mutta pyhästä päästyä on. Välillä kävin syömässä ja oikaisemassa selkää, sitten taas. Työ oli rattoisaa, mutta fyysiset rajoitukset alkoivat jo lopulta hillitä huhkimista.
Aidan takaiselta pihalta ilmaantui sopivasti tauottamaan lapiopuuhaa uusi koiratuttavuus herttaisen emäntänsä kanssa. Söpölle ajokoiran pennulle annoin mielessäni nimen Tapsu. Viksua ei näkynyt tänään, mutta Tapsun naapuri, valtava mustakarvainen bernhardilainen, jonka olen nimennyt Mustiksi, ilmaantui paikalle emäntä hänelläkin hihnan päässä. Musti suhtautuu ihanan äidillisesti Tapsuun, oli kiva katsoa, kun ne telmivät pihassa. (Toivottavasti muuten muistan tavatessa koiraystävien oikeat nimet!)
Ai, mitäkö otsikko meinaa? No, sairaanhoito-opiston sisätautiluennolla opimme aikoinaan, että on olemassa potilaita, joille sopivin diagnoosi on JPK. Se tarkoittaa ’Joka Paikka Kipeä’. Sehän näistä maankääntöhommista meikäläiselle seuraa.
|
|
